Putoavat linnut (näytelmä)

Zinnie Harris: Putoavat linnut
KOM-TEATTERIn ensi-ilta 28.2.
Ohjaus: Riikka Oksanen
Lavastus: Janne Vasama

 

Kuva: Janne Vasama

Miten maailmanloppu dramatisoidaan? Katastrofifilmeistä tuttu tasapainoilu hallitun paniikin rajatilassa ei sovi pitkään draamaan, jos se pyrkii olemaan uskollinen todennäköisille, ilmastokriisin hitaudella eteneville maailmanlopuille. Eikä varsinkaan teatterinäyttämölle. Maailmanloppu ja henkilödraama kuulostavat mahdottomalta yhtälöltä.

KOM-teatterissa tänä keväänä ensi-iltansa saanut Putoavat linnut oli ilmestyksen kaltainen vastaus yhtälöön ja kysymykseen, jota en ollut osannut aiemmin muotoilla. Näytelmän käsikirjoittaja, brittiläinen Zinnie Harris, oli itselleni tuntematon nimi. Mutta näytelmän tuoreus (2022) ja maailmanlopun tiivistäminen henkilödraamaksi kuulosti siltä, että brittinäytelmällä olisi paljon annettavaa suomalaisillekin. Pakkohan se oli nähdä.

Putoavien lintujen henkilökemiat ovat sinänsä kuin näytelmäkirjoittamisen alkeisoppaasta. On pariskunta, joka pakkotilanteessa joutuu neuvottelemaan, minkä verran voivat paljastaa valehdelleensa toisilleen. On tytär, joka ei kestä vanhempiensa pikkusieluisuutta ja hakee turvaa nuorelta opettajaltaan. On opettajan porvarisäiti, jolla on salasuhde tytön isän kanssa. Ihmissuhteiden sykli paljastetaan pariskunta kerrallaan ja jokainen on valheen päässä toisistaan.

Henkilöt pareittain törmäyttävä kohtausrakenne AB-BC-CD-DA on periaatteessa naurettavan yksinkertainen. Alkuunsa palaava sykli ei tarjoa ajatusta muutoksesta ja kehityksestä. Silti rakenne toimii täydellisesti, kun draama käsittelee pienillä valheilla torjuttua todellisuutta, maailmanlopun tilaa, jossa linnut kirjaimellisesti tipahtelevat superhelteessä ja kasvikunnasta on jäljellä kuivuneiden ruusujen tuoksu. Muutos ja kehitys eivät kuulu enää tähän maailmaan.

Ja miten maailmanloppua siis dramatisoidaan? Paniikin asteet havainnollistaen.

Vaikka vaimo lukittautuu miehensä kanssa makuuhuoneeseen, ratkaisevan tunnustuksen sijaan tärkeämpää onkin patologinen valehtelija, jonka kanssa sulkea maailma ulkopuolelle. Vaikka tytär tahrii linnun verellä itsensä saadakseen turvapaikan entiseltä hyväksikäyttäjältään, hän oikeasti haluaisi jonkun aikuisen tunnustamaan maailman hädän.

KOM-teatterin tulkinnassa tätä petosten ja itsepetosten sykliä tehosti lavasteratkaisu. Asunnot oli sijoitettu toistensa kääntöpuolelle ja kun pyörönäyttämöä käännettiin, toisen perheen julkisivu kätki toisen salaisuudet. Ratkaisu oli yksinkertaisuudessaan niin nokkela, että dialogin kuuntelu tuppasi unohtumaan odotellessa, josko kohta taas siirryttäisiin kääntöpuolelle.

Putoavat linnut ei syötä katsojalle filosofiaa maailmanlopun tuskaan. Kirpeimmät tilanteet on höystetty mustalla huumorilla, jonka on tarkoitus vähitellen tarttua katsojan kurkkuun. Suomessa se ei kyllä noin vain onnistu. Suomalainen katsojakunta on tottunut, että huumori ja ajattelu tarjoillaan erillisissä näytelmissä.

Itselläni jumitti huomio näyttämön pyörimisessä. Kotimatkalla tajusin, miksi se niin viehätti. Sehän on paras tapa kuvata paniikkimaista liikettä maailmanlopun draamassa, kun henkilöt yrittävät pysytellä tukevasti entisessä.

Tietysti paniikkimaisen syklin voisi toteuttaa pienimuotoisemminkin. Näinhän tehdään suomalaisia laitosteattereita kiertävässä Duncan Macmillanin näytelmässä Keuhkot. Siinä näyttelijät puhuvat tauotta sen sata minuuttia, mitä esitys kestää. Kun katsoja on tottunut paniikkimaiseen puherytmiin, se kiihtyy edelleen.

Ihme ei ole tällaisten maailmanloppudraamojen suosio.
                Ihme on, ettei niitä ole enempää.

Tämä arvio ilmestyy kolumnina Kulttuurivihkojen numerossa 3-4/2024