KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2025


- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- tietokirjani 50 rakkauselokuvan klassikkoa on ilmestynyt




perjantai 19. joulukuuta 2025

Nouvelle Vague (elokuva)

 
Onhan se somaa, että suurmies-elokuvia tehdään muistakin kuin sotapäälliköistä, mutta Nouvelle Vague (2025) ei imelyydessään paljoakaan eroa muista Hollywoodin elämäkertakuorrutteista. 

Ja kun amerikkalainen elokuva yrittää tekeytyä kunnianosoitukseksi filmihulluudelle, on syytä kulauttaa pastis pohjaan ja kysyä, miksi juuri nyt tällainen dokufiktio on tehty? Koska elokuva taiteena tekee kuolemaa vieläkin hitaammin ja tylsemmin (=pikselöidymmin) kuin mitä kukaan 1950-luvulla olisi osannut ennustaa? 

Eivät tällaisia ruumiinvalvojaisia voi olettaa arvofilmiksi kuin Hesarin ns. kriitikot, jotka antoivat tälle elokuvalle viisi tähteä. 

Richard Linklater menee pankkiin nauramaan. Hänen viekkaan hiottu, pienin viittein dokumenttia muistuttava mustavalkoinen elokuvansa ei edes käsittele lupaamaansa aihetta, ranskalaista Uutta Aaltoa, vaan oman legendansa ylitse elänyttä ohjaajagurua, Jean-Luc Godardia ja hänen esikoispitkän elokuvansa työstämistä vuonna 1959. 

Veikkaisin, että Godard itse olisi inhonnut tätä tällaista hiottua jenkkikuvitelmaa työstään ja taiteestaan. 

Monin paikoin tulos näyttää ja kuulostaa (dialogissaan) yhtä kepeän viihdyttävältä kuin jos kyseessä olisi Woody Allenin ”Midnight in Paris II”: ranskalaisuuden kaikki kliseet löytyvät somasti tupakansavun ja jatsi-scoren lävitse nostalgisoituina. 

Jokainen kuvaan pistäytyvä Uuden Aallon tekijänimi on merkitty filmille nimiplanssilla ja sukupolven herrojen keskinäiset kehut varmistavat, että heidän arvonsa tulevat alleviivatuiksi. Naiset ovat sihteereitä, ”tähtösiä”, laulajia ja meikkaajia, mikä osaltaan tukee helpoimmin myytävää kuvitelmaa mies-ohjaajista taiteilijoiden veroisina auteureina. Poikkeuksia ovat leikkaajat ja Agnès Varda, jonka hahmo nähdään elokuvassa ehkä kaksi sekuntia.
 


Kaltaiselleni frankofiilille filmihullullekin leffassa riittää ahmittavaa höttödialogista välittämättä, niin paljon mukaan on mahdutettu viihdyttävää triviaa Viimeiseen hengenvetoon -elokuvan (À bout de souffle, 1960) filmauksista. Suurmies Godard (Guillaume Marbeck) itse on nössöksi tyypitelty sitaattikone, miestähti Belmondo aidon oloinen veijarihahmo, naistähti Seberg amerikkalaisittain rennon tyttömäinen stara. 


Henkilögalleria on laaja ja kulmikkaan introverteista hahmoista koottu, kukin vastaten kolmeviikkoisen kuvausprojektin liepeillä pyörinyttä ammattilaista. Viisi tähteä kuuluisi castaajalle, ei käsikirjoittajalle tai ohjaajalle. Kaikki henkilöhahmot elokuva esittelee samanarvoisina, vaikka antaa eniten tilaa suurille ohjaajanimille. 

On niin tavattoman helppoa lumoutua siitä, miltä NÄYTTÄÄ kun Truffaut, Godard ja Chabrol istuvat samassa pöydässä tupakoiden ja jutustellen mahdollisista elokuvistaan, että dialogin helppous ei haittaa.  

Tähän metaelokuvaan verrattuna David Fincherin Mank (2020) oli peräti syvällinen henkilökuvaus, vaikken siitä erityisemmin pitänyt. Nouvelle Vaguesta taas on väistämätöntä pitää, niin kuin mistä tahansa muustakin Linklaterin elokuvasta. Sitä toista katsomiskertaa ne eivät kumminkaan kestä, minkä taas Mank kestää. No, kolmatta ehkei kumminkaan. Myös ranskalaisen Godard-irroittelun Redoubtable (2017) olen nähnyt, mutta jostain syystä se ei jättänyt muistikuvia. Pitäisi katsoa uudelleen ihan siksi. 

Toki jos Nouvelle Vague herättää katsojissa uuden tai ensikertalaisen kiinnostuksen nähdä Godardin elokuvia, on se täyttänyt tarkoituksensa. Ensikertalainen voi kyllä ällistyä siitä, ettei tulos näytäkään yhtä kepeän runolliselta kuin mitä Linklaterin dokudraama antaa ymmärtää. Linklaterin elokuvahan loppuu tasan samaan hetkeen kuin sen käsittelemä kuvausprojektikin, ikään kuin filmitaiteessa myyttinen ARTISTISUUS toteutuisi vain siellä, mitä me yleisöt emme koskaan näe: kuvauspaikalla elämää suurempien tähtinäyttelijöiden seurassa.

Eilen Suomen ensi-iltaan tuli toinenkin filmihistoriaa käsittelevä dokudraama, Marian totuus (2024), joka kertoo Viimeinen tango Pariisissa -elokuvan (1972) filmauksista. Mitähän ajatuksia eurooppalaisista äijäohjaajista herättäisi, jos näitä kahta elokuvaa näytettäisiin kahtia jaetulla valkokankaalla yhtä aikaa?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti