Naomi Alderman: Tuleva
476 s.
2024, Gummerus
Margaret Atwood on yksi harvoista korkeakirjalliseen kaanoniin kuuluvista kirjailijoista, jonka teoksia luokitellaan scifiksi, vaikka kirjailija itse on suhtautunut määritelmään leimaavana ja taiteilija-arvoaan alentavana.
Kanadalaisen Atwoodin adoptoimaksi seuraajaksi mainostettu brittiläinen Naomi Alderman ei lajileimoja väheksy. Missä määrin hänen romaaninsa scifi-harrastajia sitten viihdyttävät ja minkä verran Alderman on scifin perinteestä edes kiinnostunut, onkin toinen juttu. Jos hänen feministinen kostofantasiansa Voima (2016) ja maailmanloppukuvitelmansa Tuleva (2023) edustavat 2000-luvun scifiä, niin lajin voi todeta kuolleen ja jättäneen hyvin vähän mitään hyödyllistä Aldermanin (s. 1974) sukupolvelle.
Rempseän filosofisesti nimetty Tuleva (alunp. The Future) muistuttaa tarinaltaan kansainvälistä trilleriä, jonka välikkeinä tarjotaan kuvitteellisten keskustelufoorumeiden jutusteluja maailmanlopun salaliitosta. Muutenkin kirjan tarina pyörii sen kysymyksen ympärillä, mitä internet globaalina keskustelufoorumina välittää todellisista tapahtumista ja miten virtuaalinen maailma ohjaa käsityksiämme siitä, kehen voimme enää luottaa.
Romaanin päähenkilö on kyberpunkmainen, eri puolilla maailmaa liikkuva häkkeri Zhen, joka sotkeutuu miljardöörien salaliittoon. Lähestyvän maailmanlopun varalta kolmen digijättiläisen (vrt. Amazon, Apple ja Meta) johtajille on rakennettu salaisia suojapaikkoja sekä tekoälykäs hälytysjärjestelmä. Tarina käynnistyy kunnolla vasta romaanin puolivälissä järjestelmän ilmoittaessa pandemiasta, joka leviää tappavan tehokkaasti. Eikä miljardöörien suunnitelma toimi lainkaan niin kuin on ollut tarkoitus.
Mentorinsa Atwoodin tavoin Alderman pilkkaa eniten amerikkalaista uskonnollisuutta ja survivaali-ideologiaa. Välillä esitetään vakavia kysymyksiä traumaattisesta lapsuudesta, välillä vitsaillaan laitevälitteisillä ihmissuhteilla. Vakavan ja hassuttelevan tyylin yhdistäminen muistuttaa vonnegutmaista, ihmiskunnan itsetuholla fantisoivaa satiiria. Ei se valitettavasti pitkänä proosana hymyilytä, etenkin kun pahimmista pahiksista eli miljardööreistä on laadittu umpihölmöt stereotyypit.
Kirjan moraalinen sanoma tuntuu sentään tuoreemmalta kuin Vonnegutilla. Globaalilla foorumilla meillä itse kullakin on velvollisuus esittää käsityksemme, minkä verran ihmiskunnasta tulisi löytää vielä hyvyyttä, jotta katsomme sen pelastamisen arvoiseksi. Tähän myytin syvyiseen kysymykseen viitataan uudelleentulkitulla tarinalla Lootista ja Sodoman hävityksestä.
Romaanissa on aivan lopulla nokkela käänteensä, mistä salaliitossa onkaan oikeasti kysymys. Loppuselvittely tästä juonenkäänteestä eteenpäin on valitettavasti pelkkää epilogimaista tiivistelmää. Lähes uskottavan ja sivupoluilla notkuvan apokalyptian sijaan kirjailija visioikin yhtäkkiä läpensä epäuskottavaa utopiaa. Näin voi apokalyptia-kakkunsa sekä ahmia että myydä.
Vaikka Naomi Alderman on tällä hetkellä tunnettu spefi-pitoisista uhkakuvistaan, hänellä on takanaan toisenkinlaisia menestysromaaneja. Teologisia tarinoita hän on julkaissut tyyliltään aivan toisesta ääripäästä kuin tämä parodia internetin valtaavasta eskatologiasta. Elokuvasovituksena huomiota saanut Disobedience (2006) kertoo lesboromanssista ortodoksijuutalaisessa yhteisössä ja The Liars’ Gospel (2012) versioi puolestaan Jeesuksen elämäkertaa ilmeisen kirjallisin motiivein.
Näistä lähtökohdista sietää odottaa, että Aldermanilta saadaan vielä maltillisempaakin ja oikeasti tekoälykästä spefiä.
Markku Soikkeli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti