KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
23.09. Hesassa R&A:ssa
7.-8.10. Turun kirjamessuilla
14.-21.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla

maanantai 16. marraskuuta 2015

Louder Than Bombs (elokuva)

Avainkaulahahmoa esittää Devin Druid
Kun pohjoismainen ohjaaja tekee aitoa perhedraamaa Hollywoodin mitalla, elokuvan on palveltava ensimmäiseksi tunnistettavuutta ja myyvyyttä. Perhedraamaa ei voi myydä pelkkänä perhedraamana.  


Louder Than Bombs -elokuvassa perhedraamaa myydään Jesse Eisenbergilla, jolla on riittävästi sekä filmillistä hipsteritaustaa (The Squid and the Whale) että teini-idolin karismaa (The Social Network). Ei Eisenberg koskaan kiusallisen keinotekoinen teinilisäke ole, verrattuna vaikkapa Shia Labeoufiin, muttei myöskään sellainen draamanäyttelijä, jolta odottaisikaan muuta kuin yksi- tai kaksinaamaisen hahmon roolia. Tämän teinijuosteen mukana elokuvaan toki tulee sitten muutakin popcornia, irralliseksi jäävä nuoren avioliiton petosdraama ja paljaita tissejä. Jos nyt yksikään katsoja pääsee yli edes siitä väitteestä, että Eisenbergin oloinen hahmo voisi olla yliopiston sosiologian professori.

Mutta teinilisukkeet poislukien Louder Than Bombs on vuoden parhaita elokuvia.

Louder Than Bombs on niitä filmejä, joiden käsikirjoitus on niin nokkela ja hyvin rytmitetty, että tarina nappaa mukaansa parissa minuutissa ja saa vartin kohdalla kyselemään mitä äskeisessä kohtauksessa näinkään? Mitkä ovat juuri tämän elokuvan kerrontastrategiat?

Tällaisia kysymyksiä herättävä elokuva on pakko katsoa kahteen tai kolmeenkin kertaan, ja vielä senkin jälkeen kysyttävä itseltään miten ainutlaatuinen onkaan kerronnan huipentavana symbolina leikkaus tennistossua koskettavasta virtsapurosta teiniorvon poskelle valuvaan kyyneleeseen? Tässä elokuvassa se on. Ollaan patetian ytimessä, mutta elokuvakerronnan ehdoilla. Samaa kaliiberia yksinkertaisuutensa nerokkuudessa kuin näkökulmapeli isän/pojan kommunikaatio-ongelmista filmin alkupuolella.

Harkitun sisäistetyistä rooleistaan tunnetut aikuisnäyttelijät Gabriel Byrne ja Isabelle Huppert tuovat elokuvaan sen kaiken lämmön, mitä eksyksissä olevat teinihahmot, Eisenbergin ja Devin Druidin esittämät veljekset siinä näyttävät tarvitsevan. Veljesten yhteisiä kohtauksia on elokuvassa vain kaksi, mikä todistanee sekin jotain Eisenbergin toissijaisuudesta ja kömpelyydestä. Devin Druidin hahmo kasvaa sitä vastoin aidosti koskettavaksi ja sympaattiseksi, mikä on hieno saavutus siihen HAHMOON kuuluvaan sulkeutuneisuuteen nähden, mitä hän joutuu esittämään. Eipä silti, isoveljen ontot opetussaarnat sopivat hyvin puolestaan Eisenbergin näyttelemiseen ja tämän sosiologikarikatyyriin.

Gabriel Byrne toistaa elokuvassa hänkin vanhaa tuttua habitustaan, Terapiassa-sarjan nimikkoroolia: jopa elokuvan mainokseen on käytetty terapeuttityypin "sormi" leualla -kuvaa. Byrnen ei roolinsa pitimiksi tarvitse muuta tehdä kuin olla huolissaan, välillä läheisistään, välillä iästään. Veljesten kohtaamiseen kulminoitu vitsailu Byrnen kustannuksella, "liian komea näyttelijäksi" -typologialla, osoittaa, että ohjaaja on erittäin selvillä siitä, mihin hän Byrneä tarvitsee ja käyttää.

Kaikkiaan siis tarjolla on harvinaisen hallittua henkilöohjaamista, jota on huomioitu jo esituotannossa. Isabelle Huppert nelikkoperheen erikoisimpana, haamumaisena äitinä sopii kokonaisuuteen täydellisesti, onhan hänen hahmonsa elokuvan puoliksi näkymätön ydin. Ja Huppert on aina sitä voimakkaampi läsnäololtaan, kuten tunnettua, mitä viitteellisemmin hän valokankaalla esiintyy.

Jälkituotannon jälkiviisaassa vaiheessa ei sentään ole kaikki mennyt nappiin. Neljän näkökulmahenkilön seuraaminen alle kahden tunnin tarinassa ei toimi kuten pitäisi - kun niin helposti vielä näkee, että Eisenberg-veljeksen aviopetosjuonen olisi voinut helposti downshiftata pelkiksi viitteiksi siihen, miten veljekset perivät käytökseen vanhempiensa piirteitä ja/tai jatkavat näiden tasapainotonta parisuhdehapuilua.

Mutta ei tällaista usein jenkkileffassa näe, että indiefilmin parhaat puolet saadaan toteutettua isolla budjetilla isojen tähtien keralla. Voisi puhua samanlaisesta merkkitapauksesta kuin American Beauty (1999), paitsi että tämä LTB on paljon enemmän maailmassa kiinni kuin teinipornolla ja mustalla lähiöhuumorilla avoimesti kalasteleva AB.

Louder Than Bombs -nimestä en päässyt kärryille, mihin sillä viitataan, tai sitten jokin avainkohtaus meni ohitse liian nopeasti. Tai sitten sekin on vain jälkituotannon yritys kalastella hipsteriyleisöä Smiths-viitteellä. Pfff... mutta ohjaaja Joachim Trierin kotoperäisemmät elokuvat kelpaa ilmeisesti katsoa nyt samalla uteliaisuudella kuin muutkin uusimman sukupolven pohjoismaiset taidefilmit, joiden tasosta Suomen osalta ei kannata edes uneksia...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti