Tampereen Työväen Teatteri: Kissani Jugoslavia
Ohjaus: Samuli Reunanen
Ensi-ilta 23.10. 2025 (nähty 20.12. 2025)
 |
| Kuva: Kari Sunnari |
Kissani Jugoslavian sovitus toi mieleen sen vanhan pilapiirroksen elokuvanäytännöstä, jossa valkokankaalle heijastuu romaanin tekstisivu ja katsomassa mies huokaa vaimolle, että sentään filmi on uskollinen kirjalle.
Jos samaa sanoisi tästä TTT:n näytelmäsovituksesta, niin syyllistyisi taidetta rehellisempään sarkasmiin. Suurin osa näytelmästä koostuu kertojaäänistä, jotka vain puheellistavat saman mitä romaanista löytyy: äidin tarina 1970-luvun Jugoslaviasta ja pojan tarina maahanmuuttajaperheen lapsesta Suomessa. Paljon puhetta, niukasti draamaa.
Vasta 7. kohtauksessa (numerot näkyvät taustakankaalla) mukaan tuleva häijy kissahahmo tuottaa "varsinaista" näyttelemistä ja pitää pojan osuudet liikkeessä ensimmäisen näytöksen loppuun; äiti sen sijaan vain jatkaa jutusteluaan. Näytelmän etääntymistä yleisöstä, ohentumista valtavan paperilavasteen ja siihen projisoitujen mustemerkintöjen väliin, korosti entisestäänkin näyttelijöiden mikittäminen ja repliikkien tasapaksuntuminen kaiuttimissa.
 |
| Kuva: Kari Sunnari |
Tarinassa itsessään vain ei ole mitään erityistä, miksi juuri näitä kokemuksia pitäisi kertoa. Perheen isä on väkivaltainen ja turhautunut, poika käy Kosovossa ja elää rohkeammin (=seksikohtaus) kuin kotimaassa uskaltaisi, mutta kaikki tämä vain todetaan ilman johdattelua siihen, miten kaikki tapahtunut vaikuttaa päähenkilön, pojan, seuraaviin vaiheisiin.
Ensimmäisen puoliajan paperikääreeltä näyttänyt lavaste on toisella puoliajalla vaihtunut ilmavampaan, edelleenkin isoon taustascreeniin luottavaan lavastukseen. Mutta vieläkin näyttelijät tuntuvat esittävän KIRJALLISIA hahmoja eikä DRAAMALLISIA hahmoja. Kun poika sanoo ”Äiti, kerro isästä”, kuulostaa se persoonattomalta sitaatilta eikä miltään sellaiselta mikä olisi teatterirepliikki missään tyylilajissa.
Esityksen sulkeutuneen maailman rikkoo vain isän monologi, jossa tämä puhuttelee suoraan yleisöä. Hän heittää jopa täsmärepliikin ”kuolema popsii ihmisen kuin karamellin” ja suuntaa sen eturiviin tarkalleen sille kohtaa, missä vieressäni istuva herra rapistelee karamellirasiaa ja kännykkäänsä (”Pete Sylliläisten alumneista”).
Hyvähyvä, näyttelijät olivat näyttämöllä siis ihan oikeasti hereillä, vaikka vaikuttivat äänikirjan kaksiulotteisilta kuultokuvilta...
Yleisöltä näytelmä sai lopuksi pitkät aplodit, en ymmärrä miksi. Gay-kehitystarinan oletetusta ainutlaatuisuudesta? Vilpittömän lempeästä läsnäolosta jolla kasvavaa kirjailijahahmoa esittänyt päänäyttelijä (Saska Pulkkinen) sai hehkua muuten lihattoman paperisessa näytelmässä?
Minulle Kissani Jugoslavia oli vuoden tylsin ja tarpeettomin näytelmä. Lisäksi se osaltaan todisti, ettei Työväen Teatterissa tehdä teatteritaidetta minun, ja tuskinpa työväenkään, makuun. Siitä ekan näytöksen kissasta pidin ja alkuperäisestä Pajtim Statovcin romaanistakin pidin, mutta mitään syytä ei ole, miksi jokainen hyvä kirja kääntyisi hyväsi näytelmäksi.
Aiempia arvioitani TTT:n näytelmistä:
"Yksi halusta, toinen rakkaudesta" (2016)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti