Vakava leikki (elokuva)

Osataan sitä Ruotsissakin - tehdä kaikki asiat väärin elokuvan suhteen.

Pernilla Augustin ohjaama "Vakava leikki" (2016) sisältää kaikki ne virheet mitä suinkin voi tehdä historiallisen elokuvan kohdalla. Sen interiöörit ovat museokelpoisen elottomia, puvustus trenditietoista retro-osastoa, eikä mitään hyvää voi sanoa näyttelijätyöstäkään, jos päähenkilöt ovat koomisen jäykkiä ja piinallisen kiiltokuvamaisia ulkonäöltään. Puuttuu vain, että sadan vuoden takaista Tukholmaa yritettäisiin lavastaa CGI-linnoituksilla.

Täti Pernilla ohjaa harmitonta romanssia.

Ainoa syy katsoa tämä elokuva on se sama miksi se on filmattu: Hjalmar Söderbergin (1869–1941) alkuperäisen romaanin tunnettuus sekä Ruotsissa että muualla pohjoismaissa. Itselleni Söderbergin "Tohtori Glas" on ollut yksi suuria lukuelämyksiä, oikeassa iässä luettuna. Uuden Söderberg-romaanin nautiskelu elokuvan kautta, harmaana talvipäivänä, tuntui erinomaiselta idealta, sen sijaan, että olisin tyytynyt lukemaan hänen toisen suomennoksensa, "Hairahduksia".

Pieleen kuvittelin. "Vakavaa leikkiä" ei ole koskaan suomennettu, mutta elokuvan perusteella se ei ole tarpeenkaan, niin paljon imelämpi tämä tarina tuntuu olevan kuin rehdin dagdrivare-asenteen suolaama "Tohtori Glas". Silti juuri "Vakava leikki" on filmattu jo kolmesti (ja "Tohtori Glas" vain kerran).

Nimestään huolimatta "Vakava leikki" on suorastaan harras tarina nuorista rakastavaisista, jotka aviovuosinaan löytävät toisensa uudelleen - mutta ymmärtävät vähitellen, että onhan sitä elämässä tärkeämpiäkin asioita kuin tämä lemmenpolte. Välillä käydään lävitse hirvittäviä aviokriisejä ja tappavaa mustasukkaisuutta, mutta loppua kohden moiset aihelmat pyyhkäistään sivuun henkilöhahmoista luonnekuvan muutoksia mitenkään perustelematta.

Onnellinen loppu tällaisessa tarinassa on niin järisyttävän typerä, että moinen pitäisi kieltää taidealan EU-asetuksella. Myös kerronnallisesti elokuvan toinen puolisko eli toinen tunti on huomattavan löysää ja etsiskelevää kohtausten yhteen liimailua.

"Vakava leikki" on filmattu kolmesti: 1945, 1977, ja 2016.

Mikään bergmanimainen "Kesäinen leikki" tässä ei siis ole kyseessä, vaikka kesäisen saariston ja dekadentin taiteilijaelämän vapauksiin vihjataankin, ja naispäähenkilö nähdään nakuna ennen kuin elokuvaa on mennyt minuuttikaan.

Pernilla Augustin kolmas ohjaus on niin ikään mahdollisimman kaukana siitä kirjallisiin henkilöhahmoihinsa perehtyneestä tulkinnasta, mistä hänet palkittiin "Sikalat"-elokuvan (2010) kohdalla. "Vakava leikki" näyttää juuri niin tylsältä kuin yhteispohjoismainen tuotanto voi olla - ja juuri niin elottomalta kuin mitä suomalainen historiallinen filmi voisi olla, etenkin kyseiseltä epookilta. Väistämättä tulee mieleen YLEn suurtuotanto "Venny" (2003), sen museomaiset lavasteet ja koleeriset näyttelijät imitoimassa taiteilijaintohimoa.

Yleensä näyttelijätaustaisen ohjaajan elokuvalta voi odottaa edes kiinnostavaa näyttelijäohjausta, mutta "Vakavan leikin" kohdalla ainoa kiinnosta särmä on pikemminkin kameratapa: kuvaformaatti on yllättävällä tavalla vanhahtavan filmin ilmapiiriä luova 4:3 ja kameraa käytellään rohkeasti käsivaralla, milloin kohtaus uhkaa muuttua liian salonkimaiseksi. Variety-lehden haastattelussa August kertoo, että inspiraatio moiseen kuvatapaan tuli tuoreen "Humiseva harju" -filmatisaation (2011) vastaavasta ratkaisusta.

Sikäli elokuvaa voisi suositella katsottavaksi vaikkapa ensimmäiset puoli tuntia. Sen jälkeen voisi poistua kuvittelemaan loput snapsin ääressä. Tai katsoa tämän filmin sijaan se "Humiseva harju".