Alberto "Al" Pacino syntyi vuonna 1940 ja on palkittu yhdellä Oscarilla oltuaan ehdokkaana yhdeksästä. Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Pacinosta?
Oscar-pystin tuoneen elokuvan, Naisen tuoksun (1993), perusteella Pacinon ura olisi suosinut romanttisia melodraamoja. Mutta yhdestäkään romanttisesta kohtauksesta hän ei kyllä tule mieleen. Sikäli hänen versionsa tulisesta italialaisluonteesta on vallan toista kuin kilpakumppanillaan Robert de Nirolla. Voisiko de Niroa kuvitella Cruisingin (1980) kaltaiseen nahkahomotrilleriin? Millaista rohkeutta ylipäänsä kellään Pacinon kertaluokan näyttelijöistä olisi mennä moiseen eksploitaatioon ja näyttää likimai uskottavalta kolmoisagentilta?
Cruisingia lukuun ottamatta romanssit ovat Pacinon filmeissä pelkkänä sivujuonena. Jopa yhdessä hänen parhaista filmeistään, Frankie & Johnny (1991), keskeisempää on pariskunnan (ja toipuvan rikollisen) asema yhteisössään kuin varsinainen huulirättiromanssi Pacinon ja Pfeifferin välillä. Romanssin saadessa huipentumansa pariskunta ei suinkaan hyppää sänkyyn, vaan harjaa hampaitaan sellaisin ilmein, että tätä heidän yhteinen arkensa tulee olemaan.
Pfeifferin trendipupukasvot eivät tietenkään sovi moiseen elokuvaan, ja sama ongelma Pacinolla on muissakin elokuvissa vastanäyttelijänsä kanssa. Naisen tuoksussa hän pärjää hyvin elokuvan nimikohtauksessa, koska sokeaa näyttelemällä voi tekeytyä kylmäksi Gabrielle Anwarille. Vasta Carlito's Way -elokuvassa (1996) Pacino tuntui ensi kertaa löytävän tasaveroisen vastanäyttelijän Penelope Ann Milleristä. Ehkäpä vain siksi, ettei Millerin keralla ollut tarvetta poseerata sen paremmin tarinan sisällä kuin tähtistatuksella kilpaillakseen. Se on ihmeen väheksytty filmi, vaikka de Palma ohjaa siinä toimintaa kerrankin ilman ylenpalttista kuvakikkailua. Kaipa sen odotettiin olevan Scarface II.
Useimmiten Pacino itse höyryää elokuvissaan niin, että katsoja voi aistia millainen on miehen tuoksu. Ei sitä maanisinta filmiä suotta suomennettu Hikiseksi iltapäiväksi (1976), ikään kuin pankkiryöstökin olisi Pacinon esittämänä työväenluokan pimeä urakka. Sama on asenne Scarface - arpinaamassa (1983) ja Serpicossa (1974): tässäpä italialainen työväenluokan sankari uhrautuu todistaakseen miten korkealle amerikkalainen yhteiskunta miehen pakottaa ja millaisissa ammateissa. Pacinon luonnerooli amerikkalaisen vapauden marttyyrina on parhaiten upotettu draamaan Kummisedässä, niinkin taitavasti, että Oscarin uupumisesta on tullut keskeinen osa tähden hellimää henkilölegendaa.
Myyntitykit (1992) sovelsi tätä Pacinon tähti-imagoa kutkuttamaan katsojan mielikuvitusta: jos Pacinon kaltainen mies on noin sulava ja karismaattinen alansa kovimpana kauppamiehenä, kyse täytyy olla uudesta 1980-luvun keskiluokasta, jota Jack Lemmonin esittämä vanha huijari ei pysty ymmärtämään. Myyntitykit katsoin uudelleen tänä kesänä ja se tuntui jopa rajummalta kasaribisneksen kuvaukselta kuin mikään Wall Street.
Pacinon käänteinen vaikuttavuus (kylmänä ironiana Myyntitykeissä) perustuu juuri sille, että hän sementoi maineensa seitsemänkymmentäluvun tyyppihahmona, jopa Kummisetä-elokuvissa. Arpinaama oli ehkä yritys murtautua siitä tyyppihahmosta, mutta irtiotto onnistui ainoastaan kyseisen elokuvan sisällä, de Palman rämäpäisessä pyrkimyksessä tehdä remake 1930-luvun gangsterifilmistä 1980-luvun estetiikalla. Siinäpä toinen antiteesi Wall Street -filmille.
Mutta se parhaiten mieleen jäänyt suoritus? Se on sittenkin Looking for Richard -dokumentista (1993). Vasta siitä ensi kertaa tajusin että kyse ei ole vain luonnonlahjakkuudesta ja että Pacinon pahimman maneerin, huutoa edeltävän luimuilun, voi senkin ladata erityyppisillä odotuksen tunteilla koomisesta eroottiseen. Mr Pacinon uudelleenbrändäykseksi elokuva oli tarkoitettukin eikä Shakespeare-oppitunniksi.
2000-luvulle tultaessa Ison Alin seiskarikarisma on rapissut, koska hän on hylkinyt todellista ikäänsä edustavia rooleja tai ollut kammottavan korni, kuten äskettäin The Irishman-äkellyksessä (2020). Yksi hieno poikkeus on tv-filmi Angels in America, jossa hän huutaa niin äänellään kuin ruumiillaan (2003). Valkokankaalla toki katsoisin aivan minkä tahansa hänen elokuvistaan (paitsi sen Phil Spector -kammotuksen), ja 1970-80-luvuilta näkyy löytyvän sellaisiakin mistä en ole edes kuullut (Scarecrow; Bobby Deerfield; Author! Author!).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti