Kun aurinko kuoli (romaani)

 

Yan Lianke: Kun aurinko kuoli

Suom. Riina Vuokko

381 s.

WSOY, 2025

 

 

Kiinalaisen Yan Lianken romaani on niin lähellä kansantarinan polveilevaa ja vapaasti fabuloivaa kerrontaa kuin taideromaanin keinoin voi vaikutelman luoda. Tyyli ohjaa silti tulkintaa: kyse on paljosta muustakin kuin vuorokauden mittaisesta kauhutarinasta, jossa kiinalainen kylänväki tulee hulluksi ja alkaa tappaa toisiaan. Eikä aurinko enää nouse.

Kiinalainen spefi on välittynyt länsimaihin lähinnä emigranttikirjailijoiden teoksista. Niihin myös Yanin romaani Kun aurinko kuoli (alunp. 2015) tavallaan lukeutuu. Vaikka Yan asuu Kiinassa, kirja on jouduttu julkaisemaan Taiwanissa, koska sen tarinaa voidaan tulkita vertauskuvana kommunistisen järjestelmän tyranniasta ja sen aiheuttamasta moraalisesta rappiosta.

Yan itsekin on tarinassa mukana, mutta niin itseironisena hahmona, että romaanin tunnelma keventyy tämän alter egon ansiosta.

Kirjan varsinainen kertojahahmo on teini-ikäinen poika, Niannian, joka kuvailee myötäelävän tarkasti niin henkilöiden erikoiset taustat kuin apokalyptisen yön väkivaltaisuudet.

Tarinan maanläheisille karmeuksille saadaan henkilökohtainen kehystys sillä, että Niannianin suku elää menestyvän hautausbisneksen varassa. Vanhemmat tekevät työkseen hautausrihkamaa ja enolla on krematorio, jossa seudun vainajat on tuhkattava, jotta maaperää säästyisi viljelyyn. Perheen isä kantaa häpeää siitä, että on takavuosina ilmiantanut perheitä, jotka ovat yrittäneet kuopata vainajansa.

Koko seutukuntaa tuntuu piinaavan rikosten, häpeän ja syyllisyyden taakka. Yliluonnollisena epidemiana alkava unissakävely on kirjan maailmassa luonteva seuraus. Kyläläiset eivät pelkästään kävele, vaan riehuvat loputtomassa yössä kuin arkiminästään vapautuneina. Kirjailijan alter ego on ainoa, jolle muutos on eduksi: hän vapautuu luomislukosta huomatessaan voivansa kirjoittaa unessaan.

Yksittäiset rikokset kumuloituvat joukkohulluudeksi, viranomainen perustaa ”taivaallisen valtakunnan”. Krematoriosta ostetusta ruumisöljystä tulee apokalypsin avainsymboli ja lopulta fantasiallinen ratkaisu kylän pelastamiselle.

 

 

Kirjan ensipainoksen kansikuva (2015)

Mikään helppo lukuromaani Yanin kirja ei kumminkaan ole. Oppimatonta kertojaa jäljittelevä tyyli kertaa olennaiset asiat kahdesti tai kolmesti. Lisäksi kirjassa toistetaan samoja kuvailuja kuin todisteeksi epätodellisen toteutumisesta: ”Yön suuri katastrofi oli vasta juuri alkanut. Ihmiskunta oli juuri vasta vajonnut unissakävelyyn. Sekasorto oli juuri vasta vallannut maan, sen kylät ja kaupungit.” 

Moinen tyyli luo kyllä tunnelmaa. Se saattaisi jankkaavuudessaan toimia silti paremmin äänikirjana kuin lukuromaanina. Kiittää täytyy kääntäjää, joka on lauserakenteita varioiden saanut toistoon sointia ja sisältöä korostavaa vivahteikkuutta.

Kirjan saamissa kritiikeissä on korostettu tarinan allegorisuutta ja piilopoliittista sanomaa, mutta romaani on paljon rikkaampi symboliikaltaan ja villimpi tapahtumiltaan kuin mitä allegoriat tapaavat olla. Kirjan kansikuvakin on suorastaan vastakohta sisällölle, joka pursuaa makaaberin koomisia tilanteita. Kirjailija itse on nimittänyt tyyliään ”mytorealismiksi”. Kyllä se hyvin kelpaisi maagisenkin realismin alle.

Kun aurinko kuoli on kuluneen kirjavuoden yllättävin ja omaperäisin spefi-teos, joka elvyttää kenen tahansa uteliaisuuden fantisoivan proosan mahdollisuuksiin. Jos kaikki poliittinen proosa olisi tällaista, en muuta lukisi.

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 4/2025