KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



maanantai 17. elokuuta 2020

Q niin kuin Quinn

Anthony Quinn syntyi vuonna 1915 ja kuoli vuonna 2001.


Mikä sana tulee ensimmäiseksi mieleen tästä meksikolais-irlantilais-cherokeesta, joka oli ilmiömäisen paikallinen hahmo italialaisena voimamiehenä (1954), meksikolaisena kapinapäällikkönä (1957),  arabiheimojen ruhtinaana (1962) ja kreikkalaisena kansanveijarina (1964)?


Ensimmäinen mieleen tuleva sana voisi olla joko "kulttuurinen appropriaatio" tai "viina". Arabian Lawrence -elokuvassa (1962) Quinnin hahmo elää kyllä kirjaimellisesti kuivilla. Mutta La Strada ja Kerro minulle, Zorbas tuovat ensiksi mieleen juron juopon jätin, jonka sisältä murtuu runollinen kaipuu, ehkäpä elokuvataiteen riistämään autenttiseen alkuperään. 

Joltain matkalta tarttui kokoelmaani devaritallenne Vierailusta (1964) , joka on komean uskollinen tulkinta (Dürrenmattin) klassikkonäytelmästä Vanhan naisen vierailu. Vierailussa Quinn pääsee loistamaan samaa tahtia ikäeleganssia keränneen Ingrid Bergmanin kanssa (syntynyt hänkin 1915). Mutta jälleen Quinn on se super-etninen hahmo tehtävänään esittää PAIKALLISUUTTA, jonka kontrastina on kotiseudulleen kostonenkelinä palaava miljoonaperijätär (Bergman).


Urallaan Quinn huomioitiin neljällä Oscar-ehdokkuudella ja kahdella palkinnolla. Viimeksi Suomen kanavilla on nähty Hän rakasti elämää (1956), jossa Quinn esittää taiteilija Paul Gauguinia, periranskalaista hahmoa, mutta etninen lupaus on tässäkin fiksattu kehojen todistusvoimaan: tuulahdus Gauguinin etelänkaipuuta näkyy valmiiksi hänen etnisistä kasvoistaan. Jalon villin tyyppimuunnelmia Quinn teki niin paljon ja pitkään, että tuomarin äänellä filmihistoriaa laativa David Thompson toteaa hänen ainoaksi kunnialliseksi etnoroolikseen eskimon (!) Nicholas Rayn unohtuneessa The Savage Innocents -elokuvassa (1960).


Hollywoodin kannalta Quinn oli helpon turvallinen habitukseltaan esittämään vallankumousjohtajia (etenkin Viva Zapata!n rosvoromantiikalla suolattuna), koska iso romuluinen olemus yhdistettynä siloisen inkkarimaisiin kasvoihin leimasi hänet yhtä aikaa genrefilmeistä tutuksi roistoksi ja romansseista tutuksi latinorakastajaksi. 


Eniten tilaa Quinnin omalle näyttelijätyölle antoi ilmeisesti Fellini, mutta voisihan sitä filmiä (La Strada) katsoa siltäkin kannalta, että etninen konflikti on vain muutettu sukupuolikohtaisiksi karikatyyreiksi: latinorakastaja Quinn kuljettaa mukanaan pientä klovnipuuteroitua Giulietta Masinaa. Avioliitto tien päälle pakotettuna sirkuksena. Italialainen tapadraama.


Jos yhden arkistoherkun saisi nähdäkseen Q-kategoriasta niin se voisi olla Oscar-ehdokkuuksilla huomioitu Wild is the Wind (1957). Sen tarina uuden vaimon ottavasta farmarista kuulostaa varsin kepoiselta, George Cukorin studiorutiineilla ohjaamalta melodraamalta, mutta olisi siinä tilaisuus nähdä millä aallonpituudella ja aksentilla aikansa suurin italialaisstara Anna Magnani mahtaa jutella aikansa isoimman amerikanitalialaisen kanssa. "Very silly", kuittaa Thompson.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti