KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
21.7. Helsingissä.
22.7. Hyvinkäällä pelaamassa
23.-29.7. Savossa mökillä
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

perjantai 27. marraskuuta 2015

Vakoojien silta (elokuva)

Tällä elokuvalla mitattakoon paskan paksuus ja tahmeus vastaisuudessa.

Steven Spielbergin Vakoojien siltaa (Bridge of Spies) mainostetaan "vakoojatrillerinä", mutta trilleristä se on yhtä kaukana kuin Spielberg on parhaista ohjaajapäivistään.

Tom Hanks oivaltaa mitä Kylmä Sota tarkoittaa. Yksin. Sateessa.
Ainoa mahdollinen hyvä asia, mitä tämä läpensä imelletty, ällistyttävän naiivi ja eloton elokuva voi opettaa, on se, ettei Spielberg koskaan ollut merkittävä ohjaaja. Hänen loputon krediittilistansa menestysfilmeistä perustuu taitavasti laskelmoidulle tuottajan työlle, jossa painotukset ajankuvan välittäviin lavastuksiin ja kuvauspaikkoihin ovat kohdallaan, samoin kuin jälkiproduktiolle annettu vapaus tuottaa innostunutta spektaakkelia.

Vakoojien sillassa mikään ei toimi eikä mikään innosta. Eikä mitään tapahdu. Tai oikeastaan tapahtuu kaksi asiaa: aivan alussa yksi vakooja pidätetään ja keskivaiheilla yksi lentokone tipahtaa. Siinä kaikki. Kaikki muu on melodramaattista odotusta. Välillä soi taustalla puna-armeijan kuoro, puoliksi vitsinä, puoliksi efektinä.

Vakoojien silta on oikeasti oikeussalidraama, jonka jälkipuolisko venähtää ja leviää samalla tavoin kuin maailmansodan jälkimainingeissa tehdyt Nürnberg-oikeusdraamat: ei suinkaan Moskova ole nyt raastupa (kuten Paavo Haavikolla) vaan Berliini, jonka länsipuolella oikeutta käydään vapauden nimissä ja itäpuolella ideologian nimissä. Tällaiset ovat asetelmat, vakoojatarinalla toki otolliset, mutta käsikirjoituksessa päähenkilö James Donovan on haluttu esittää vaatimattoman pienenä pelurina, lähes antisankarimaisena hahmona.

Donovanin jääräpäinen oikeudentaju, miten maailman ensimmäinen (!?!) vakoojavaihto toteutetaan, johtaa vakoojapelin panoksien kovenemiseen, mutta edes tästä ei revitä irti draamaa, vaan asiat etenevät yhtä kuivasti ja väistämättömästi kuin oikeutta käytäisiinkin historialle eikä ihmisille.

Kun maailmankaikkeuden tylsintä ammattihahmoa, vakuutusasianajajaa, on valittu esittämään jähmettynyttä kuminaamaria muistuttava Tom Hanks, ei ole toivoakaan, että tästä elokuvasta kasvaisi jotain "Donovanin lista" -tyyppistä aikalaiskuvausta. Kun Hanks kävelee kuvaan, koko huolella rakennettu 1950-luvun New York latistuu yksiulotteiseksi. Se, minkä verran nähdään Itä-Berliinistä, ei vastaa edes Spielberg-tuotannon kriteereitä. Se taas, miten neuvostoideologit on esitetty, muistuttaa 1980-luvun reaganilaisimpia vihollisirvikuvia.

Ja tätä melodramaattisilla kuorotaustoilla ja äimistyttävän mustavalkoisella lavastuksella kuorrutettua paskaa ovat olleet käsikirjoittamassa Coenin veljesten kaltaiset taiturit. Ei voi kuin ihmetellä. Ehkä he ovat ajatelleet tekevänsä parodiaaa 1980-luvun poliittisista toimintafilmeistä tyyliin AZZ:n Top Secret! (1984)?

Vakoojien sillan ainoa valopilkku on sen keskushahmo, vakoojatouhuistaan elokuvan alkumetreillä kiinni jäävää venäläistä esittävä Mark Rylance. Hänestä saa vaikutelman sisäistetystä vakoojapersonasta, siitä samasta psykologisesta syväluotauksesta, millä Pappi, lukkari, ... (2011) palautti vakoojaelokuvat genrekseen. Nyt voisi kai todeta, että Spielberg sitten vetää genren alas tuotantopasuunasta.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti