KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
23.09. Hesassa R&A:ssa
7.-8.10. Turun kirjamessuilla
14.-21.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla

perjantai 6. marraskuuta 2015

Adam Roberts ja dystopiabuumi


 
Kello 11 Tampereen yliopiston aulassa minun olisi tarkoitus tavata professori Adam Roberts ja viedä hänet haastateltavaksi Fafnir-lehteä varten. Mutta herraa ei näy eikä kuulu, vaikka hänellä on puhelinnumeroni ja aika-paikka on tarkkaan ilmoitettu.


Kello 14 professori Roberts aloittaa luentonsa pienessä hapettomassa luentosalissa, jonne hän on odottanut saavansa pari kuuntelijaa, mutta niitä on kymmenittäin, salin täydeltä. 

 Näin epämääräisen postmodernissa, ajan ja paikan lait sekoittavassa maailmassa elämme. Tai ainakin mr. Roberts elää.

Hän nimittäin tarjoaa luennossaan (5.11.) ylinäppärän selityksen ns. dystopiabuumille, ja selitys lähtee jamesonilaisesta olettamasta postmodernille elämäntavalle, joka on yhtä uudistava "ihmislajin tilana" kuin simulaatiorauta Pihtiputaan mummon tekohampaissa. Tai yhtä hölmön teoreettinen.

Käyttäen pääasiallisena esimerkkinä dystopiabuumin pikkujättiläisiä eli Potter-kirjoja, Twilight-sarjaa, ja Nälkäpeli-trilogiaa Roberts esittää meille hypoteesin, että yltäkylläisyyden ja elämänlaadun korkeasuhdanteessa teinit haluavat herkutella dystopioilla. 

Tämä unilogiikka, kuten Roberts itse toteaa, tarkoittaa sitä, että YA-dystopiat ovat siis itse asiassa nurinkurisesti naamioituja utopioita teinejä varten. Haasteeksi yleisölleen Roberts heittää vaihtoehtojen keksimisen, mitkä sitten olisivat 2000-luvun utopioita jos eivät nämä. 

Aitoja dystopioita kyseiset kirjat eivät missään nimessä ole, huomauttaa Roberts, jos niitä vertaa vaikkapa Cormac McCarthyn Tie-romaanin maailmaan, joka on yhtä uskottava kuin pelottavakin.

Kiinnostavaa ja pätevää Robertsin hypoteesissa on ainakin se, mitä hän sanoo kyseisten YA-dystopioiden retrogressiivisestä asenteesta. Kirjat tukevat konservatiivista perhemallia ja brittiläistä säätykiertoa näennäisen radikaaleista ja itsenäisistä teineistään huolimatta. Parhaiten tämä näkyy siinä, miten syklistä elämänkuvaa tarinat tarjoavat sarjan mittakaavassa. Nuorten tehtävä on täyttää vanhempiensa roolit jotta he voisivat osaltaan kasvattaa omat lapsensa samaan tehtävään, tunnistettavimpana esimerkkinään Potter-kirjojen ja -elokuvien lopputulema.

Toisaalta professori Robertsin suuri selitys herättää vieläkin isompia kysymyksiä selitettäväksi. Miksi tällainen dystopiabuumi nähtiin vasta 2000-luvun puolella? Miksi nämä sarjat ja niistä tehdyt elokuvat ovat yhtä suosittuja aikuisten keskuudessa? Miten näiden sarjojen konservatiivisuus palvelee juuri miesten (Potter) ja maskuliinisen sankari-identiteetin (Nälkäpelin poikatyttö) ja heteroseksuaalisuuden (Twilight) spektaakkelia, ajanjaksona, jolloin naisten asema yhteiskunnassa on kaiken aikaa vahvistunut?

Mr. Robertsin hypoteesia ennättivät haastaa paikan päällä ainakin Fafniria edustavien Polvisen ja Roineen huomautukset siitä, miten kirjojen sarjamaisuus sinänsä palvelee konservatiivista, syklistä maailmankäsitystä, että kaiken on palattava aina entiselleen. Saara puolestaan ehdotti nykypäivän utopiakirjaksi Andy Weirin Yksin Marsissa -romaania, eikä Roberts siihenkään osannut sanoa juuri muuta kuin että teekupillinen siitä utopiasta sentään puuttui.


Muista dystopia-esimerkeistä, jotka Roberts mainitsi, aion etsiä kyllä käsiini jotain vertailukohtia: Malorie Blackmanin Noughts and Crosses -sarjaa (2001-2008), jossa maailmanhistoria on käännetty valkomustaksi mustavalkoiseksi, sekä Patrick Nessin Chaos Walking -kirjoja (2008-2010), joista ainakin Knife of Never Letting Go on vilahtanut jossain spefinäkin menestyneiden kirjojen listoilla.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti