Mustavalkoinen iranilainen taidefilmi judofeministeistä on juuri se ajanviete, johon haluaa upottaa keski-ikänsä kasvattavimmat hetket. Ainakin jos Hesarin kriitikkoa uskoisi. Onneksi Hesarin arvostelut ovat tällaisten elokuvien kohdalla niin ilmeisen ideologista puppua, että niiden paatoksen voi jättää omaan arvokuplaansa.
Oikeasti ”Tatami” (2023) on erittäin perinteinen urheilutrilleri, eräänlainen judo-hijabeihin ahdettu ”Rocky". Elokuva säilyttää jännittävyytensä, vaikka tunnistaisi kliseet minuutteja ennen kuin kukin kohtaus kehittyy tuttuun juonelliseen käänteeseensä.
Vasta loppuhuipennuksen kohdalla elokuva antaa yllättäen periksi urheilutrillerin ”altavastaaja yllättää” -kaavasta ja muuttuu vieläkin kliseisemmäksi poliittiseksi draamaksi. Tämä tapahtuu realismin hyväksi, mutta myös poliittisen sanoman alleviivaamiseksi, mikä on todella iso pettymys – elokuvan visuaalinen maailma on nimittäin aivan muuta kuin mihin urheilufilmeissä on tottunut. Palatsimaiseen urheilukeskukseen sijoitetut kamppailut judon maailmanmestaruudesta, samoin kuin kamppailuja edeltävä hermopeli, on kuvattu vahvalla mustavalkokontrastilla ajoittaen kaiken mitä tapahtuu yhteen päivään.
Iranin naisjudokat muodostavat joukkueen, mutta yksi heistä, Leila (Arienne Mandi), on MM-tason nousukas, jota valmentaa MM-tasolta uransa katkaissut, suojattinsa menestystä kannustava ja pelkäävä Maryam. Kovin tuttua tältä osin. Maallikkokatsojan kannalta elokuvan isoin yllätys onkin sen poliittinen lähtökohta, että Iranin hengellinen diktatuuri EI haluaisi edustajansa voittavan Israelin huippujudokaa, joka samoissa kisoissa on kohoamassa loppuotteluun.
Elokuvan jälkeen täytyi lukea wikipediasta, että muslimivaltioilla on niin tiukka Israel-boikotti, etteivät heidän urheilijansa saa otella israelilaisia vastaan. Edes mahdollisuus, että tällainen tilaisuus syntyisi, on elokuvan mukaan estettävä.
Leilaan ja Maryamiin kohdistuva uhkailu vaikuttaa Leilan yksittäisiin otteluihin niin kuin politiikasta vastakkainasettelunsa hakeva urheilutrilleri tapaa tehdä. Koska nyrkkeilyfilmeillä on takanaan jo satavuotinen historia, tulee 1 vs 1 -judo-kamppailuja väistämättä seuranneeksi nyrkkeilyfilmin kaltaista dramatiikkaa odottaen. Eikä mikään oikein vastaa odotuksia. Judo on maallikon silmin omituinen, juopunutta kansantanssia muistuttava laji. Ainoaksi ymmärryspinnaksi Leilan todellisista mahdollisuuksista jää oletus hänen henkisestä kestävyydestään. Ottelujen ”yllätyssuoritukset” on elokuvassa selostettu ja alleviivattu yllätyksiksi. Tiheät leikkaukset ja tiiviit kuvat pitävät katsojan sentään riittävästi mukana tunnelmassa.
Periaatteessahan feministinen allegoria voisi rakentua vaikka naisten shakkijoukkueiden varaan. Mutta verryttely-hijabissa kamppailevat kauniit ja sutjakkaat judokat näyttävät fantisoiduilta ninjanunnilta. Näin elokuvan aihe on maanläheisestä politisoinnistaan ja helpon tutuista jännärikohtauksistaan huolimatta onnistuttu vieraannuttamaan aivan omaksi visuaaliseksi maailmakseen. Jos siis haluaa nähdä elokuvan, jonka kuvasto jää taatusti kummittelemaan mieleen, on ”Tatami” sekä aihettaan että ideologista sanomaansa isompi elokuva, joka kestää aikaa.
Toinen elokuvan ohjaajista (Nattiv) on israelilainen mies ja toinen (Ebrahimi) ranskalais-iranilainen nainen. Asiantuntemus kansallisten urheilujoukkueiden poliittisuudesta näkyy aiheenkäsittelyn varmuudessa, mutta järin syvällistä se ei ole. Viihdefilmistäkin tämä "Tatami" käy 90prosenttisesti, mikä takaa poliittisen sanoman vaivattoman levittämisen ja kenties penkkiurheilevan yleisön koulimisen taiteellisempaan filmikerrontaan. Ei mikään "Raging Cow" muttei myöskään "Koraani Kid".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti