KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



tiistai 18. elokuuta 2020

R niin kuin Redford

Robert Redford on syntynyt 1938 ja vaikuttanut elokuvateollisuudessa kaikin mahdollisin tavoin, jopa keskeisen filmifestivaalin (Sundance) perustajana. Mutta näyttelemisestään hän ei ole saanut yhtään Oscar-pystiä. Ehkäpä syystäkin.


Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen kuvitteelliselle peilikuvalleen myhäilevästä Robert Redfordista?

Väistämättäkin Kultahattu (1973), se ilmeisin luonnerooli mitä amerikkalaisesta playboysta voi Redfordille tarjota. Jokaisen Redfordin filmeistä voisi genreluokitella sen mukaan, miltä poikamiesklubilta hän näyttää olevan tulossa. Julia Robertsin Pelikaanimuistiolle naureskeltiin aikoinaan, että Robertsin ei tarvitse tehdä jännärissä muuta kuin kiirehtiä läpi useiden vaatekertojen. Tästä toisesta Roopesta voisi sanoa vastaavasti, että hänen uransa kiirehtii läpi useiden epookkivaatteiden. Ohjaajauraansakin hän lienee suunnitellut  miettimällä miten sporttiselta näyttäisikään perhokalastajan tweedissä, ja kiinnitti sitten rooliin (Ja keskellä virtaa joki, 1992) näköiskomistuksen, nuoren Bradd Pittin.

Ensimmäisen ohjauksen Redford teki jo 1988 kansankomediaksi makeutetulla yhteisökuvauksella Milagron niityt. Liberaalin roolia hän on vetänyt uskottavasti niin siviilissä kuin näyttelijänä, vaikka sopiikin paremmin hymyilevän huijarin (Sundance Kid, Sting, Sneakers) hahmoon kuin  altavastaajaksi. On vaikea kuvitella häntä roolissaan nyrkkitappeluun ja mahdotonta kuvitella ajamaan tuotemerkkitukkansa edes miljoonapalkkion vuoksi. Tai että hän kävelisi kymmentäkään askelta kohtauksen sisällä. 
 
Mutta tällaistakin tyyppihahmoa teatteri- ja elokuvataide tarvitsee: valikoiden myötätuntoaan hymyilevää hallitsijahahmoa, jonka karismasta kaikki on pinnassa eikä mikään sisäistettyä. Eikä poliittista satiiria saisi myydyksi Hollywoodissa, jollei siellä olisi tällaista Kennedyn klaanilta näyttävää markkinamiestä.

Jo Redfordin varhaiset työt ennakoivat tulevaa uraa Prinssi-Vailla-Valtakuntaa -tyyppirooleissa. Tulin tajunneeksi sen avatessani Natalie Wood -boxistani kaksi harvinaisuutta, Poptyttö (1965) ja Tyttö oli jokaisen (1967; kuvassa). Wood on molemmissa parhaimmillaan, elämää räiskyvä kevytversio aikakauden kapinallisesta eli hippi ilman hippiaatetta, kun taas Redfordin hahmon ainoa ambitio on ikääntyä samassa tahdissa kuin pukutyylinsä. Puhumattakaan hipittömästä hippifilmistä Paljain jaloin puistossa (1967), jossa Redfordin on tarkoituskin naurattaa nuorukaisena joka huomaa joutuneensa vaimonelättäjän pikkutakkirooliin. Komiikassa Redfordin tyypitys ei pärjää, ellei hän esitä olevansa tilanteen yläpuolella - tai jollei huumori tapahdu hänen kustannuksellaan.

2000-luvulla Redford on tuonut arvokkuutta elokuviin, joissa häntä ei olisi uskonut enää näkevänsä, mikä taas saa elokuvan näyttämään vanhemmalta. Jopa omassa nuorisogenressään erinomainen CA: Winter Soldier (2014) tuntui aikuisemmalta ja käsikirjoitetummalta, kun efektipitoisen toiminnan jälkeen valkokankaalle ilmaantui Redfordin hahmo. Samanlaisena metaefektinä hän on toiminut paranoiaa tyylikkäästi ruokkien vihjatessaan pelkällä läsnäololla vakoojafilmeihinsä (Korppikotkan kolme päivää, Kaikki presidentin miehet, Spy Game). 
 
Aina se charmikkaan liberaalin sädekehä ei tietenkään riitä, kuten nostalgiassaan ontuvissa The Company You Keep (2012) ja The Old Man & the Gun (2018). Yksinpurjehtijan soolonäytelmä All is Lost (2013) olisi sopinut kunniallisemmaksi hyväksijätöksi.

Jos yhden arkistofilmin saisi nähdäkseen Redfordin uralta niin se olisi hänen Oscarilla palkittu esikoisohjauksena Tavallisia ihmisiä (1980).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti