Jokaisessa maassa on oma klaushärönsä, joka adaptoi kansallisen historian kipukohtia helposti moralisoitaviksi kiiltokuviksi. Norjassa tätä kyseenalaista viihteenlajia edustaa ohjaaja Erik Poppe. Hänen edellinen suurteoksensa Kuninkaan valinta (2016) oli vielä aidosti viihdyttävä pakotarina aiheensa suureellisuudessa, mutta Quisling: viimeiset päivät (2024) on jo tuskallisen klaushärömäinen hitaudessaan ja hartaassa moralismissaan, joka loppua kohden paisuu kristilliseksi hurskasteluksi – siitäkin huolimatta, että elokuva nimenomaisesti pyrkii käsittelemään kahden erilaisen ihmisen, papin ja natsijohtajan, samankaltaista ulkokultaisuutta.
”Quisling: viimeiset päivät” on jälleen niitä kankeahkoja, museomaisen siistittyihin interiööreihin luottavia historiadraamoja, joiden ainoa katsomisperuste on yksi hyvä näyttelijätyö, nimihenkilöä esittävä Gard B. Eirdsvold. Hänen ansiostaan aihe itsessään nostaa mieleen monia jännittäviä kysymyksiä filmitaiteen mahdollisuuksista käsitellä tällaisia Hitlerin ja Stalinin kaltaisia psykopaatteja.
Tavallaanhan nukkehallitsija Quislingin oikeuskäsittely ja keskustelut hänen luonnetyypistään antavat mahdollisuuden pohtia, millainen maailmansodan loppunäytös olisi ollut, jos Hitler (tai vaihtoehtohistoriassa Stalin) olisi saatu ’historian tuomittavaksi’, kuten eräässäkin laulussa lauletaan. Tätä ajatellessa on pakko myöntää, että tietenkään noiden ihmishirviöiden persoonasta ei voi tehdä historiallisia(kaan) elokuvia, koska muuten heidän hirmutekonsa saisivat ikään kuin inhimillisesti ymmärrettävän eli vähintäänkin narratiivisesti (miljoonien kärsimyksen ”selittävän”) mielekkään motiivin. Samasta syystä tähän elokuvaan on ympätty selittelyltä kalskahtava alaotsikko ”viimeiset päivät”. Näin tehdään selväksi, ettei ”Quisling” tarkoita nyt AIHETTA (oman kansansa pettävää ihmistyyppiä) vaan historiallista HENKILÖÄ.
Kaikista taiteaanalan rajoituksista taas juohtuu mieleen, miksei sitten Quislingin oikeudenkäynnin yhteydessä käsitellä kaikkia niitä ihmisiä, jotka päästävät Quislingin kaltaiset ihmiset valtaan? Aivan ohimennen elokuvassa todetaan, että Quisling oli Norjassa ministerinä jo ennen maailmansodan puhkeamista. Miten sellainen on mahdollista, jos hän kerran oli pienen puolueen edustaja?
Taas kerran saa todeta saman kuin monen muun isolla budjetilla vesitetyn filmin kohdalla, että Quisling-elokuva on kaikkiaan sarja hukattuja mahdollisuuksia. Se on venytetty kahteen ja puoleen tuntiin keskittymällä liiaksi tuomiotaan odottavan führerin vankilapappiin, Pederiin. Papin on tarkoitus olla tarinan varsinainen draamallinen hahmo, koska oikeudenkäynnin aikana hän tajuaa, miten Quislingin päätökset kytkeytyvät hänen moraaliseen heikkouteensa miehitysvuosina.
näyttelijöitä, ja olemukseltaan aivan liian nuori ja siloposkinen hahmo kärsivän papin rooliin. Miksi näin? Olisiko syy roolivalintaan se, että näyttelijä A.D. Lie esitti elokuvassa 22 July (2018) puolestaan oman aikamme arkkinatsia, A.H. Breivikiä? Eli olisiko tarkoitus aktivoida katsojien ajatukset näkemään tätä kautta Quislingin yhteys nykypäivään? Miten tahansa, valinta on järjetön lapsus, samaa luokkaa kuin muut klaushärömäiset pahuuden historiaa siistivät kiiltokuvamaisuudet.
Jos elokuvan olisi leikannut puoleentoista tuntiin keskittyen tiiviisti Gard B. Eirdsvoldin kasvoihin ja päättänyt sitten vartiksi pidennettyyn käsivaralla kuvattun teloituskohtaukseen, tulos olisi ollut aihettaan kohtaan yhtä brutaalin rehellinen kuin nyt tuo aivan liian lyhyeksi jäävä lopetus.
Elokuvan mahdolliset heikkoudet ennalta aavistaen päädyin katsomaan Quislingin vain siksi, että tämä oli viimeinen päivä käyttää vuoden vanha Niagaran sarjalippu. Teatterista lähtiessä harmittivat hukkaan käytetyt tunnit, mutta sentään tuli mieleen etsiä käsiin Jan Troellin versio norjalaisesta fasistista, elokuva Hamsun (1996). En ole nähnyt sitä kuin kerran televisiosta, mutta muistelisin sen olleen aivan eri tavalla vaikuttava historiallinen henkilökuva kuin Quisling.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti