Jules Verne: Tohtori Oxin koe (kertomus)

Jules Verne: Tohtori Oxin koe

Suom. nimimerkki H-o
Kuvitus Lorenz Frølich
81 s.
2024, Nysalor

Une fantaisie du docteur Ox (1872) on yksi niistä Jules Vernen varhaisista kertomuksista, jotka ilmestyivät jatkosarjana Musée des Familles -lehdessä. Kertomus on aivan erilainen kuin mitä Vernen klassikkoromaaneista tutut seikkailut ja satiirinakin niin hidastempoinen, ettei sitä voine varauksetta suositella kuin kirjallisuushistorian kuriositeeteista kiinnostuneille.

Nimellä ”Tohtori Oxin koe” suomennettu, pienoisromaanin mittainen kertomus on satiiri pikkukaupungin pysähtyneisyydestä, utopian kääntöpuolesta. Tarina sijoittuu Quiquendone-nimiseen kuvitteelliseen kaupunkiin julkaisuaikansa Flanderissa. Tarinan nimihenkilö ei ole verneläinen seikkailija, vaan hyväntahtoinen tutkija, joka haluaa testata, miten hapen yliannostus vaikuttaa Quiquendonen asukkaisiin.

Ox ei kuitenkaan paljasta tarkoitustaan asukkaille. Hän tarjoutuu rakentamaan kaupunkiin katuvalaistuksen ilmaiseksi. Kiitolliset asukkaat eivät arvaa, että lyhtyjen kautta Quiquendoneen virtaa runsaasti happea, joka saa kasvit kyllä kukoistamaan, mutta kiihottaa ihmisten käytöstä ennalta arvaamattomasti: ”Quiquendonelaiset, joiden varsinaisena ravintona oli vispilöity kerma, rupesivat mässäämään ruuassa ja juomassa.” Romansseja solmitaan hetkessä, samoin niistä juontuvia kaksintaisteluja.

Satiirin kohteena on porvarillinen sovinnaisuus – etäännytettynä flanderilaiseksi pikkusieluisuudeksi ranskalaisten sijaan. Porvarillisesta julkisivusta yritetään pitää kiinni, vaikka edellisenä iltana olisi riehuttu teatterissa mielipuolisesti.

Sotahulluudeksi puhkeava kansanhenki osuu ivassaan silti ajankohtansa Ranskaankin. Tarinaa sotahulluksi tulevasta kaupungista lukee väistämättä julkaisuaikaansa nähden, Preussille hävityn sodan (1870–1871) pitkälle etäännytettynä jälkikuvana ja kenties lohdullisena utopianakin maaseutukaupungin elämänmenosta.

Pienen kirjasen bibliografista arvoa nostaa alkuteoksesta saatu soma kuvitus sekä kustantaja-toimittaja Matti Järvisen esipuhe, jossa taustoitetaan Vernen varhaista suosiota Skandinaviassa. Ensimmäisiä, suomalaistenkin lukemia ruotsinnoksia ilmestyi Järvisen mukaan 1860-luvulla ja suomennoksiakin jo 1870-luvulla. Monet osasivat lukea kirjailijaa alkukielelläkin.

”Tohtori Oxin koe” saatiin suomeksi vuonna 1882 Ilmarinen-lehden jatkosarjana. Todennäköinen suomentaja nimimerkin takana on Järvisen salapoliisityön perusteella toimittaja Kaarle Tiihonen.

Uudelleenjulkaisu on erinomainen makupala siitä, millaista proto-scifiä Pohjoismaissa ensimmäiseksi luettiin.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 3/2024

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni (romaani)

 

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni
288 s.
Gummerus, 2024

Tieteisfiktio ei ole pelkkää avaruutta ja robotteja. Tutkija Peter Stockwell on ehdottanut, että scifin kutakin periodia olisi tarkasteltava siitä näkökulmasta, miten kirjoissa on käsitelty sosiaalisen elämän muuttumista välineellisemmäksi ja mekaanisemmaksi. Esimerkiksi 1800-luvun scifiä voisi sanoa ”viktoriaaniseksi barokiksi”.

Ajatus ”viktoriaanisesta barokista” palasi mieleen lukiessa Siiri Enorannan romaania Keuhkopuiden uni. Aluksi romaani vaikuttaa pastellinväriseltä teinifantasialta, mutta osoittautuu scifistisen tarkaksi kuvaukseksi korpikartanoiden symbiooteista, vapaudennälkäisestä yläluokasta, joka kieltää riippuvuutensa puista ja luonnosta. Seurapiirit elävät viktoriaanisesta fiktiosta tuttuina aatelisperheinä, mutta elinpiiri on tulvillaan barokkimaista pintakuviota, osa elävää ja osa puuteroitua.

Luontevin määritelmä tällaiselle yhdistelmälle kulttuurihistoriaa ja keksittyjä humanoideja olisi ”urbaani fantasia”. Mutta Enorannan romaani pulppuaa niin visuaalisesti vahvaa romantiikkaa, että mieluummin sitä vertaisi Ghibli-elokuviin kuin mihinkään kirjalliseen genrehybridiin.

Romaanin toimelias päähenkilö on nuori kreivitär Katica. Kirjan kaksi juonta kiertyvät yhteen perinteiseksi kehityskertomukseksi. Toisaalta selitetään Katican kokemaa muutosta häirikköprinsessasta aikuiseksi sankariksi, toisaalta hänen urotöitään ”juurtuneiden” metsänasukkaiden ja siivekkäiden aatelisten vapauttamiseksi.

Katicalla on sankaritarinalle ominainen arkkivihollinen, tohtorimarkiisi Berenice. Hullun tohtorin perikuvaa muistuttava Berenice on saanut aateliston piikittämään itseään siirapilla ja siten välttelemään symbioosia ”keuhkopuihin”. Kyse on enkelimäisistä ihmisolennoista, joita tarkastellaan romaanissa scifistisen analyyttisesti Homo arboris -lajina.

Nimiltään ja elämäntavaltaan tämä alituista juhlaa viettävä, korpikartanoissa asuva yläluokka muistuttaa 1700-luvun eurooppalaista barokkiaatelistoa. Vaikka perustana on luonnonhistorialtaan syvä maailma, tarinan miljöö on rajattu hyvinkin pieneen alaan. Silkkipussukoiden ja muun barokkisen krumeluurin tuottama attribuuttiähky ei raskauta kuvausta, kun niihin rinnastetaan metsäluonnon runkorutot ja kalmaturkkilot.

Romaanin ympäristönkuvauksessa voi nähdä silmäniskun jopa kirjailijan kotiseutuun ja suomalaiseen maisemaan, onhan päähenkilön asuinpaikkana tamperelaiselta kalskahtava Koskenpuoli. Jo kirjan ensimmäisessä kohtauksessa tavataan nuori kreivitär puiden puhkomassa kirjastohuoneessa kädessään ”nokinen leipälapio”.

Henkilöhahmot rakentuvat hyvinkin ohuista kulttuurisista aineksista, mutta maailma huokuu evoluution vuosimiljoonia. Hahmojen rohkeasti sovellettu kaksiulotteisuus tulee esille etenkin villien ”juurtuneiden” kuvauksessa: ”An oli emopuun jatke, notkea metsänpeto, mysteeri, ja myös teinityttö.” Henkilöt ovat erittäin aistikkaita ja eroottisia, mutta esimerkiksi sukuelimiä ei kertaakaan mainita, ei edes sitä, mitä korsetit kätkevät.

Kaiken tämän pakkaaminen alle 300 sivun romaaniin todistaa, että maailmanluominen näin omaperäiseen fantasiaan edellyttää sen vähittäistä paljastamista henkilöiden toiminnassa. Jopa kirjalle keskeinen ekologinen sanoma kulkee mukana ilman mitään tendenssimäisiä seisahduksia.

Tällaisena suorituksena Keuhkopuiden uni on parasta maailmanrakennusta mitä Suomessa on julkaistu sitten Maarit Verrosen Pimeästä maasta -romaanin (1995).

Genrekirjallisuuden kliseistä vapaa se ei kumminkaan ole, vaikkakin käyttää kliseitä rakennustelineinään yhtä sujuvasti kuin vaihtoehtoisen evoluution scifistisiä ideoita. Kertoja esimerkiksi ironisoi yksittäisen sankarihahmon roolia maailmanpelastajana todeten, että itsekkäät motiivit eivät kumoa arvokkaita tavoitteita. Pelastetut reagoivat pelastajaansa korostetun välinpitämättömästi: taas yksi aatelinen hyväntekijä.

Vieläkin asetelmallisempia, juonesta törröttäviä kliseitä ovat seksikohtaukset, joista toisessa sadisti ja masokisti käyvät valtaleikkiään piikkikasvilla ja toisessa hullu tiedemies kahlitsee sankarittaren piinallisiin kokeisiinsa. Tällaisissa kohtauksissa kirja paljastaa rakenteensa onttouden ja juonenpunonnan keskeneräisyyden.

Tasapainoillessaan nuortenromaanin evoluutioon rinnastetuilla kasvukivuilla ja ekologisen fantasian kompostinviileillä aihelmilla romaani tuntuu jähmettyneen täydellistä hybridilukijaa odottavaan välitilaan. Ihan sellaista tuskin löytyy.

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 3/2024.

 

Anora (elokuva)

Anora (2024) on perinteinen indie-vedätys: paljon seksiä, alastomuutta ja koomiseksi sävytettyä väkivaltaa sekä sisäpiiriläiseksi itsekritiikiksi esitettyä rasismia. Näillä aineksilla se palkittiin tänä keväänä Cannesissa.

Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka suomalaisetkin kriitikot valitsisivat sen vuoden parhaaksi elokuvaksi. Seksi on uusi musta.

Yhdistelmänä kolmea tyylilajia Anora on todella omituinen filmi päätyäkseen jopa multiplexien viihdetarjontaan. Ensimmäinen puolituntinen siinä on kuin Sofia Coppolan ohjaamaa bling-bling-nousukkuuden montaasia, jossa kuvaaja on saanut odottamattomia vapauksia realistisen oloisten (simuloitujen) seksikohtausten tallentamiseen. 

Tuon alkujakson kerronta etenee keskimäärin 'minuutti per tarinapäivä' -vauhdilla. Sitten seuraa yli tunnin mittainen 'minuutti per tarinavartti' -tahdilla kerrottu jakso, jossa sekopäiset venäläiset etsivät superrikasta perijää New Yorkin baareista. Tätä seuraa puolen tunnin mittainen kaurismäkeläisen hitaasti ja karusti kuvattu loppujakso, jossa tarinan päähenkilö, kultasydäminen prostituoitu, osoittaa ymmärtävänsä, ettei ymmärrä itseään.

Kun juoni on ympäripyöreä, teema mitäänsanomaton ja opetus lattea, tuntuu koko elokuva käsikirjoittajien kompromissilta, jonka ainoa liikevoima tulee pääosan Mikey Madisonin itsevarmaa seksiposeerausta ja haavoittuvaa luottamusta yhdistelevästä näyttelemisestä.

Anoraa voisi pitää vuosikymmenen seksistisimpänä ja rasistisimpana teatterilevitykseen yltäneenä elokuvana, jollei pitkää keskijaksoa olisi käsitelty Coen-tyyppisenä, itsetietoisen surkuhupaisana remellyksenä, jossa gangsterimaiset hahmot ovat ressukoita ja nopeaa luokkanousua yrittävä nuori nainen osoittautuu juuri niin kovanahkaiseksi kuin newyorkilaiselta prostituoidulta voi odottaa. Alkujakson laskelmoitua kuvamateriaalia ei voi pitää niin laskelmoituna, jos koko loppufilmi pyrkii osoittamaan, että tässä superrikkaiden maailmassa kaikki ihmiset ovat vieläkin raskaammin itsepetoksen ja materialismin vallassa kuin ruumistaan myyvä Anora.

Ja tämä kaikki menee täydestä Cannesissa. Niin kuin ovat menneet monet Coen- ja Jarmusch-filmit sitä ennen. Seksi ja half frontal -nakuilu korvaa nyt sen kaiken americanan, jolla Coenit ja Jarmusch ovat netonneet Euroopan filmifestivaaleilla.

Indie-uskottavuutta elokuvaan tuovat aidosti sympaattisen pääosan näyttelijä, Mikey Madison, joka selviää ällistyttävän luontevasti niin seksikohtauksista kuin muustakin Spring Breakers -tyyppisestä nuorten naisten pornoposeerauksesta. Mutta hänelle suotu rooli ja käsikirjoitus ei alkuunkaan vastaa niitä aidosti elämänkarheita, niin ikään seksityötä romantisoineita hahmoja, joiden anarkistisuutta todella ihailin Sean Bakerin edellisissä ohjauksissa The Florida Project (2017) ja Red Rocket (2021). Myös Tangerine (2015) näkyy käsittelevän seksityöläisen elämää, mutta sitä en ole nähnyt. Eikä ole tämän Anoran jälkeen väliäkään.

Roeder: Seven Games (tietokirja)

 

Oliver Roederin kirja Seven Games (2022) esittelee seitsemää maailman suosituinta peliä: tammi, backgammon, shakki, go, pokeri, Scrabble ja bridge. Kirjaa mainostetaan pelien historiana, mutta historia kuitataan pelikohtaisissa luvuissa todella lyhyesti. Eniten kirjassa käsitellään pelien "ratkaisemista" pakkomielteisesti tutkivia neroja, jotka lopulta nöyrtyvät nähdessään, miten koneälyt opettavat kunkin pelin huippuja pelaamaan vieläkin paremmin. Kirjan nimi pitäisikin oikeastaan olla "Seitsemän esimerkkiä peliteorian historiasta ja tulevaisuudesta".

Nykyinen nimi vastaa kuitenkin hyvin sitä, miten tavattoman mukavalukuinen henkilökohtaloihin keskittyessään teos on tiiviydessään, lehtijournalismia parhaimmillaan vaikka kirjaksi paketoituna.

Lisäksi Roederin kirja antoi minulle enemmän kiksejä scifistinä kuin sunnuntaipelaajana. Koneälyn tuomaa muutosta Roeder kuvailee innostuneen eläytyneesti. Parhaat, scifistiä lumoavat kuvaukset ihmisälyn ohittaneesta pelitavasta löytyvät shakin kohdalta. Roeder kuvailee, että AlphaZero ei pelannut kuin ihminen, muttei myöskään kuin tietokone, kylmällä taktiikalla ja syvällisellä laskelmoinnilla, vaan kuin vieraan humanoidilajin edustaja.

Tieteisfantasialta kuulostaa tämä Roederin siteeraus kirjailija-pelaaja Tim Krabbélta:

"It’s a sort of chess that has nothing to do with chess, a chess that we could never have imagined without computers. The moves are awesome, almost scary, because you know they are the truth, God’s algorithm—it’s like being revealed the Meaning of Life, but you don’t understand a word." 

Pelien koneoppimisesta ja peliteorian sovelluksista kirja antoi laveamman ja varhaisvaiheisiinkin paneutuvamman kuvauksen kuin mitä olen yksittäisistä lehtijutuista koskaan tajunnut. Ja tunnustan, että ensimmäistä kertaa tajusin tammen olevan oikeasti kompleksinen peli eikä lasten ja vanhusten ajanviete.

 

Lauta- ja korttipelien pelillisyydestä, niiden ainutlaatuisesta lumovoimasta ja kasvavasta suosiosta, ei kylläkään saa tämän kirjan sivuilta käsitystä, vaikka teoksen alaotsikko ”A Human History” viittaa juurikin pelaajien luoviin käyttötapoihin peleille. Filosofeilta on siteerattu joitakin aforismin tapaisia määritelmiä peleille, niistä parhaana tämä: “Every time you play a game, you’re choosing to do something that is more difficult than it has to be.” (Gwen Bradford)

Mutta yhdenkään kirjassa käsitellyn pelin osalta ei noussut innostusta syventyä siihen enemmän, paitsi ehkä Scrabbleen. Sen ensimmäisestä huiput jo 1980-luvulla päihittäneestä ohjelmasta (Maven) sai sentään vinkin, jota pelin harrastajien oli vaikea hyväksyä aikanaan: että Scrabblessa voittava strategia on pelata pieniä sanoja jotta voi kirjaintiiliä kierrättäen kalastella pisterikkaita kirjaimia isoihin pistesaaliisiin.

Intensiivisimmät kuvaukset varsinaisesta pelaamisesta löytyvät Scrabblesta ja pokeripöydästä. Roeder pärjää kohtuullisesti kansallisessa Scrabble-turnauksessa ja surkeasti pokerin WSOP-turnauksessa Vegasissa. Vain pokerin kohdalla Roeder löytää ihmispelaajista samanlaista ihmeen tuntua kuin koneälyjen pelitavoista. Kuten hän siteeraa erästä pokeritutkijaa: "But there’s something almost supernatural about Doyle [Brunson] that allows him to understand that this is a play that’s going to work.”

Modernit lautapelit jäävät kirjassa valitettavasti pelkille maininnoille eikä Roeder vastaa siihen kirjansa rajauksen herättämään isoimpaan kysymykseen, miksi juuri nämä seitsemän peliä (kuin seitsemän ludolympian jumaluutta...) hallitsevat maailmaa, ja mitkä voisivat olla seuraavia tai vaihtoehtoisia ihmismielet piinaavia superpelejä. 

Sen verran Roeder sivuaa tulevaisuutta, että toteaa bridgen olevan viimeinen peli jossa konely ei pärjää ihmiselle – ja koska peli on aivan liian inhimillinen luonteeltaan, sen suosio ihmispelaajillakin on taantumassa.

Loppuluku on kirjan ainoa teoreettisesti kiinnostava osuus juuri siksi, että siellä otetaan kantaa nopeasti kehittyvän tekoälyn merkitykseen käyttäen esimerkkinä pelaamista. Roeder toteaa mielipiteenään, että uutisissa hehkutetut esimerkit huippupelaajat päihittävistä koneälyistä antavat väärän käsityksen tekoälyn todellisista mahdollisuuksista.

Kiinnostavintahan historiikeissa ovat kuitenkin pienet inhimilliset detaljit ja niitä tästä kirjasta löytyy kiitettävästi. Suomikin tekee detaljipitoisen, epäsuoran esittäytymisen kirjan sivuilla, kun Roeder haastattelee pokeriälyn suomalaistaustaista tutkijaa Tuomas Sandholmia... Ja bridgen isoisästä, H.S. Vanderbiltistä kerrotaan, että hän teki viimeiset sääntöparantelunsa seilatessaan mukavuusmatkustajana SS Finlandilla vuonna 1925... Siinäpä laivassa olisi oman kirjansa aihe.

 

Fantastika 1.-3.11.

 1.11. Matkalle Itämeren ylitse oli luvattu syksyn talveksi muuttavaa myrskyä, mutta matalapaine jakautuikin kahtia, toinen puhalsi jo keskiviikkona ja toinen lähestyy viikonloppuna. Niinpä sää merellä olikin lähes tyyni, Tukholman saaristossa jopa sankan sumun peitossa. Sopii kirjalliseen retkeen. Luin jo matkan alkajaisiksi Hanna Kuuselan Syytös-pamfletin, pidin siitä kovasti jonnekin sivulle 60 saakka, kunnes kirjoittajalta loppuivat argumentit ja jäljellä oli vain keskiluokkaiselle professorille tyypillistä, antiikkiviitteillä kuorrutettua minäminä-puhetta. Yöllä luin David Grannin The Wager -meriseikkailua, se taas on omassa lajissaan ylivoimaisesti parasta mitä koskaan lukenut, niin sietämättömän jännittävä, että jätin sivuun kaiken mitä oikeasti pitäisi lukea, siis coniin pohjustavia kirjoja.

Tukholmassa kävelimme tutun kierroksen Gamla Stanissa, sieltä poikkeuksellisesti metrolla Södermalmille scifi-antikvariaattiin, jossa tapasimmekin joukon suomalaista fandomia. Olin ainoa joka myi kirjoja, vaatimattomat 150 KR raharahaa tai 300 KR ostorahaa, ja valitsin raharahan, koska vanhassa scifissä on hyvin vähän enää sellaista mikä kiinnostaa kirjallisuutena ja jota haluaisin vielä omaan hyllyyn. Auringon paisteessa ja odottamattoman leudossa säässä jatkoimme Sicklan lähiöön tvärbarnilla, yritimme juoda oluet puistossa ja kastuimme hetkessä sadekuuron iskiessä. Onneksi hotellissa pääsi jo puoli kolmelta huoneeseen. 

Laskevan auringon valo heijastuu tänne kirkkaana kuin keinotähdestä uuden pilvenpiirtäjän seinäikkunoista, Fantastikan con-paikkaa eli Dieselverkstadia voimme tarkastella korkeudesta kuin olisimme sen herroina.

 

Päivän neljä paneelia jäivät vielä pintaraapaisuiksi aiheisiinsa. Urbaanin YA-fantasian jutustelu jäi alkulämmittelyksi, jollaisena hyväntuulinen Stefan Ekman siihen asennoituikin, yleisö vain olisi ilmeisesti halunnut jotain valmiimpia, uutismaisia tietopaloja aiheesta.

Genrehyppelyn paneelista jäi mieleen pelkästään GoH Juliet McKennan yllättävä kommentti, että hän on tehnyt massiivisen paksuja fantasiaromaaneja, mutta nyt paperin hinta on Briteissä niin kallista, että hänellä on kustantajan kanssa sopimus tehdä maksimissaan 120 000 sanan eeppinen fantasia. Mikä lajityypin sisällä on lyhkäinen kirja.

Vahvojen naishahmojen asiantuntijat

Vahvat naishahmot -paneelista taas ei jäänyt mieleen mitään sisältöjä, koska paneelin vetäjä johdatteli aihetta kuin elettäisiin 1960-luvulla, mistä Cheryl Morgan con-metakommenttia paneelissa heittikin. Sentään kävi erään mutkikkaan vertauskuvan yhteydessä selväksi, että toinen GoH, T.L. Huchu, on intohimoinen maratoonari. Tämän ajattelin selittävän miksi hän on jalkalääkäri. Mutta paljoakaan ei selittynyt hänen kirjoistaan. Tai miksi hän on niin kiinnostunut juuri urbaanin fantasian kirjoittamisesta.

Neljäs paneeli käsitteli spefin vaarallisia metsiä. Mitään erityistä tai uutta ei taaskaan kukaan sanonut. Mutta GoH:t ovat yleensä ja taaskin hyvin valittuja juuri sikäli, että he sentään ottavat esille jotain erilaista kuin kukaan muu. McKenna käytti Robin Hobbin Soldier Son -trilogiaa (2005-2007) esimerkkinä fantasiasta, jossa on erilainen metsä kuin yleensä genressä, koska mallina on 1800-luvun amerikkalainen rajaseutu.

Iltaohjelman loppuessa kello on paikallistakin aikaa jo kymmenen. Ruotsalaisilla ei ole coneissaan erikseen ohjelmaa ja iltabileitä. Etenkin täällä Fantastikassa voi siirtyä suoraan ohjelmasalista alakerran ravintolaan milloin haluaa. Seurapiireittäin, tosin. Suomalaiset kävelevät t-paidoissaan marraskuisessa viimassa plazan ylitse hotelliin.

2.11. Kaikissa coneissa ja seminaareissa on sama odotuksen rytmi, että aivan pian päästään varsinaiseen asiaan, jos ei tänään niin huomenna ja viimeistään kunniavieraiden päästessä rauhassa puhumaan. 

 

Sentienttien tähtialusten asiantuntijat

Mutta ei lauantaista jäänyt substantiaalista iloa kuin Sentient spaceships -paneelista, jossa tohdittiin puhua aiheesta sekä julkaistun scifin että omien spekulaatioiden("Miten sentientti tähtialus kasvatetaan?") pohjalta. Ian Salesin paneelit ovat takuuvarmasti tällaisia ja kokoonpano paneeliin oli muutenkin hyvin toisiaan täydentäviä, vaikka oheisessa kuvassa puolet osallistujista näyttää nukkuvan.

Sitten jätimme conin kesken ja kävimme keskustassa saakka kirjakaupassa ja lounaalla, mihin upposi yli kaksi tuntia, matkat Sicklasta keskustaan vievät nekin puoli tuntia suuntaansa (10 min raitsikka + 10 min metro + 10 min odottelua). Aurinkoinen sää tähän motivoi, vaikka eilisaamun 13 lämpöasteesta oli pudottu 2-3 asteeseen. 

 

Iltapäivällä kävin osallistumassa Dispossessed 50v -juhlapaneeliin, josta moderaattori Morgan ihasteli jälkikäteen kaikkien olleen hämmästyttävän samanmielisiä tulkinnoissaan, vaikka kyseessä on anarkismin klassikko. Syy on kyllä ilmeinen: kaikki olimme lukeneet kirjan jo nuorena, joten niihin kokemuksiin oli helppo palata vaikkei kirja enää tuntuisikaan romaanina niin onnistuneelta. Yleisön kannalta tällainen klassikkopaneeli on erityisen mukava siksi, että kaikki ovat kirjan lukeneet; tälläkin kertaa yhtä lukuunottamatta kaikki katsomossa läsnäolleet.

Illalla kuuntelin vielä GoH McKennan haastattelun, muttei se hänen teoksiaan (26 kpl) oikein profiloinut minulle. Antiikkiin sijoittuvia dekkareitaan lukisin ehkä ennemmin kuin fantasiaansa. Myöhään illalla ruotsalaisen fandomin guru Holmberg piti vielä luennon avaruusoopperasta, ruotsinkielinen yleisö hykerteli ja aplodeerasi, itse en pysynyt mukana lainkaan vaikka aihe oli tuttu jos mikä. Kirjoittelin sen aikaa nanowrimoa tavoitteena 160 sanaa päivässä perinteisen, nyttemmin liian haastavaksi osoittautuneen 1600 sanan sijaan. 500 sanaa onnistuu helposti kun tavoite on matala. 

Vielä ennen yötä katselimme kummitus-paneelin, joka oli liiankin yksimielinen siitä miten kummitukset toimivat kansanperinteessä, sen sijaan, että olisivat puhuneet niiden kirjallisesta sovellettavuudesta nykypäivänä.

Yöllä luin loppuun The Wagerin. Kassissa olisi GoH Huchun romaani, mutta sen sijaan aloitin e-historiikin seitsemästä maailman suosituimmasta lautapelistä. Siinäkin riittää spefimäisiä ällistyksen aiheita loputtomiin.


3.11. Sunnuntaiaamuna oli vuorossa conin toiseksi paras paneeli, aiheena "Vanhat jumalat nykypäivässä". Mukana olivat molemmat GoH:t, jälleen McKennan hallitessa keskustelua. McKenna heitti sen tärkeältä tuntuvan muistutuksen, että kulttuureissa isot myytit ovat voineet unohtua, koska jokainen on tuntenut myyttisen tarinan niin hyvin, ettei aikalaisilla ole ollut tarvetta kirjata sitä ylös. Joten jälkimaailma voi vain ihmetellä mistä myytissä oikein oli kysymys.

Intialaistaustainen panelisti totesi puolestaan, että monoteistisessä uskonnossa vallitsee kaanon, mitkä tarinat ovat merkitseviä ja tärkeitä, mutta polyteistisen uskonnon piirissä kaikki tarinat ja äänet ovat yhtä tärkeitä, joten niitä on helpompi käyttää fiktioon. Triksterijumalista mainittiin suosituksiksi Karen Lordin Redemption in Indigo (2011) ja Gaimanin Anansi Boys. Suosituksia ylipäänsä jumalafiktioon olivat ainakin pulp-kummajainen Return of Kirke (1941) ja Bujoldin World of The Five Gods -sarja (2001-2005).

Coneissa oppii mitkä ovat tätä nykyä fandomin suosituimmat viittauskohteet, ei välttämättä siis klassikot, vaan esimerkiksi Ben Aaronovitchin Rivers of London -sarja (2011-) toistui useassa paneelissa, ties miksi.

Iltapäivällä kuuntelin vielä kahden insinöörin (?) pitämän luennon robottiautoista. Luento oli oikein viihdyttävä ja opetti sentään mitä aste-eroja autojen "älykkyydessä" voi nähdä. Erikoisin puolustus älyautoille oli se, ettei tarvitsisi rakentaa uusia teitä, jos kaikki autot olisivat älyautoja ja nykyisille teille mahtuisi viisi kertaa enemmän ajoneuvoja kuin nykyisillä turvaväleillä.

Jotta jotain konkreettistakin tuntisi matkalta saaneea kävin divarihuoneessa vielä penkomassa kirjoja, kolme pokkaria maksoi alle euron kipale: ya-scifiä edustava Barbary Station, Eganin Quarantine, ja Baxterin Destiny's Children-sarjan kakkoskirja. vaikken ole ykköstäkään jostain syystä lukenut, vaikka sentään muut samaan kokonaisuuteen kuuluvat Xeelee-romaanit.

Lounaan söimme Dieselverkstadin ravintolassa, sitten rauhallista reittiä junailimme Gamla Staniin kaljalle ennen kuin marssimme lähes dolorosamaisen tuttua rantatietä Vikingin terminaalille. Laivaanhan pääsi mukavasti jo tuntia ennen sen lähtöä. Mahdollisen myrskyn edellä tyynnyttelevää matkajuotavaa ei vain ole enää oikein mukana, koska eilen meidät yllätti se, että Ruotsissakin vietetään pyhäinpäivää ja monet kaupat, systembolagetit mukaan lukien, ovat kiinni. Täytyy vain aloittaa hidas laskeutuminen arkeen. Seuraava con on aikaisintaan ensi kesänä... keskellä merta...

Epäkaupallisuus taiteen uusvanhana miniminä

Täsmälleen samana päivänä (24.10.), kun Helsingin Kirjamessut alkoivat, tuli tieto, että Taike (Taiteen edistämiskeskus) leikkaa kulttuurilehtitukea tappamalla pienimmät kulttuurilehdet. Kun tukeen aiemmin varatusta 800 000 eurosta hallitus vie satatuhatta, päätti Taike juustohöylämallin sijaan tappaa kaikki lehdet, joiden tuki on alle 10 000 euroa. Näin säästetään kulttuurista tavalla, joka on barbaarinen, mutta sopii nykyisen hallituksen linjaan. 

Taiken kulttuurilehtituen leikkauksista ei saa uutista kuten Seurasaaren aukipidosta. Sanomalehdet eivät kulttuurilehtien kuolemasta välitä, vaikka viimeiset harvat kulttuuritoimittajat välittäisivätkin. Seurasaaren kohtalosta sen sijaan riittää helsinkiläisille kauhisteltavaa.

Mutta samana kulttuuriuutisten kohtalopäivänä (24.10.) osui silmiin hesarilaisen Vaha-Majavan Yle-kolumni , jossa tuo toimittaja puolsi Hannaleena Haurun &  ja Katja Gauriloffin elokuvan saamaa puolen miljoonan euron tukea Elokuvasäätiöltä. 

Kyseinen filmiprojekti, Parvet, on kerännyt tällä viikolla skandaalihuomiota siitä, että teatterilevityksessä kyseinen elokuva sai vain 88 katsojaa. Toimittaja Vaha-Majavan mielestä tällainen tukimuoto, joka kuluttajakohtaisesti (n. 5681€ / katsoja) päihittää kansallisoopperankin mennen tullen, on ihan ok! Moinen elokuva kuulemma edustaa ulkomaisessa levityksessä suomalaista filmitaidetta. Vaha-Majavan logiikka menee siis niin päin, että kun elokuva saa 500 000 euroa tukirahaa, sen täytyy olla kansainvälisesti edustavaa taidetta (”Parvien” kokonaisbudjettihan oli 730 000e).

Kulttuurilehdet voitaisiin pelastaa murto-osalla siitä, mitä Hannaleena Haurun improvisoimiin videoprojekteihin hävitetään julkista rahaa. Mutta verrattuna Hauruun kulttuurilehtien tekijät joutuvat jatkuvasti perustelemaan olemassaolonsa. 

Viimeisin metodi lehtien ITSEHÄPÄISYN edistämiseen on Taiken vaatimus, että lehtien julkaisutahon tulee selvittää tukihakemuksessa toimintansa yhdenvertaisuus, ympäristöohjelma ja suunnitelmat häirinnän ehkäisyyn. Siis samaan aikaan kun suomalaisen julkisuuden arvovaltaisimmalla paikalla, eduskunnassa, äärioikeistolainen puolue voi huudella aivan mitä huvittaa, on kulttuuria edistävien järjestöjen todisteltava, että ne ovat olemassa jostain ERITYISEN KUNNIALLISESTA SYYSTÄ.

Näissä hävitystunnelmissa oli mielenkiintoista kulkea kahtena päivänä Helsingin Kirjamessujen lävitse, missä tuhannet ja tuhannet ihmiset jonottavat saadakseen uusinta kirjametritavaraa. Koska samahan pätee massakulutuksen puolella kuin julkisella puolella: jos messulippujen tuloista murto-osa käytettäisiin kulttuurilehtien tukemiseen, niiden sivuilla voitaisiin kompensoida sanomalehdistä hävitetyn kulttuurijournalismin osuus. 

Puuttuu vain ymmärrys estää hävitys. Eikä sitä ymmärrystä edes lehtien kattojärjestö, Kultti ry, vaivaudu ajamaan.

Nykyinen kulttuurin ja taiteen tappotila tuo mieleen 1990-luvun alun tilanteen, jossa niin ikään syvän laman edellä Elokuvasäätiö saattoi tukea miljoonilla mitä tahansa elokuvaksi väitettyä tekelettä, koska mitään kriteeriä ”taiteesta” ei politisoituneessa julkisuudessa voinut, mukamas, esittää. Niinpä Elokuvasäätiö tuki mitä tahansa teosta, jos sen oletettiin sisältävän jotain taatusti EPÄKAUPALLISTA. 

Ja juuri tällä samalla perusteellahan sekä Vaha-Majava että nykyinen Elokuvasäätiö perustelevat tolkuttomia tukisummia oikeutetuiksi: kyse on taatusti bisneksen vastakohdasta, ja siten tukiraha siirtyy tuettujen projektien kautta kiertoon yhteiskunnassa. Epäkaupallisuus on taiteen uudelleen vanha minimi.

Kysyä tietysti voisi, eikö sitten 500000€ voisi jakaa ennemmin 5000 ihmiselle satasen ostokortteina, jos RAHANKIERTO on se ensisijainen motiivi taiteen VÄLILLISEEN tukemiseen.

1990-luvun alulla Elokuvasäätiötä nimitettiin leikkisästi ”varkaiden paratiisiksi”.

Mikähän nimitys olisi tänä päivänä? ”Amatöörien markkinat”?

The Apprentice (elokuva)

”The Apprentice” (2024) on kyllä kunnioitettavasti aiheelleen eikä henkilölleen omistautunut aikalaisdraama juppikauden grynderistä, joka nyt sattuu olemaan Yhdysvaltojen myöhempi presidentti Donald Trump. Mutta aiheensa suhteen se tyytyy kertomaan vain lähtökohtansa ja oppi-isänsä unohtavasta nousukkaasta, jonka lopullinen tragedia jää arvailujen varaan. Käsittely jää keskeneräiseksi.

Elokuvan ohuehkona juonena on grynderin kehitys- eli kovettumisprosessi ääliömäisestä nousukkaasta idioottimaiseksi kapitalistiksi. Päähenkilön sijaan tarinaan tuo energiaa sen keskushahmo, ”sadistikonservatiiviksi” itseään tituleeraava oppi-isä, tosielämän seurapiiriasianajaja Roy Cohn. Hänestä on onnistuttu tekemään ainutkertaisen pelottava hahmo. Näyttelijä Jeremy Strongin tapa esittää tätä kovapintaisuudessaan mafiapomotkin päihittävää hahmoa on itsessään riittävä syy nähdä elokuva.

Monet helpot hymyt ja muutamat naurut tarjoaa myös elokuvan versio Donald Trumpista. Näyttelijä Sebastian Stan tekee tunnistettavan hahmon minimaalisella imitaatiolla, mikä on kerrassaan hienoa; muuten tällainen elokuva näyttäisi kaksituntiselta Saturday Night Live -sketsiltä. Elokuvan alkupuoliskolla Trumpin hahmo on suorastaan sympaattinen. Saavutus sekin.

Koska ”The Apprentice” pitää kiinni aihevalinnastaan, ei grynderi Donald Trumpin elämästä valikoitu tarina sisällä sitä kaikkea, mistä tosielämässä syntyi presidentti Trump. Näkökulma jumittaa aiheen ja materiaalin välissä. Katsojaa on kyllä väistämättömän helppo viihdyttää kahden tunnin ajan sillä draamallisella ironialla, että hän tietää tulevasta presidentistä enemmän kuin kukaan Trumpiin alentuvasti suhtautuvista 1970–1980-lukujen aikalaisista. Mutta kun elokuvan loppua kohden ironia alkaa väljähtymään, niin sitä toivoisi, että jokin uusi henkilöhahmo toisi juurikin aiheen sisältä jotain uutta tarinaan. 

Sitäkin enemmän alkavat ärsyttää halvat efektit eli graafisesti kuvatut kauneuskirurgiat ja seksikohtaukset. Mitä ihmeen sensaationtarvetta ne palvelevat?

”The Apprentice” on tyyliltään aivan muuta kuin ohjaaja Ali Abbasin muut hirviöfilmit, kuten eeppisen söötti ”Raja” (2018). Ei ole ohjaajan vika, että hirviön esikuva on tällä kertaa maailmanhistoriallista mittakaavaa eikä mikään käsittelytapa oikein riitä täyttämään katsojan odotuksia. Sama kuin yrittäisi pienimuotoista kauhudraamaa siitä toisesta New Yorkia hävittäneestä, blondeja kourivasta karvakamusta, King Kongista.

Eilisessä iltapäivänäytöksessä iranilaista "Tatamia" oli katsomassa vain viisi henkeä, vaikka kyseessä on yksi persoonallisimmista elokuvista vuosiin. Tänään "The Apprenticen" aamunäytöksessä oli kymmenkunta katsojaa, koska Trumpin skandaalimaisuus on niin helppo lupaus viihteestä. Liian helppo, liian ilmeinen, sanon minä.

Tatami (elokuva)

 

Mustavalkoinen iranilainen taidefilmi judofeministeistä on juuri se ajanviete, johon haluaa upottaa keski-ikänsä kasvattavimmat hetket. Ainakin jos Hesarin kriitikkoa uskoisi. Onneksi Hesarin arvostelut ovat tällaisten elokuvien kohdalla niin ilmeisen ideologista puppua, että niiden paatoksen voi jättää omaan arvokuplaansa.

Oikeasti ”Tatami” (2023) on erittäin perinteinen urheilutrilleri, eräänlainen judo-hijabeihin ahdettu ”Rocky". Elokuva säilyttää jännittävyytensä, vaikka tunnistaisi kliseet minuutteja ennen kuin kukin kohtaus kehittyy tuttuun juonelliseen käänteeseensä. 

Vasta loppuhuipennuksen kohdalla elokuva antaa yllättäen periksi urheilutrillerin ”altavastaaja yllättää” -kaavasta ja muuttuu vieläkin kliseisemmäksi poliittiseksi draamaksi. Tämä tapahtuu realismin hyväksi, mutta myös poliittisen sanoman alleviivaamiseksi, mikä on todella iso pettymys – elokuvan visuaalinen maailma on nimittäin aivan muuta kuin mihin urheilufilmeissä on tottunut. Palatsimaiseen urheilukeskukseen sijoitetut kamppailut judon maailmanmestaruudesta, samoin kuin kamppailuja edeltävä hermopeli, on kuvattu vahvalla mustavalkokontrastilla ajoittaen kaiken mitä tapahtuu yhteen päivään. 

Iranin naisjudokat muodostavat joukkueen, mutta yksi heistä, Leila (Arienne Mandi), on MM-tason nousukas, jota valmentaa MM-tasolta uransa katkaissut, suojattinsa menestystä kannustava ja pelkäävä Maryam. Kovin tuttua tältä osin. Maallikkokatsojan kannalta elokuvan isoin yllätys onkin sen poliittinen lähtökohta, että Iranin hengellinen diktatuuri EI haluaisi edustajansa voittavan Israelin huippujudokaa, joka samoissa kisoissa on kohoamassa loppuotteluun. 

Elokuvan jälkeen täytyi lukea wikipediasta, että muslimivaltioilla on niin tiukka Israel-boikotti, etteivät heidän urheilijansa saa otella israelilaisia vastaan. Edes mahdollisuus, että tällainen tilaisuus syntyisi, on elokuvan mukaan estettävä.

Leilaan ja Maryamiin kohdistuva uhkailu vaikuttaa Leilan yksittäisiin otteluihin niin kuin politiikasta vastakkainasettelunsa hakeva urheilutrilleri tapaa tehdä. Koska nyrkkeilyfilmeillä on takanaan jo satavuotinen historia, tulee 1 vs 1 -judo-kamppailuja väistämättä seuranneeksi nyrkkeilyfilmin kaltaista dramatiikkaa odottaen. Eikä mikään oikein vastaa odotuksia. Judo on maallikon silmin omituinen, juopunutta kansantanssia muistuttava laji. Ainoaksi ymmärryspinnaksi Leilan todellisista mahdollisuuksista jää oletus hänen henkisestä kestävyydestään. Ottelujen ”yllätyssuoritukset” on elokuvassa selostettu ja alleviivattu yllätyksiksi. Tiheät leikkaukset ja tiiviit kuvat pitävät katsojan sentään riittävästi mukana tunnelmassa. 

Periaatteessahan feministinen allegoria voisi rakentua vaikka naisten shakkijoukkueiden varaan. Mutta verryttely-hijabissa kamppailevat kauniit ja sutjakkaat judokat näyttävät fantisoiduilta ninjanunnilta. Näin elokuvan aihe on maanläheisestä politisoinnistaan ja helpon tutuista jännärikohtauksistaan huolimatta onnistuttu vieraannuttamaan aivan omaksi visuaaliseksi maailmakseen. Jos siis haluaa nähdä elokuvan, jonka kuvasto jää taatusti kummittelemaan mieleen, on ”Tatami” sekä aihettaan että ideologista sanomaansa isompi elokuva, joka kestää aikaa.

Toinen elokuvan ohjaajista (Nattiv) on israelilainen mies ja toinen (Ebrahimi) ranskalais-iranilainen nainen. Asiantuntemus kansallisten urheilujoukkueiden poliittisuudesta näkyy aiheenkäsittelyn varmuudessa, mutta järin syvällistä se ei ole. Viihdefilmistäkin tämä "Tatami" käy 90prosenttisesti, mikä takaa poliittisen sanoman vaivattoman levittämisen ja kenties penkkiurheilevan yleisön koulimisen taiteellisempaan filmikerrontaan. Ei mikään "Raging Cow" muttei myöskään "Koraani Kid".

Syysloma Jerisjärvellä (13.-19.10.)

 

Vietimme jo viidennen syysloman Jerisjärvellä, mutta ensimmäisen ihan kahdestaan. Tunturimökin erillisyys maailmasta tuntuu kerta kerralta vahvempana, koska muita mökkiläisiä on aina vain vähemmän, samoin paikallisia palveluja ja bussiyhteyksiä. Tämän illuusion murtamiseen tarvittiin ruokavarojen hupeneminen ja sen oivaltaminen, että 19 km päästä Muoniosta voi tilata ruokaa paljon halvemmalla kuin että ajaisi taksilla sitä hakemaan, kuten minä tänä kesänä erehdyin tekemään. Verkossa tehty tilaus tuli täsmälleen kuten toivottu, 20e hintaan, toki ilman olutta, koska hallitus eli kristityt istuu vielä moisen etäelämän päällä.

Etäisyyksien vuoksi Lappiin kuitenkin mennään, päästäkseen etäälle etelän arjesta ja katsellakseen niihin etäisyyksiin, joihin jaksaisi vaeltaa jossain vaihtoehtoisessa elämässä, kuten kuvitellussa nuoruudessaan. Ja tokihan sitä vielä kolmekymppisenä fillaroinkin Lapin laitamilla niillä vähemmän tunturipitoisilla reiteillä (Oulu-Kemijärvi-Kajaani).

Tälläkin kertaa kiipesimme Keimiölle kirkkaana päivänä, sen rinteillä turisteja parveili monta kertaa enemmän kuin edes Muonion suklaakahvilassa. Huipulla tuuli oli jäätävä, vaikka lunta ja jäätä ei kuitenkaan ollut kuin ylös tuovalla polulla. Keskiviikkona satoi lisää lunta ja yöllä kävi pakkanen miinus kuudessa. Perjantaihin mennessä kaikki oli taas sulanut, S olisi halunnut kiivetä vielä Sammaltunturille, mikä minusta olisi ollut pelkkä kilometrien mittainen intervallimäki, joten patikoimme vain Tunturiporon kahvilalle todistamaan, että sekin on tosiaan nykyään kiinni lokamarraskuun.

Paikallinen Koillis-Lappi kertoi (16.10.), että Jerisjärven ympäristöön on rakenteilla "paljon" uutta mökkiasutusta, jopa Kutunivan kapealle kannakselle. Periaatteessa mökkiasutuksenkin lisääntyminen takaa seudulle uusia palveluita, mutta oikeasti kaikki kasvu koskee vain lyhyttä talvisesonkia joulusta hiihtolomiin. Enimmän aikaa vuodesta Lapin mökit törröttävät etelän porvareiden sijoituskohteina. "Paljon" tarkoittaa paljoa paikanvarausta. Jos vaikka tulisi seuraava epidemia.

Lauantaista tuli pitkä odottelupäivä. Mökki piti luovuttaa 10:ltä, joten ainoa mielekäs vaihtoehto oli tappaa miltei kahdeksan tuntia aikaa Muonion kylällä. Huoltsikan grillitarjonta kävi tutuksi, kaljahanasta loppui tynnyri. Välillä tiheni sumu, sade iski vasta kun Rundgrenin pikkubussi lähti kohti Kolaria. Tulomatkalla se oli niin täysi, että ainakin yksi matkustaja jäi kyydistä Kolarin asemalla, nyt bussi oli vaihdettu isommaksi ja siinä oli meitä vain 3 matkustajaa. Rundgrenin uusi linja, Kolarista Muonion ja Jerisjärven kautta Hettaan, on muuten kätevämpi kuin juna&bussi-reitti Rovaniemen kautta. 

 

Yöjunaan meillä oli omat eväät, joten nukahdettiin nopeasti. Tampereella oltiin aamulla 7:ltä puoli vuorokautta matkustettua. Sää muuttui marraskuisesta sumusta miltei elokuisen leudoksi ruskaksi. No, mantereella 12 tunnin junamatkalla ehtisi Pohjanmereltä Välimerelle.

 

Juuri mitään en itse kirjoittanut tälläkään residenssimatkalla, mutta luettua tuli taas kaikenlaista. Vuosi sitten ostettu clifi-kokoelma Tomorrow's Parties oli sekin mukana, nyt siitä löytyi parempia novelleja, kun eka yrityksellä kirja jäi kesken Greg Eganin kehnoimpaan tekstiin kompastuessa. On siinä muitakin antologialle tyypillisen heikkoja tekstejä, mutta kovana scifinä muutama erinomainen. Daryl Gregoryn novelli ilahdutti niin paljon, että hankin e-versiona hänen Unpossible-kokoelmansa (2011). Sen eka novelli oli hyvinkin samaa tyyliä ja laatua kuin Eganin tarinat, joten aivot tunnistivat DG:n tyylissä jotain mitä minä en. Mutta eipä sitten Gregoryn muut novellit vaikutakaan yhtä näppäriltä. Aiemmin olin lukenut häneltä yhden zombiromaanin, ja vähän sama valtavirtaa kosiskeleva heikkous tuntuu novelleissa kuin mitä jäi mieleen siitä: liikaa ihmissuhdelöpinää, liikaa nuorten kasvutarinoilla herkistelyä.

 

Muonion eloisa keskusta...

Kirjallisia Liitto-oravia kiitämme jälleen residenssimökin ylläpidosta, muutenhan ei tähän lappeiluun olisi varaa ja kiintopistettä.

Veljelleni (näytelmä)

E. L. Karhu: Veljelleni


Kansallisteatteri, ensi-ilta 19.9.2 024
Ohjaus: Otto Sandqvist
Lavastus: Virpi Nieminen

 

Siinä vaiheessa kun alaston näyttelijä kaataa purkillisen hernerokkaa päähänsä, tulkinta valmistuu: tämä on Kansallisteatterin näkemys teatteritaiteesta.

Hernerokkakohtaus päätti onneksi ”Veljelleni”-esityksen (3.10.) ensimmäisen puoliajan. Hain takin narikasta ja jätin toisen puoliajan katsomatta. 

Ei ”Veljelleni”-esityksen aineksissa mitään vikaa ollut. Näyttelijät (Melleri, Hosiaisluoma, Nyby) tekivät osuutensa tekstin irvokkuuksilla säntillisesti herkutellen, lavastus oli minimaalisen osoittelevaa kitschiä, äänitausta oli Taivassalin uudella näyttämöllä täydellisen tarkka, eikä edes esitettävässä tekstissä ollut mitään vikaa – proosana. Se vain ei ollut teatteritekstiä. Eikä lopputulos ollut teatteria.

Isoon laitosteatteriin mahtuu tietysti monenlaisia ”teatterinäkemyksiä”. Tuota termiä ohjaajallamme Terhillä oli tapana käyttää kun moitin jonkin yksittäisen kohtauksen himmelimäisyyttä. ”Teatterinäkemysten” erilaisuuteen vetoaminen on helppo tapa tehdä mitä huvittaa tai minkä merkityksestä ei ole itsekään varma.

Ongelma # 2 on se, miten löysän varovaisesti ohjaaja  (Otto Sandqvist) asennoituu käyttämäänsä tekstiin. Kun näytelmäkirjailijana tunnetun E.L. Karhun romaanistaan (2021) tekemä monologi (2022) sovitetaan näyttämölle, niin kai sille voisi tehdä muutakin kuin toteuttaa se live-kuunnelmana? 

Muuta dramatisointia ei ainakaan ensimmäisellä puoliajalla ollut kumminkaan tehty kuin sijoitettu kolme vapaana olevaa näyttelijää erittäin viitteellisesti törröttämään taustalle yhden lukiessa.

Ongelma # 3 on pohjatekstin valinta ja dramatisointi. Jos kyseessä on näytelmäkirjailijan romaanistaan työstämä monologi, niin se ei tarkoita, että kyseessä olisi readymade-monologi. Mutta sellaisena siihen on ohjaaja asennoitunut. Näyttelijöille annettu tehtävä on kohtuuton: pitää 3x20 minuutin monologi irtokarkeista ja veljen tyttökavereiden ulkonäöstä eloisana niin kuin Karhun valitsema muoto (monologi) takaisi tekstin käytettävyyden sellaisenaan.

Pidin Karhun romaanista proosana, mutta jos minulle myydään samaa tekstiä näytelmänä, niin kyllä sille tekstille on täytynyt jotain tehdä ennen kuin se muuttuu näytelmäksi. Kurinalainen groteskius tekstin ympärillä ei riitä ratkaisuksi.

Saksalaisella teatterinäkemyksellä – jossa päähän kaadettu hernerokka on se välttämätön ”tönin sun sisäistä porvariasi” -kliimaksi – varustettu asiantuntija voisi sanoa, että minulla on kapea käsitys monologeista.

Ja minä voisin vastata, että tekotaiteellista jyystöä on juuri Kansallisteatterissa yritetty monet kerrat ennenkin myydä puitteiden ansiosta aitona asiana. Näen tällaisen live-kuunnelma -tyyppisen esitysformaatin anteeksiantamattomana resurssien hukkakäyttönä ja teatteritaiteen itsepetoksena.