Haruki Murakami: Kaupunki
ja sen epävakaa muuri
Suom. Antti Valkama
592 s.
2024, Tammi
Yhtäkään kansainvälistä menestyskirjailijaa ei mainosteta scifin tai fantasian edustajaksi, ellei kyse ole Tolkienin tai Le Guinin kaltaisesta kanonisoidusta klassikosta. Ainoa spefiä edustava lajibrändäys, jota kustantajat tohtivat käyttää, on ”maaginen realismi”. Sen katsotaan edustavan korkeakirjallista mielikuvitusta verrattuna viihteeseen vivahtavaan scifiin ja fantasiaan.
Maagisen realismin ykkösnimenä on pitkään paistatellut japanilainen Haruki Murakami. On väitetty, että Murakami olisi jo saanut kirjallisuuden Nobelinkin, jollei hän olisi leimautunut fantisoivan proosan kirjoittajaksi. Kirjailija itse ei tunnu kuitenkaan pahemmin välittävän siitä, minkä verran hänen teoksiaan tulkitaan fantisoiviksi.
Käsittämättömän tuotteliaalta Murakamilta ilmestyy vielä vanhoilla päivilläänkin (s. 1949) uusia paksuja romaaneja. Niissä hän toistaa uskollisesti täsmälleen samaa tarinaa kuin edellisissä kirjoissaan: poika tapaa tytön, sitten hukkaa tämän ja käyttää lopun eläämänsä etsiskellen unenomaista versiota muistamastaan rakkaudesta.
Kaupunki ja sen epävakaa muuri toistaa tätä iskelmämusiikista tuttua tarinaa mielikuvituksen sieppaavasta tytön ja tämän seksikästä sielukkuutta edustavasta vertauskuvasta. Tarina etenee jälleen niin hitaasti ja hartaasti kuin vain Murakamille on mahdollista.
Tällä kertaa vertauskuvana ihanteelliselle rakkaudelle on muurin ympäröimä unikaupunki. Nuoruuden rakastettu on selittänyt päähenkilölle, että hänen todellinen minänsä on tuo kaupunki. Päähenkilön rinnakkainen minuus, rinnakkaisessa tarinassa ja todellisuudessa, yrittää tutustua kaupunkiin lukemalla unia sen kirjastossa.
Murakamille tyypillisesti päähenkilö ei aikuisenakaan sopeudu todelliseen maailmaan ja yhteiskuntaan, vaan pakkomielteensä opastamana muuttaa syrjäseudulle. Hän päätyy töihin pikkukaupungin kirjastoon. Siellä hän tapaa kuolleen kirjastonjohtajan haamun ja autistisen pikkupojan oppaiksi rinnakkaistodellisuuden kaupunkiin, jota ympäröi ”sielun kulkutaudeilta” suojaava muuri.
Vaikka päähenkilö työskentelee sekä kustantamossa että kirjastossa, ei tarinassa näy viitteitä muihin vastaaviin kollektiivista tiedostamatonta soveltaviin tarinoihin. Ehkä Murakamin suosio perustuukin juuri tälle, että hän saa sekoitettua freudilaista ja jungilaista symboliikkaa omaperäiseltä näyttäväksi mystiikaksi:
”Minä en voinut palata ulkomaailmaan eikä varjo voinut tulla sisälle kaupunkiin. Varjojen aukio oli ainoa paikka, jossa varjonsa menettäneet ihmiset ja ihmisensä menettäneet varjot saattoivat tavata toisiaan.”
Muista
Murakamin romaaneista uusin kirja poikkeaa jälkikirjoituksellaan.
Yleensähän Murakami ei tarinoitaan selittele eikä kommentoi.
Tällä kertaa kirjailija avautuu teoksen henkilökohtaisuudesta siksi, että kyseessä on nuorena julkaistun lehtitarinan (1980) pidennetty versio. Vasta nyt hän katsoo olevansa taiteensa harjoittajana tarpeeksi kypsä toteuttaakseen nuoruuden tarinan täydessä mitassaan. Murakami paljastaa, että alunperin romaanin oli tarkoitus olla varsin lyhyt, keskittyä vain päähenkilönsä epävakaaseen elämään uniensa kanssa, siis 170 sivun ensimmäiseen osioon. Pandemian aikana kirjailijalla oli kuitenkin aikaa harkita ja laventaa tarinaa nykyiselleen.
Murakami oli tosin käyttänyt nuoruuden lehtitarinaa materiaalikseen jo romaanissa Maailmanloppu ja ihmemaa (alunp. 1985). Mutta tuo versio on Murakamin mielestä liian ”ronskia menoa” nykyiseen, harkitumpaan proosaansa nähden. Itse kyllä suosittelisin tuota scifimpää ja villimpää versiota.
Markku Soikkeli
Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 4/2024
MUITA MURAKAMI-ARVOSTELUJANI
Juttuni Murakami-suomentaja Raisa Porrasmaasta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti