Fäder och söner (näytelmä)

Ivan Turgenevin "Isät ja pojat" -romaanin draamasovitus (B. Friel) näkyy pyörineen Suomessakin, Kansallisteatterissa vuonna 2005. Tuolloin seurapiirikuvaelmaan käytettiin 17 näyttelijää. Ruotsin Dramatenissa tuore (ensi-ilta 9.12.2016) tulkinta käyttää 11 näyttelijää, joista 7 esittää eritasoisia päähenkilöitä. Niinpä draaman ehdoilla etenevää toimintaa ei voi toivoakaan, ei juuri juontakaan, kun kaikki roolihahmot näyttävät alttiilta rakastumaan toisiinsa, ottamaan päähahmon paikan.

Toisaalta kyseessä on se klassikkotarina, joka esitteli maailmalle nihilistin perikuvan, opiskelija Bazarovin. Tämä vain ei ole kelvannut ytimeksi romaanin sovittajille, ja syy on ilmeinen. Turgenev ei ole järin syvällinen filosofinsa puheissa, sattuipa vain elämään Venäjällä kuohuvana aikana ja siirsi aikalaishahmoja kirjaansa.

"Isät ja pojat" on mutkikkaan sentimentaalinen tapainkuvaus, ja mitä enemmän sen tapahtumia tiivistää, sitä hullummalta se vaikuttaa.

Ruotsissa kaikki saavat esittää päähenkilöitä.

 Ennen Dramatenin esitystä (31.12.) olin lukenut tiivistelmiä, mutta olin enimmän aikaa ymmälläni ja yllättynyt - ja niin olivat nekin katsojat, jotka sentään ymmärsivät kaiken dialogista. Esimerkiksi Bazarovin leikittely pikkurouva Fenichkan kanssa esitettiin KOSTONA hänen juuri koetulle pettymykselleen rakastumisessa, kun kirjassa nämä tapahtumat ovat irrallaan ja etäällä toisistaan. Leikittelyä seuraava, idealistit haastava kaksintaistelu kuitataan pelkillä repliikeillä. Ehkä siksi, että Bazarovia ei haluta nostaa avainhahmoksi. Siksi toinenkin keskeiseltä vaikuttava tapahtuma, Bazarovin kuolema, kuvataan epäsuorasti.

Itseltäni meni kyllä dialogistakin puolet ohitse, mistä kiitos kohtuuttoman nopealle replikoinnille eikä vain kielitaitoni kehnoudelle.

Ihan helpolla en siis tule Tukholman Dramateniin uudelleen, vaikka halvan hyllypaikan ostaminen (verkosta) oli helppoa ja vaikka Dramatenin repertuaari tarjoaa runsaammin klassikkoja kuin Suomessa Kansallinen koskaan uskaltaisi, jopa "Tohtori Glasin" uuden näyttämösovituksen, pakollisten Bergman- ja Noren-teosten lisäksi.

Ohjauksessa, lavastuksessa tai näyttelijätyössä ei niissäkään ollut mitään niin erilaista Suomeen nähden, mitään omanlaistaan teatterikäsityön perinnettä, joka toisi särmää tylsähköön taparomaanisovitukseen. Ainoat yllätyksen aiheet olivat se, etten ollut alipukeutunein juhlaillan katsoja, ja se, ettei katsomo ollut lähimainkaan loppuunmyyty.