Au­rin­ko­paik­ka hä­mä­ril­le tyy­peil­le (novellikokoelma)

 

Mariana Enriquez: Au­rin­ko­paik­ka hä­mä­ril­le tyy­peil­le

Suom. Sari Selander 

312 S.

WSOY, 2025

 

 

Argentiinalainen Mariana Enriquez muuttui yhdellä romaanilla (2019) maailmankuuluksi "kulttikirjailijaksi" ja "gotiikan kuningattareksi". Siitä pitäen häneltä onkin odoteltu näyttöä maineen vahvistukseksi. Romaanin jälkeen on tullut julki kaksi novellikokoelmaa, mutta molemmat ovat kuin sormiharjoitelmia verrattuna romaaniin. 

Vähälle huomiolle on jäänyt, että Enriquez oli julkaissut kolme romaania ja yhden novellikokoelman jo ennen Yö kuuluu meille -romaanin nostattamaa mainetta. Enriquez'n kirjailijaprofiilille olennaisempaa onkin tämä toimittajamainen tuotteliaisuus ja aiheiden haravointi kuin romaanin edellyttämä maailmanrakennus tai syventyvä henkilöpsykologia.

Tuloksena on mukavan tiiviitä ja tapahtumiltaan olennaiseen keskittyviä tarinoita – vailla kuitenkaan sellaista kerronnallista kärjistystä ja elliptisyyttä kuin mitä taidenovellilta sietää odottaa.

Uusin novellikokoelma Au­rin­ko­paik­ka hä­mä­ril­le tyy­peil­le (alunp. 2024) on hyvin samanlainen, ja mielestäni liiankin samanlainen, kuin edelliset kaksi kokoelmaa. Edes kauhuproosana tarinat eivät ole aiheeltaan mieleenjääviä ja toisistaan erottuvia.

Kerronnan metodimaisuus toistuu tarinasta toiseen samanlaisena yhdistelmänä lakonista tunnustusta ja vapaamuotoista sosiologista raporttia: ”Asuntoloista liikkui turhan paljon juttuja, toisinaan väkivaltaisia, toisinaan paranormaaleja. Väitettiin esimerkiksi, että yksi hätämajoituspaikoista oli vanha diktatuurin aikainen kasarmi.”

Muodikasta kehokauhua on joissakin tarinoissa runsaasti, mikä varmaankin ylläpitää Enriquez'n mainetta kauhukirjailijana, vaikka groteskit ainekset eivät ole merkkejä todellisuuden murtumisesta, vaan pikemminkin väkivaltaisen arjen kammottavasta turruttavuudesta.

Yksittäinen sisällöltään erottuva tarina perustuu internetin urbaanilorena elävään tositapaukseen Elina Lam’in mysteerikuolemasta. Tämä Los Angelesiin sijoittuva tarina on nostettu kirjan niminovelliksi, mikä varmasti sopii kirjan ja kirjailijan markkinointiin maailmalla.

Kaupunkielämä ja latinokulttuuri havainnollistuvat tarinoissa reippaasti liioiteltuina, mutta ainoa tarinoita yhdistävä yliluonnollinen elementti on haamu.

Taannoisessa Southwest Review -lehden haastattelussa (2023) Enríquez selitti kiinnostustaan haamuihin ja perinteiseen goottikauhuun. Latinoamerikkalaisessa kirjallisuudessa goottikauhulle ei ole perinnettä, joten hän näkee tehtäväkseen 'kääntää' sitä eurooppalaisesta kirjallisuudesta. Hänen kotikielessään espanjassa ei ole vastaavuutta edes kummittelulle. Lähimmätkin termit "embrujado" ja "encantado" tarkoittavat kirottua ja lumottua.

Ehkä Enriquez’n kokeilut novellin parissa luovat sitten perustan latinoamerikkalaiselle goottikauhulle. Mutta käännöskirjallisuuden toivoisi etsivän ennemmin uusia ääniä kuin tarjoavan kokoelma kerrallaan kirjailijan harjoitelmia – eteläisen eksotiikan varjolla.

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 4/2025