KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



keskiviikko 12. elokuuta 2020

L niin kuin Lancaster

 

Burt Lancaster syntyi 1913, kuoli 1994 ja palkittiin urallaan yhdellä Oscarilla.
 
Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Lancasterista?

Eipä taaskaan ne Oscar-ehdokkuudet. Olen huomannut, että aniharva on kuullutkaan vuoden 1952 seikkailufilmistä Karmiiminpunainen merirosvo, vaikka sen esikuvallisuus yltää nykypäivään Pirates of Caribbean -tuotteisiin asti. Itselleni Karmiiminpunainen merirosvo oli ensimmäinen elokuva, jonka koin omakseni, ehkä joskus kymmenvuotiaana. Se oli vuosikausia synonyymi mielikuvitukselle ja vaikutti taatusti yhtä paljon kuin Burroughsin Mars-kirjat siihen, millaisia tarinoita halusin itse kirjoittaa. Myös teatterikokemuksena se oli ylittämätön aina siihen saakka, kunnes näin Tatin elokuvan Enoni on toista maata (1958), kasvaneena lapsesta teiniksi, haaveilijasta harrastajaksi.

Edelleenkin Lancaster on mielessäni sankaruuden ruumiillistuma, toiminnassa ylivoimaisen notkea kuin mykkäfilmien trikooäijät, ja niin häikäisevän komea, että paratiisiallegorian The Swimmer (1968) hän näytteli uikkareihin pukeutuneena menettämättä hetkeäkään arvokkuuttaan. Kyse on nimittäin kirkkaimmassa päivänvalossa tapahtuvasta kummitustarinasta, ja samalla yksi harvoja Hollywood-tuotteita, jota voi hyvällä sydämellä kutsua eksistentialistiseksi melodraamaksi. En ymmärrä miksi kukaan haluaisi katsoa Stalkeria tai Oikeusjuttua, kun voi katsoa tämän aurinkoisen tarinan siitä, miten kotiseudun lävitse tehdään nostalgiakierros hyppäämällä uima-altaasta seuraavaan! Kirjaimellisesti häikäisevän positiivinen vertauskuva vanhuusiän nostalgialle – ja täsmävalinta Lancasterin näyttelijätyölle.
 
Akrobaatin kropalla ja itsevarmuudella ei sovi monenlaisiin rooleihin, mutta sankarihahmoaan Lancaster pystyi vaivattomasti muuntelemaan sotafilmiin (Täältä ikuisuuteen, 1954), westerniin (Vera Cruz, 1954) ja film noiriin (Tappajat, 1946). Kamera ei tunnu porautuvan Lancasteriin, vaan jäävän todistajan osaan, kun Lancaster porautuu katseellaan muihin ihmisiin. Hollywoodista osansa saanut kirjailija Norman Mailer on kertonut, että kellään ei ollut niin pelottavia silmiä kuin Burt Lancasterilla. Ja Mailer oli sentään vieraillut kuolemansellissä ja raskaansarjan nyrkkiotteluissa. 
 
 Tavallaan suosikkeihini Lancasterin tuotannosta kuuluukin tuo Vera Cruz: missään muussa elokuvassa Lancasterin katse ei ole niin jäätävä kuin esittäessään virnistelevää tappajaa. Elokuva on vain niin mahtipontinen sekä visuaalisesti että näyttelijäkaartiltaan, ettei Lancasteria päästetä loistamaan vielä isomman tähden, Gary Cooperin ohitse. 
 
Sen ainoan Oscar-palkitun elokuvan, Huijarisaarnaajan (Elmer Gantry, 1960) näin vasta tänä vuonna, kiitos jälleen koronan. Suomennettu nimi "huijarista" on harmillisen harhaanjohtava. Nimihahmon uskovaisuus on tarinassa AITOA uskoa joukkohurmoksen kauneuteen: usko on yhtä kuin muilta saatu luottamus. Tämän hänen juudaksensakin (ex-rakastaja ja prostituoitu) lopulta tunnustaa. Lancaster vetää roolin kuten Robert Mitchum hieman aiemmin Räsynukessa (1955), maanisin siteerauksin ja isoin elein. Kiinnostavampaa Huijarisaarnaajassa on vastaroolin ihmeparantajaa esittävä Jean Simmons, joka tasapainoilee henkisen nöyrtymisen, lihallisen heräämisen ja kirkollisen vastuuntunnon välillä kuin Orleansin neitsyt raamattuvyöhykkeelle eksyneenä. Se kannattaa nähdä. 
 
Historioitsija David Thompson väittää, että monsterimaisin rooli Lancasterilla on Menestyksen huuma -elokuvassa (1957). Olen nähnyt sen vain osittain, joten muutan vielä mieluusti käsityksiäni Lancasterin urasta; kirjastosta viimeksi lainattu devarikappale yksinkertaisesti jumittui.
 
Ne BL:n osalta ehdokkuuksiksi jääneet Oscar-filmit ovat sekalainen joukko. Täältä ikuisuuteen on vaikuttava eeppisenä ajankuvana ja monesta toisiaan täydentävästä roolista, muttei siitä ehkä jaksaisi katsoa kuin yksittäisiä valittuja kohtauksia enkä nyt tarkoita pelkästään sitä aikanaan kohuttua rannalla pussailua. Atlantic City on Louis Mallen hieno vanhuus- ja pelurikuvaus, muttei siinäkään muuta ikimuistoista liene kuin näyttelijäsukupolvien kohtaaminen (Susan Sarandon ja BL!). Alcatrazin lintumiehestä kertovaa filmiä en lie edes nähnytkään, kun en siitä mitään muista.
 
Joten mitä jäisi jäljelle toiveeksi nähdä Lancasterista valkokankaalla?  Varmastikin se filmi, jota  Thompson muista lähteistä poiketen sanoo BL:n uran avainteokseksi, alkoholistimelodraama Tule takaisin, pikku Sheba (1953). Vasta sen jälkeen Lancasterin näyttelemiseen alettiin suhtautua vakavissaan ja hän saattoi saada sellaisia roolia kuin elokuvissa Täältä ikuisuuteen ja Menestyksen huuma. Silti tuo alkoholistikuvaus on Lancasterin uralta täysin unohdettu - tai juuri siksi: filminäyttelijän parhaat suoritukset noteerataan edelleen heidän tähtiohjaajiensa perusteella eikä sen paneutuneimman näyttelijätyön mukaan.
 
Ihme kyllä, Tule takaisin, pikku Sheba löytyy sekin Tampereen kirjaston kokoelmista vuoden 2004 devarina.  Samoin kuin muutama muu Lancaster-harvinaisuus.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti