Dyyni 2 oli yhtä ulkokultainen ja hengetön sovitus romaanista kuin edellisetkin filmiadaptaatiot. Kuvien mahtipontisuuteen on keskitytty niin ensisijaisesti, että näyttelijävalinnat tehdään täysin välittämättä siitä, miten ne sopivat elokuvan tunnelmaan. Ensimmäisen elokuvan rimanalituksia (Chalamet & Banderas) seurasivat uudessa Florence Pugh ja Christopher Walken. Jälkimmäiset ovat sentään kelpo näyttelijöitä, mutta aivan eri tyylilajissa kuin tämä ällistyttävän alentuvasti eksotisoiva, ylevyydessään naurettava arabiooppera.
Alex Garlandin Civil War (2024) oli sekin kuviltaan häikäisevän hieno ja kerrankin olin tyytyväinen, että sattumalta näin sen iSense-salissa. Sodan affektipitoisuuttahan elokuva pyrki todistamaan ja siinä sivussa läpsäyttämään häijyn vitsin USA:n seuraavasta presidentistä. Mutta mitään sisältöä elokuvassa ei ole. Ehkä sen ultraväkivaltaiset äijät ovat Garlandin käsitys sukupuolikritiikistä, aivan kuten edellisen elokuvan (Men, 2022) aikuissaduksi latistunut allegoria. Mukapositiivinen naiskuvakin on yhtä alentuvan ylistävä, mutta lisäksi pääosan näyttelijävalinta on tällä kertaa aivan vailla ajatusta. Kermavaahdon suloudella näyttelevä Kirsten Dunst kovanahkaisena sotareportterina ei ole uskottava edes ajatusleikkinä, saati kun näkee hänen kävelevän poskiaan kiristellen läpi tappotannerten. Ilmeisesti Lars von Trier on ainoa ohjaaja, joka koskaan on saanut Dunstin näyttelemään eikä vain poseeraamaan.
Teatterissa erehdyin katsomaan myös uusimman Apinoiden planeetta -filmin, mutta ei siitä sen enempää. Conanista kopioidun prologin jälkeen käsikirjoitus oli apinoitu sarjan edellisistä tuotteista.
Ray Naylerin The Mountain in the Sea (2022) on maailmaltaan yhdenmukaista kyberpunkkia, joka selvästi tuntee perinteen, mutta suurin osa romaania koostuu copypastetuista 101-luennoista mitä on älykkyys ja mitä kommunikaatio. Kymmeniä sivuja aivan triviaalia lätinää, aivan kuin Nayler olettaisi keksineensä semiotiikan. Kirjan huippuälykkäät mustekalat ovat kyllä omaperäisesti jalostettu idea, mutta kaikki muu idean ympärillä on pelkkää paperintäytettä, varsinkin kaksi sivujuonta jotka lopulta kytkeytyvät pääjuoneen lähinnä aiheen ("Mitä älykkyys ja tietoisuus ovat") puolesta.
Naylerin jälkeen tartuin toiseen meriaiheiseen scifi-romaaniin, yhtä lailla kehuja saaneeseen teokseen In Ascension (2023) Sen kirjoittaja Martin MacInnes olkoon tästä lähtien todiste, ettei kaikki Skotlannista tuleva kova scifi olekaan laadun tae. Naylerin kirjan tavoin romaanissa on pitkiä osuuksia kertakaikkisen löysää kuvailua, tällä kertaa ihmissuhteiden. Näitä osuuksia ilmeisesti tarkoitetaan, kun haastattelussa kirjan kehutaan olevan "high-brow" -proosaa HUOLIMATTA scifistään.
Arvoitukseksi jää, miten tyhmille tai nuorille lukijoille MacInnes sitten on In Ascension -tiiliskivensä tarkoittanut? Ja miten romaani, joka kaiken aikaa SELITTÄÄ päähenkilönsä ihmissuhteiden ongelmallisuutta, sen sijaan että antaisi lukijan tehdä tulkintojaan, voidaan ylipäänsä katsoa kaunokirjallisuudeksi... josta saa jopa Booker-ehdokkuuden? Naylerin kirjan tavoin mitä pidemmälle romaanissa pääsee, sitä selvemmäksi käy, ettei kirjailija välitä pätkääkään juuri siitä scifistisestä ideasta, jonka mysteeriä panttaa läpi kirjan.
Jos joskus on kuvitellut scifiä älykköjen kertomataiteeksi, niin tämän kevään esimerkit osoittavat kyllä täsmälleen päinvastaista. Naylerin ja MacInnesin teosten ainoa mediavaltti on niiden tuhti ekologinen sanoma, minkä latteudet naamioidakseen he sitten ovat turvautuneet scifistiseen kehystämiseen.
Erittäin todennäköistä on, että näitä genreä kunnioittamattomia luomupökäleitä nähdään vielä lisääkin, niin maailmanmarkkinoilla kuin kotimaisessa kirjallisuudessa.
Kevään tylsin ja epäkirjallisin scifi-teos oli tietysti Murhabotti-sarjan kakkosteos. Ykköskirjan luin vielä samoin syin ja tyydytyksin kuin katson mitä tahansa genrepitoista tv-sarjaa, mutta kakkoskirjasta (Keinotekoinen olotila) ensimmäiset 60 sivua olivat pelkkää jaarittelua botin järjestelmistä ja sitten tekohauskaa dialogia tekoälyaluksen kanssa. Edes tekoäly ei pystyisi rippaamaan mitään näin tylsää scifistä, mutta ihminen voi kun yrittää olla humoristinen. Siihen sivumäärään lopetin sarjan osaltani.
MUTTA kesäksi olen varannut jo pinon oletetusti parempaa: MacLeodin Corporation Wars -trilogian aloituksen (muita ei ilmeisesti kannata trilogiasta lukeakaan), Clarken & Baxterin vanha The Light of Other Days, Baxterin aivan tuore Creation Node ja MacLeodin parhaillaan postissa matkaava Beyond the Light Horizon, meriscifiä jatkava Blackfish City, kiinalaista laadukkaampaa (= mitä muuta tahansa kuin Cixin Liu) scifiä edustava Jumpnauts, sekä klassikko-jota-et-lue-julkisella-paikalla -osastoa edustava Swastika Night vuodelta 1937.
Mitäpä muuta kesästä tarvitsisikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti