Täsmälleen samana päivänä (24.10.), kun Helsingin Kirjamessut alkoivat, tuli tieto, että Taike (Taiteen edistämiskeskus) leikkaa kulttuurilehtitukea tappamalla pienimmät kulttuurilehdet. Kun tukeen aiemmin varatusta 800 000 eurosta hallitus vie satatuhatta, päätti Taike juustohöylämallin sijaan tappaa kaikki lehdet, joiden tuki on alle 10 000 euroa. Näin säästetään kulttuurista tavalla, joka on barbaarinen, mutta sopii nykyisen hallituksen linjaan.
Taiken kulttuurilehtituen leikkauksista ei saa uutista kuten Seurasaaren aukipidosta. Sanomalehdet eivät kulttuurilehtien kuolemasta välitä, vaikka viimeiset harvat kulttuuritoimittajat välittäisivätkin. Seurasaaren kohtalosta sen sijaan riittää helsinkiläisille kauhisteltavaa.
Mutta samana kulttuuriuutisten kohtalopäivänä (24.10.) osui silmiin hesarilaisen Vaha-Majavan Yle-kolumni , jossa tuo toimittaja puolsi Hannaleena Haurun & ja Katja Gauriloffin elokuvan saamaa puolen miljoonan euron tukea Elokuvasäätiöltä.
Kyseinen filmiprojekti, Parvet, on kerännyt tällä viikolla skandaalihuomiota siitä, että teatterilevityksessä kyseinen elokuva sai vain 88 katsojaa. Toimittaja Vaha-Majavan mielestä tällainen tukimuoto, joka kuluttajakohtaisesti (n. 5681€ / katsoja) päihittää kansallisoopperankin mennen tullen, on ihan ok! Moinen elokuva kuulemma edustaa ulkomaisessa levityksessä suomalaista filmitaidetta. Vaha-Majavan logiikka menee siis niin päin, että kun elokuva saa 500 000 euroa tukirahaa, sen täytyy olla kansainvälisesti edustavaa taidetta (”Parvien” kokonaisbudjettihan oli 730 000e).
Kulttuurilehdet voitaisiin pelastaa murto-osalla siitä, mitä Hannaleena Haurun improvisoimiin videoprojekteihin hävitetään julkista rahaa. Mutta verrattuna Hauruun kulttuurilehtien tekijät joutuvat jatkuvasti perustelemaan olemassaolonsa.
Viimeisin metodi lehtien ITSEHÄPÄISYN edistämiseen on Taiken vaatimus, että lehtien julkaisutahon tulee selvittää tukihakemuksessa toimintansa yhdenvertaisuus, ympäristöohjelma ja suunnitelmat häirinnän ehkäisyyn. Siis samaan aikaan kun suomalaisen julkisuuden arvovaltaisimmalla paikalla, eduskunnassa, äärioikeistolainen puolue voi huudella aivan mitä huvittaa, on kulttuuria edistävien järjestöjen todisteltava, että ne ovat olemassa jostain ERITYISEN KUNNIALLISESTA SYYSTÄ.
Näissä hävitystunnelmissa oli mielenkiintoista kulkea kahtena päivänä Helsingin Kirjamessujen lävitse, missä tuhannet ja tuhannet ihmiset jonottavat saadakseen uusinta kirjametritavaraa. Koska samahan pätee massakulutuksen puolella kuin julkisella puolella: jos messulippujen tuloista murto-osa käytettäisiin kulttuurilehtien tukemiseen, niiden sivuilla voitaisiin kompensoida sanomalehdistä hävitetyn kulttuurijournalismin osuus.
Puuttuu vain ymmärrys estää hävitys. Eikä sitä ymmärrystä edes lehtien kattojärjestö, Kultti ry, vaivaudu ajamaan.
Nykyinen kulttuurin ja taiteen tappotila tuo mieleen 1990-luvun alun tilanteen, jossa niin ikään syvän laman edellä Elokuvasäätiö saattoi tukea miljoonilla mitä tahansa elokuvaksi väitettyä tekelettä, koska mitään kriteeriä ”taiteesta” ei politisoituneessa julkisuudessa voinut, mukamas, esittää. Niinpä Elokuvasäätiö tuki mitä tahansa teosta, jos sen oletettiin sisältävän jotain taatusti EPÄKAUPALLISTA.
Ja juuri tällä samalla perusteellahan sekä Vaha-Majava että nykyinen Elokuvasäätiö perustelevat tolkuttomia tukisummia oikeutetuiksi: kyse on taatusti bisneksen vastakohdasta, ja siten tukiraha siirtyy tuettujen projektien kautta kiertoon yhteiskunnassa. Epäkaupallisuus on taiteen uudelleen vanha minimi.
Kysyä tietysti voisi, eikö sitten 500000€ voisi jakaa ennemmin 5000 ihmiselle satasen ostokortteina, jos RAHANKIERTO on se ensisijainen motiivi taiteen VÄLILLISEEN tukemiseen.
1990-luvun alulla Elokuvasäätiötä nimitettiin leikkisästi ”varkaiden paratiisiksi”.
Mikähän nimitys olisi tänä päivänä? ”Amatöörien markkinat”?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti