Luettua (kirjoja) ja nähtyä (elokuvia)

 

Tänään nauratti, kun tuli apurahahakemukseen hylsy. Apurahapajatson ankeus vie järjen, mutta tällä kertaa nauratti kulttuurin kutistumisen kylmä ironia. Olin hakenut pientä apurahaa SARV:lta tehdäkseni artikkelisarjan Portti-lehteen vuonna 2026 ja juuri eilen saanut kuulla, että näillä näkymin lehti lakkaa ilmestymästä rahanpuuteen vuoksi. Joten apurahapäätös oli kuin sylkäisy tyhjään kouraan. Äyskäröi sillä sitten uponnutta laivaa.

Jos Portti tosiaan lopettaa, sen mukana loppuvat viimeisetkin lehtikritiikkini, joita Porttiin on vuosittain kertynyt 20-30 kappaletta. Suomennetun spefin lukeminen loppuu sen myötä, mikä ei välttämättä ole iso menetys. Mutta tuntuuhan se siltä kuin joutuisi lopuksi elämää vaihtopenkille.

Ei lontoonkielinenkään spefi ole tänä vuonna liiemmin viihdyttänyt. 

Ihmettelin aiemmin syksyllä, miten Adrian Tchaikovskyn Children of Memory (2023) on mennyt minulta ohitse ja ostin sen kiireesti lukeakseni sen ennen kuin ensi keväänä ilmestyy sarjan seuraava osa, ja herra itsekin ilmestyy Suomeen kesällä. Ei tarvinnut edetä kauaksikaan kirjassa, niin tajusin miksi kirja oli jäänyt hankkimatta: todennäköisesti jonkin tarkan kritiikin torppaamana. 

Tein varmaankin oman ennätykseni siinä, kuinka kauas luen tylsää jankkaava proosaa, kunnes sivun 400 tienoilla kirja paljasti mikä sen alien-maailmassa oli jujuna: juuri se mitä olin arvellutkin syyksi samojen tapahtumien kertomiseen uudestaan ja uudestaan. Siihen jäi kirja, yöpöydälle kuolleena kuin lapsenuskoisen traktaatti. Toivon, etten enää koskaan haksahda lukemaan mitään Tchaikovskylta. Samaa olen kyllä ajatellut Baxterista ja langennut yhä uudelleen...

Täydellinen vastakohta Tchaikovskylle on varsinainen yökirja, Dan Brownin The Secret of Secrets. Se on luultavasti tylsin Brownin Langdon-romaaneista, ja jankkaahan sekin juu, mitä triviaaleimpia tietoja ja joutavia henkilökuvauksia, mutta sen tarina sentään kulkee eteenpäin kuin kone, niin tutusti, ettei mikään muu lukuromaani vedä sille taaskaan vertoja. Ja ovathan siihen copypastetut ideat eräällä tapaa scifistisiä, niin hirvittävää hörhöilyä kuin ne ovatkin maailmankuvaltaan ja Prahan turistimagneetiksi tarkoitettuna mystifiointina.

 

Tampereen kirjamessuilta en ostanut mitään, ainoa hyöty oli bongailla sellaisia tietokirjoja, jotka muuten ovat menneet ohitse... ja lisätä ne kirjastosta varausjonoon. Tällainen purismi sallittakoon, sillä arkisestihan hankin kirjoja kumminkin joka viikko eikä päivä tunnu täydeltä ellei edes kirjastosta ole tullut jotain uutta varausjonosta. Vuokratun työhuoneen sijainti kirjaston kupeessa tuntuu oikeasti juhlavalta, kävelen aamuisin lukiolaisten perässä raitsikkapysäkiltä Sampolaan, kierrän kirjaston kautta ja kävelen sitten opiston lävitse työhuoneelle. Marraskuusta suurimman osan käytin työaikaa sotaelokuvakirjaan ja jonkin verran vielä kirjoitusoppaan tekemiseen, mutta nyt joulukuussa on jokseenkin tyhjä fiilis mihin keskittyä, kun ei mitään isoa projektia (eikä minkäänlaista apurahaa) ole samalla tavoin pohjustettavaksi kuten nuo sotakirjat.

 

Syksyn aikana yölukeminen muuttui laadultaan, kun Saara sai lahjaksi Kobo-lukulaitteen ja antoi sen minulle käytettäväksi. Laitteeseen totuttelu on vaatinut aikansa, sillä "digimusteella" toimiva näyttö ei ole lainkaan niin silmäystävällinen kuin väitetään; milteipä väittäisin, että negatiivinäytöksi muutettuna tabletin e-reader on yölukijalle parempi. E-kirjojen fonttikokoa on Kobolla helppo zoomata ja käyttöliittymä on muutenkin ihan näppärä, mutta kirjojen indeksointi näytöllä on aivan onnetonta. Ärsyttävintä on se, että laite ei sovi lainkaan pdf-kirjojen käyttöön, kun taas tabletilla niitä on helppo rullailla ja esimerkiksi taittoja lukiessa tabletti on parempi kuin mikään muu. 

Lahjaksi saatu Kobo on tosin näytöltään vain 7-tuumainen. Sitä on helppo pidellä yhdelläkin kädellä, mutta pdf:n sivuista näkee kerralla vain lohkon kerrallaan. Kookkaalla näytöllä pdf:n sivuja voisi lukea kerralla pienelläkin fontilla, kuten olen nähnyt Jaakolla. Isoa plussaa Kobossa on akun todella pitkä kestävyys, isoa miinusta se, ettei laitteella voi kopioida muistiinpanoja luetusta eikä siiheen saa tilattua ulkomaisia lehtiä. Laitteen mukana tuli myös digikynä, joka tunnistaa piirrellyt kirjaimet, mutta mieluummin käyttäisin näppistä. Beta-ominaisuuksissa on kokeiltavaksi nettiselain, periaatteessa; käytännössä ruudulle tulee sekasotku.

Sotakirjat ja -elokuvat ovat olleet helppoja projekteja edellisten genreprojektien tapaan siinä, ettei tarvitse juuri miettiä, mitä lukisi tai katsoisi seuraavaksi. Tampereen kirjastoista sotaelokuvien klassikoitakin löytyy hämmästyttävän hyvin, esimerkiksi Auringon uuvuttamat -trilogian kaikki elokuvat, jotka ovat aivan omalaatuisia pateettisessa huumorissaan, kuten kolmannen elokuvan loppuhuipennuksessa seipäät kädessä marssivat neukku-upseerit. Erikoisemmat devarit jäävät kirjastossa huomaamatta ihan vain siksi, että kelluvien kokoelmien aikakaudella ne voivat jumittaa ties mihin sivukirjastoon vuosiksi.

Teatterissa oli pakko käydä nopeasti kuluttamassa kolme F***kinon lippua, joiden käyttöpäivä oli menossa umpeen. Valintani olivat Sisu 2, Now You See Me, ja Roofman. Oikeasti kiinnostavista (Sirat, Bugonia) näytöksiä oli liian vähän ja liian myöhään. Yhtäkään noista valituista ei olisi muuten tullut nähdyksi kuin suoratoistosta. Sisu 2 oli heikompi kuin sen edeltävä osa, etenkin sota- ja toimintafilmiksi, vaikka tähän oli tuhlattu vieläkin isommat miljoonat. Ja tätä tällaista sinivalkoista roskaa sitten pitää valtion tukea ennemmin kuin taiteita? 

Roofman oli sen sijaan pienoinen yllätys, pitkästä aikaa ihan oikeasti käsikirjoitettu tarina rikoksesta & romanssista. Edes puisevan poseeraavat näyttelijät eivät riittäneet pilaamaan tarinaa, koska varsinaisessa pääosassa oli amerikkalainen materialismi, toteutettuna kylmäksi utopiaksi lelukauppaan laaditusta piilopaikasta. Sen enempää ei hyvään tarinaan tyhjästä elämästä tarvita. Edes Amerikassa.