KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



lauantai 22. elokuuta 2020

V niin kuin von Sydow

Max von Sydow syntyi 1929 ja kuoli äskettäin eli 2020. Tuleeko mieleen yhtäkään elokuvaa, jossa hän EI olisi mukana? Tai ylipäänsä näyttelijää, joka pystyisi tekemään peräkkäiset pahisroolit niin tyystin erilaisissa filmeissä kuin Judge Dredd'issä ja Hamsunissa?

Leffavisassa on saanut huomata, että von Sydow putkahtaa esiin milloin mistäkin sivuroolista, ilman, että häneltä osaisi odottaa mitään tiettyä roolityyppiä Flash Gordonissa, Conan Barbaarissa, Star Warsissa tai Shutter Islandissa - tai vielä satavuotiaan hyvästijättöä jossain sukellusvenemelodraamassa (Kursk).


Mutta jos mikä teos tulee ylipäänsäkään mieleen elokuvataiteesta, niin se olisi tietysti Sydowin henkilödraamana kantava Seitsemäs sinetti (1957). Onhan tuossa filmissä paljon muutakin kuolemanpelon teemaa käsittelevää ja kutkuttelevaa, missä Sydow ei ole edes paikalla, mutta tämänkin klassikon kohdalla voi sanoa, että se on kasvanut taiteenalansa kehyksistä irti ja päähenkilönsä draamana keskeinen osa koko kristillispohjaisen kulttuurin itsetutkiskelua. Kenenpä muun silloin haluaisi ihmiskuntaa edustavan kuin vahvatahtoisuuttaan koko olemuksellaan ilmaisevan näyttelijän, jonka ääni on kuin tuomarin ja kasvotkin näyttävät yhtä veistetyn ajattomilta kuin kuolemalla naamionsa?

Noh, liian psykologisoidussa äijäroolissa von Sydow ei tunnu enää kiinnostavalta, kuten torjuvan raivon ja mankuvan itsesäälin välillä tempoilevana (Ullmannin) puolisona Suden hetkessä

Kuin kuvastimessa (1961) on vallan erilainen tapaus, koska empatiakeskeisestä silmälasipsykiatrin roolistaan huolimatta Sydow on siinä enemmänkin kuin pappi ja tiedemies. Elokuvan maailmasta eristettyä tunnelmaa korostaa se katsojan epämukavuus, ettei oikein tiedä miten KYPSIÄ hahmoja perhedraaman näyttelijät siinä esittävät: isä on vanha kirjailija mutta kärsii nuoren taiteilijan tekstiangstista; poika on teini joka välillä himoitsee ja välillä vahtii skitsoa sisarta; sisar on naimisissa mutta hihhuloi kuin teini; von Sydow on tuore vävy mutta samalla vanha lääkäri ja ainoa järkevä ihminen saarella. 

Ei siis mikään Kesäinen Leikki tai Kesäyön Hymyilyä tai Ruotsalainen Kesä Naturistin Kanssa. Koko filmi on ladattu täyteen sellaista bergmanilaista eli vanhatestamentillista paatosta, ettei sen draama aukeaisi kesäisille vesille ilman von Sydowin ritariroolista tuttua vakauttavuutta - tutunoloisena myös Manaajan (1973) eturintamapappina. Näkyypä Sydow päässeen Jeesukseksikin (1965, George Stevensin suurfilmi), varmaankin Bergman-teosten ikonisoimalla pärstäkertoimella. 

Vuosien 1956-63 Bergman-filmit ovat kumminkin ne ainoat, jotka voisi katsoa yhä uudelleen ja iloita jo siitäkin, miten Sydowin jäyhää olemusta käytetään huumorinkin aiheena (Kasvot-filmin taikurihuijari). Vuoden 1958 elokuvan Elämän kynnyksellä valitsisin arkistotoiveeksi, koska ilmeisestikään en tuota kultakauden B&V-yhteistyötä ole nähnyt.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti