Anora (elokuva)

Anora (2024) on perinteinen indie-vedätys: paljon seksiä, alastomuutta ja koomiseksi sävytettyä väkivaltaa sekä sisäpiiriläiseksi itsekritiikiksi esitettyä rasismia. Näillä aineksilla se palkittiin tänä keväänä Cannesissa.

Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka suomalaisetkin kriitikot valitsisivat sen vuoden parhaaksi elokuvaksi. Seksi on uusi musta.

Yhdistelmänä kolmea tyylilajia Anora on todella omituinen filmi päätyäkseen jopa multiplexien viihdetarjontaan. Ensimmäinen puolituntinen siinä on kuin Sofia Coppolan ohjaamaa bling-bling-nousukkuuden montaasia, jossa kuvaaja on saanut odottamattomia vapauksia realistisen oloisten (simuloitujen) seksikohtausten tallentamiseen. 

Tuon alkujakson kerronta etenee keskimäärin 'minuutti per tarinapäivä' -vauhdilla. Sitten seuraa yli tunnin mittainen 'minuutti per tarinavartti' -tahdilla kerrottu jakso, jossa sekopäiset venäläiset etsivät superrikasta perijää New Yorkin baareista. Tätä seuraa puolen tunnin mittainen kaurismäkeläisen hitaasti ja karusti kuvattu loppujakso, jossa tarinan päähenkilö, kultasydäminen prostituoitu, osoittaa ymmärtävänsä, ettei ymmärrä itseään.

Kun juoni on ympäripyöreä, teema mitäänsanomaton ja opetus lattea, tuntuu koko elokuva käsikirjoittajien kompromissilta, jonka ainoa liikevoima tulee pääosan Mikey Madisonin itsevarmaa seksiposeerausta ja haavoittuvaa luottamusta yhdistelevästä näyttelemisestä.

Anoraa voisi pitää vuosikymmenen seksistisimpänä ja rasistisimpana teatterilevitykseen yltäneenä elokuvana, jollei pitkää keskijaksoa olisi käsitelty Coen-tyyppisenä, itsetietoisen surkuhupaisana remellyksenä, jossa gangsterimaiset hahmot ovat ressukoita ja nopeaa luokkanousua yrittävä nuori nainen osoittautuu juuri niin kovanahkaiseksi kuin newyorkilaiselta prostituoidulta voi odottaa. Alkujakson laskelmoitua kuvamateriaalia ei voi pitää niin laskelmoituna, jos koko loppufilmi pyrkii osoittamaan, että tässä superrikkaiden maailmassa kaikki ihmiset ovat vieläkin raskaammin itsepetoksen ja materialismin vallassa kuin ruumistaan myyvä Anora.

Ja tämä kaikki menee täydestä Cannesissa. Niin kuin ovat menneet monet Coen- ja Jarmusch-filmit sitä ennen. Seksi ja half frontal -nakuilu korvaa nyt sen kaiken americanan, jolla Coenit ja Jarmusch ovat netonneet Euroopan filmifestivaaleilla.

Indie-uskottavuutta elokuvaan tuovat aidosti sympaattisen pääosan näyttelijä, Mikey Madison, joka selviää ällistyttävän luontevasti niin seksikohtauksista kuin muustakin Spring Breakers -tyyppisestä nuorten naisten pornoposeerauksesta. Mutta hänelle suotu rooli ja käsikirjoitus ei alkuunkaan vastaa niitä aidosti elämänkarheita, niin ikään seksityötä romantisoineita hahmoja, joiden anarkistisuutta todella ihailin Sean Bakerin edellisissä ohjauksissa The Florida Project (2017) ja Red Rocket (2021). Myös Tangerine (2015) näkyy käsittelevän seksityöläisen elämää, mutta sitä en ole nähnyt. Eikä ole tämän Anoran jälkeen väliäkään.