Joutokuu, 1. päivä
Kun muut vajoavat passiivis-materialistiseen jouluhysteriaan ja analogisen maailman poissulkevaan digimässyttelyyn, on paras aika sissikirjoittaa kaikkia niitä keskeneräisiä teoksia, jotka kuvittelee kirsikoiksi fiktio- ja tietogenrejen tekstimassoihin. Sissikirjoittamisen kääntöpuoli on se, ettei obskuurien kirjajulkaisujen määrästä kukaan kiitä eikä mediakaan siitä piittaa, kun ei ole tarpeeksi julkkis ja/tai tarpeeksi hesalainen kirjoittaja.
Tampereen kirjamessut eli Kirjafestarit on onneksi niin paikallinen, piirisarjahenkinen tapahtuma, että siellä on helppo tuntea itsensäkin merkitykselliseksi. Kiitos menee jälleen Pirkkalaiskirjailijoille, jotta messuille pääsi jälleen esiintymään ja sai tuntea itsensä nimenomaan TOIMIJAKSI eikä vain kirjaturistiksi, kuten hesalaisten kirjamässyttelyissä lokakuussa. Kiitos menee tietysti myös Aamulehdelle, että on saanut edelleen olla mukana Tulenkantaja-palkinnon raadissa ja edes sen motivoimana seurata uusinta kotimaista kirjallisuutta, vaikkei siitä raatityöskentelyn vuoksi voikaan missään luettua referoida.
Tänä aamuna kävin vetämässä rakkaus-aiheisen paneelikeskustelun, minkä perään olikin sitten Tulenkantaja-palkinnon jakotilaisuus, paikalla (vasemmalta lukien) Terhi Törmälehto, Helena Immonen, Asko Jaakonaho ja Siiri Enoranta. Kuvasta ja paikalta puuttui viides ehdokas Mikko Kauppila, joka oli parhaillaan Helsingin Kaupunginteatterin lavalla roolitöissä.
Olin kohtuullisen varma, että palkinnon päätuomari Satu Rämö valitsee voittajaksi Törmälehdon romaanin joka sattui olemaan oma suosikkinikin noista kirjoista, ylipäänsä vuoden paras lukuromaani – mutta Rämö valitsikin sen mikä oli ajankohtaisin eli Helena Immosen sotatrillerin Operaatio Tulikettu. No, jos kustantamoissa ollaan yhtään hereillä, niin jo palkintoehdokkuuden luulisi herättelevän niitä markkinoimaan muitakin ehdokaskirjoja käännöksiksi ulkomaille.
Festari-viikonlopun mukavin osuus oli eilen Telakka Kuplii -off-tapahtuma, jossa oli oikeasti kirjallisuudelle suopea intiimi tunnelma, ja saattoi katsella sekä kirjoja että kirjailijoita tuopillinen hyvää olutta kädessään. Vastaavia off-tapahtumia mahtuisi festarin läheisyyteen muitakin, yksi per pubi.
Joutokuu, 3. päivä
Täydellinen vastakohta sunnuntaille. Kurkku on kipeä, kuumetta ei ole, mutta kurkkukipu riittää valvottamaan eikä väsyneenä tekisi mieli keskittyä mihinkään. Kaiken lisäksi päivän ensimmäinen sähköposti on hylsy apurahahakemukseen. Edes armonpaloja ei heru, vaikka miten vakuuttelisi taidetta edistävänsä siitä kirjoittamalla.
Mieli hallituksen leikkauksista muuttuu hetkessä. Annan teille luvan hävitykseen, KUNHAN heilutatte viikatetta ensimmäiseksi taiteen kritiikkiin ja tutkimukseen.
Päivän elokuvana katson robottiapokalypsia (Subservience) ja hylsyistä tiheän vuodenajan kirjana luen Nansen-elämäkertaa "Läpi jäisen helvetin". And we would all go down together. Jopa tiskausmusiikkia kuunnellessa voi vihata Amerikkaa yleisesti ja ihmiskuntaa erityisesti.
Marraskuussa sain toki Liitolta 2000€ apurahan romaanin kirjoittamiseen. Se on paljon SUHTEUTETTUNA siihen nähden, kuinka monta on hakijoita ja että enempää ei kukaan saa. Jäisten helvettien nimeenkin olen aidosti kiitollinen Liitolle ja valmis Liiton riveissä hyökkäämään oikeistohallituksen linnakkeeseen, jos veteraaneja apuun tarvitaan.
Silti se excel-puoli aivoja suhteuttaa apurahan myös siihen, että edelliset 19 kuukautta olen kirjoittanut kaikenlaista tämän suomalaisen kirjakulttuurin hyväksi ilman mitään apurahoja ja mitään säännöllisiä tuloja. Se tekee noin 105€/kk, jos katsoo taaksepäin. Tai varsinkin jos katsoo genresihdin tai ei-helsinkiläisyyden suppilosta kaikkia niitä apurahoja, jotka ovat jääneet saamatta. Ei pitäisi, laadilaa. Mutta myöskään ei voi olla katsomatta.
Joutokuu, 6. päivä
Keskiviikkona ei kurkku ollut enää kipeä, mutta olo nuhaisen väsy ja yskäinen kuin pitkänkin flunssan jälkeen. Riittävän epäkipeä silti, että sain tehtyä käsis-arvion, kuukauden ainoan dedis-homman. Uuno Turhapuron tavoin olen unohtanut millä sanalla näitä "hommia" kutsutaan, ehkä ryö, mutta sehän on japanilainen rahayksikkö. Iltapäiväpeleissä ei taaskaan muita kuin S ja E ja minä.
Torstaina viimein liikkeelle, polvi tuntui kipeältä kävellessä kun kaksi vuorokautta mennyt loikoillen. Hyvin voisin viettää lopun ikäni ihan vain täydennellen sotakirja-historiikkia. Aina löytyy jotain vuosisadan mittaisia aukkopaikkoja, etten tiedä mitään siitä, miten vaikkapa tragediaan suhtauduttiin antiikin ja Shakespearen välillä. Kaiken muun ajan voisi viihdyttää itseään kasarifilmien nostalgialla ja lautapelejä opettelemalla.
Talkookahvittelusta vastaa lähin Subbari, koska tässä junttikaupungissa kaikki kahvilat sulkeutuvat jo 17:ltä. Subbarin superpakkaajalla menee tarkka ryörytminsä sekaisin, kun ryhmämme sanoo avuttoman "ööö" hänen valintakysymyksiinsä, ja kaksi pyytää pelkän keksin.
Tänään on sitten taas kansallinen itsekkyyspäivä. Vielä viikko Luciferuksen päivään, ainoaan valopilkkuun tässä hengeltään routaantuneiden maassa. Mutta mitenkähän suomalaiset tyhjensivät talvihuussinsa vuosisata sitten? Routaiseen maahan ei lokakuoppia kaivella. Ehkä se kaikki museoitiin? Ehkä vain sisäistettiin. Täyttyi kansallinen tyhjiö.
Joutokuu, 9. päivä
Lauantaina maailmanhistoria mullistui Syyriassa. Merkillepantavaa suomalaisen näkökulmasta oli, että suomalainen Yle ei huomioinut sitä lainkaan. Tämä on se toistuvin Ylen ongelma. Juhlapyhien aikaan vähät välitetään mitä maailmassa tapahtuu, toimittajat makaavat krapulassa. Uutistoimitus kierrättää linnanjuhlien luksuskuvia läpi viikonlopun ja sitten sunnuntai-iltana väännetään Syyrian yllättävyys siihen muotoon, että vika onkin vastaanottajissa: Syyrian kansannousun tiivistelmä otsikoidaan "putositko kärryiltä", jotta huomio ei kiinnittäyisi siihen, miten vähän Yle asiasta tietää. Kun kaikki oleellinen on jo tapahtunut ja Yleltä seuraamatta. Riittäisi jos toimituksessa olisi hereillä yksi toimittaja, joka valikoisi kansainvälisten uutistoimistojen virrasta olennaisen. Resurssien sijaan ongelma on edelleen asenteissa. Umpimielisen kansan oletetaan ansaitsevan umpimielisen uutistoiminnan. Tähän ei sitten muuta elävää todistetta Yle tarvitsekaan kuin persupuolueen.
Sunnuntaina oli aurinkoista, vietimme itse pelipäivää, mutta nostalgisoimme puurokäynnillä Annikilla, jossa niin ikään tutustuimme peliharrastajiin. Omaan pöytään pöydättiin Viticulture, vaihteeksi jopa 5 pelaajaa.
Näin on viikko taas mennyt. Viikon scifistisin uutinen oli "halpisläheinen", kiinalainen muutaman euron kuvasimulaatio vainajasta. Kyllä, todellisuus saavuttaa pian tieteisfiktion preesensin.
Edellisen viikon kovinta scifiä oli uutinen, että päivittäin (!) dumpataan maailmassa 15 miljoonaa kännykkää. Ja tällaiselta globaalilta kuluttajakunnalta pitäisi odottaa asenteiden ekologista U-käännöstä? Itsepetoksen kulttuuriset kerrokset ovat niin paksu sedimentti, että mikään ydinsotaa vähäisempi uutispommi ei sitä enää murra.
Tänään maanantaina taas kirjastokierroksen arkeen eli kauempana en kotoa käy kuin Sampola, Gopal ja marketti. Raitsikkakorttia käyttäen ei kävelyä kerry päivässä yhteensäkään kuin runsas kilometri. Paljon alle terveysrealismin. Kaikki alle unelmoitavan.
 |
| Antonin oletettu reitti 23.11.-14.12. Herzogilainen fantasia elvytettynä. |
Illalla Monroen leffavisa. Vain yksi on joukosta pois: filmillistä (ja filmaattista...) pyhiinvaellustaan tahollaan suorittavan Antonin pitäisi olla parhaillaan jo vuoriston paremmalla puolella, jos hänellä on patikoinnista jäljellä keskimääräisillä päivämatkoilla 35*5 kilometriä. Meillä muilla ovat fantasiat tänään visailtavana.
Joutokuu, 13. päivä
pikkujoulu Mältinrannassa. Väkeä oli 40–50, suurin osa kirjailijoita. Laitoin ainoan punaisen paidan pikkujoulun kunniaksi, jälkeenpäin huomasin, että kainalo oli siitä revennyt. Ehkä huidoin liikaa runoa esittäessä. Tänä vuonna pysyttelin onneksi oluessa, niin olo ei ollut seuraavana aamuna entistäkin tukkoisempi.
Torstaina kävimme sosieteeraamassa kissojen kanssa. Niitä on täkäläisessä kissakahvilassa 13 kappaletta, mutta suurin osa nukkui pattereiden kupeessa huomaamattomina karvakääröinä. Täydellinen paikka kaamoksen käsittelyyn. Missään ei ole niin hiljaista kuin kolmentoista kissan uneksiessa.
Tänään huomaa viikon taas vierähtäneen, perjantaisauna on ainoa asia, joka enää muistuttaa arjen viikkorytmistä. Täytyy katsoa memotiedostojen päiväyksiä uskoakseen, että on jotain oikeasti edistänyt: Class War – A Literary History; Chaucer, Language, and Nation; Literatures of the Hundred Years War.
Joutokuu, 16. päivä
Lauantaina iski lumimyrsky Tampereelle, vaan enpä olisi muutenkaan käynyt kirjastoa ja kauppaa kauempana. S:n ollessa matkalla tein ruoaksi sitä ainoaa lajiketta mitä lapsi suostuu syömään, uunikalaa ja -perunoita valmispakasteista, tosin usein kuten tänään lapsi nirsoilee sillekin ja hakee omia noutoruokiaan. Mitään kunnollista en tehnyt koko päivänä.
Luettuani Matti Laineman kirjan Nansenin naparetkeilystä päätin etsiä muutkin Laineman kirjoittamat arktiset seikkailut. Nansenin omaa matkapäiväkirjaa en ole lukenut, mutta uskoakseni Lainema on tiivistänyt omaan teokseensa siitä olennaisen. Lähikirjastosta Laineman (ja hänen tutkijatiiminsä) teoksia ei löytynyt, mutta löytyi sieltä, arvattavasti, Shackletonin antarktisesta seikkailusta 1914–1916 kertova kahvipöytäkirja. Sisällöltäänkin se on liiaksi henkilösankaruuteen keskittyvä teos, jotta viihdyttäisi vaativaa sohvannurkkalukijaa.
Lisäksi löytyi ruotsalaisen Bea Uusman Naparetki (2013) joka puolestaan periruotsalaiseen tapaan tunkee kirjoittajansa egoa hullujen (ruotsalaisten) ilmapalloretkeilijöiden (1897) rinnalle. Uusman tarina on varmasti surkuhupaisin naparetki mistä olen lukenut, etenkin kun suomalaiselle lukijalle se on täysin tuntematon. Mutta kuuluisienkin seikkailijoiden, kuten Shackleton ja Scott, retket ovat täynnä esimerkkejä siitä, miten mielipuolisen huolettomasti arktisen ja antarktisen tappaviin oloihin on suhtauduttu, vaikka edelliseltä retkeltä olisi selviydytty hädin tuskin hengissä. Ei esimerkiksi vaivauduta opettelemaan edes hiihtämistä eikä koiravaljakon hallintaa vaikka tarkoitus olisi juurikin niillä keinoin selvitä etelänavalle saakka.
Sunnuntaina kiristyi pakkanen -15 asteeseen, mikä naparetkeilijöiden tarinoissa olisi kesäisiä lukemia. Nehän käyvät metsästämässäkin vielä 40 asteen pakkasessa, kunnes aseet särkyvät ja sormet mustuvat. Itse kävelen vain tavanomaisen sunnuntailenkin Kalevankankaan ylitse. Kaupunki on aurannut vaihteeksi ällistyttävän hyvin Kalevan jalkakäytävät, mutta jättänyt auraamatta kadut. Sunnuntain eeppisiin lautapeleihin tulee tänään kaksi pelaajaa, M ja E. Istanbul pelataan tunnissa, sitten fillerinä Arnakia kaksi tuntia.
Kun napalukeminen loppui väliaikaisesti kesken, avaan jo ensimmäisen itselleni joululahjaksi tilaamistani pokkareista, Rory Clemenstin historiadekkarin Traitor. Varsinainen yölukeminen on vaikeampi valinta herätessä taas kello 4, mitä helpointa unettavaa e-kirjaa keksisi. Kuuntelen podcasteja. Kuningatar Margaretia käsittelevässä podcastissa kerrotaan Towtonin taistelun (1461) olleen niin verinen, ettei Englannissa vastaavaa koettu vuosisatoihin ennen kuin sitten maailmansodassa. Oma ajatus jumittaa jälleen siihen, etten tiedä mitään moisesta taistelusta (osana Ruusujen sotaa) ja että pitäisikö minun, ja ilmeisesti siihen nukahdan.
Tänään alkaa viimeinen ryöviikko ennen joululomailua, jonka aikana ryövire on aina parempi, kun tietää tekevänsä jotain parempaa kuin enemmistö suomalaisista. Tällä viikolla on turha odottaa itseltä enempää kuin maailmaltakaan. Muuta sähköpostia ei tule kuin kirjaston noutoilmoituksia: sarjakuvia, devareita, naparetkeilyä, ja edelleen muutama sotakirjallisuuden vähäisempi eli modernimpi edustaja, kuten Jean Lartéguyn Kunnian puolesta ja E.L. Doctorowin Marssi. En tiedä tarvitsenko niitä, mutta onpahan aikaa lukea.
Tällä viikolla voisi asettua ryöasentoon edes sen verran, että saisi editoitua sotahistorian johdantoon viimeiset sieltä puuttuvat palaset: kommentit luokkasodasta aiheena ja jonkinlaisen tiivistelmän Simone Weilin Ilias-esseestä. Molemmille olisi johdannossa selvä paikkansa... mutta johdanto on jo nyt paisunut 70-sivuiseksi, kun edes opinnäytteissä ja tutkimuksissa johdanto ei saisi olla kymmenystä enempää tekstistä. Kirjan etupainotteisuudelle ainoa selitys on se, ettei sotakirjallisuuden väkivaltaisuutta ole muualla selitetty niin kootusti. Suomeksi. Tai ylipäänsä missään, sen perusteella mitä olen tähän mennessä aiheesta lukenut. Tässä itsetyytyväisessä digikuplassa voisi pysytellä hautaan saakka, kun ei apurahaa kirjan loppuunsaattamiselle suotu.
Metson hyllyssä olisi tietysti paljon myös suomalaisia naparetkikirjoja, mutta suomalaiseen matkakirjallisuuteen en koske. Suomalainen matkakirjallisuus on yhdistelmä urheilusuorituksia ja naiivia terapiapuhetta, tai sitten asialla ovat nuo sankarijournalismistaan vakuuttuneet rantalat ja vakkurit ja rämöt, joille seikkailu merkitsee sitä etteivät he osaa paikallisten kieltä, puhumattakaan kirjoitustaidottomista julkkisseikkailijoista eli "kato äiti ilman lisähappea" -gustafssoneista & hintsoista. Samaa sarjaa on kyllä tuo toinen Metsosta nappaamani naparetkikirja, reppumatkailevan isoäidin Forty Shades of White (2016). Kirjaa mainostetaan sillä, että kerrankin tarjolla on maallikon näkökulma antarktiseen. Mutta jostain syystä juuri maallikolla on tarve infodumpata enemmän kuin yksikään asiansa ja alueensa tunteva napa-ammattilainen tekisi. Ällisytyttävän tylsä teos maailman eristyneimmästä seudusta. Kuten nimestä olisi pitänyt päätellä.
Joutokuu, 17. päivä
- Maailmalta kuuluu, että Pariisin ja Berliinin välille on avattu
säännöllinen junayhteys... siis ilmeisestikin on keksitty, että
Euroopassa voisi matkustaa muutenkin kuin hevospelillä...
- Suomesta kuuluu, että junat eivät kulje, koska eläimet heittäytyvät niiden alle... siis ilmeisestikin tämän sadistikansan joulumielen tuntien possut ovat keksineet viimeisen keinon päättää itse kohtalostaan.
Eilen tuli vielä yksi hylsypäätös apurahahakemukseen. Tiedetoimittajien yhdistys sentään osaa perustella päätöksensä, päinvastoin kuin säätiöt ja muut yhdistykset: hakemuksia on niin paljon, että kaikki 2022–2024 yhdistykseltä apurahoja saaneet ovat karenssissa. Tämä on lähes lohdullista. Vaikkei annakaan ylimääräistä kiksiä nousta sängystä uuteen pimeään aamuun ja valosarjatulta hohtavaan uutispäivään.
Joutokuu, 20. päivä
Keskiviikkona pakkanen kävi 10 asteessa, mutta jo illalla ilmapuntarin neula tippui alemmaksi kuin olen koskaan nähnyt. Ainoa ohje mitä olen koskaan puntarin lukemiseen saanut on neulan muutosten seuranta. Googlaamalla ei löydy yhtään järjellistä ohjetta siihen, miten varsinaisia numerolukemia pitäisi tulkita. Se on yksi todiste lisää, että sään ennustaminen on varmempaa kyökin ikkunasta kuin supertietokoneen monitorista.
Torstain ja perjantain on satanut. Hyvällä huonolla tuurilla joulu on yhtä musta kuin sen hallituksen sydämet, joka jakoi joululahjarahoina 200 000 euroa panssarijunan museointiin ja saman verran fundamentalistikristittyjen propagandatyöhön. Lähes kirjaimellisesti hallitus jyrää köyhien ja kulttuurin ylitse ääriuskovaisten ohjastamalla panssarijunalla. Tämä sietää pitää mielessä, kun vuoden suurinta vertauskuvien juhlaa vietetään.
Itselleni liikuttavin vertauskuva on Kumma Yhteensattuma. Torstaina kävin pitkästä aikaa tutkimassa Lukulaarin scifi-hyllyä ja ostin Greg Eganin romaanin. Täsmälleen samana iltana joku helsinkiläinen kyseli myytävänä olevasta Egan-novellikokoelmastani. Yleensähän Tori-foorumille myytäväksi laittamiini kirjoihin tulee kyselyjä ehkä pari kertaa vuodessa. Yhteensattuma on aivan uskomaton. Sitä voi selittää vain siten, että olen ainoa ihminen tässä maassa joka lukee Egania ja juuri joulun aikaan vanhojenkin kirjojen kierto vilkastuu. Kun tänään vein Egan-kirjan Tampereella vierailevalle ostajalle, kävi ilmi, että kyse oli hänen isänsä joululahjatoiveesta. Siinä vaiheessa olisin antanut kirjan ilmaiseksi...
Joutokuu, 22. päivä
Perjantai-iltana sää viileni pakkasen puolelle, lauantaina oli jäätävä sää ja tänään taas räystäät röpöttävät suojasäätä. Vain aatoksi on luvassa aste pari pakkasta. Viikko on ollut vieläkin laiskempi kuin millaisena se alkoi. Arktisia matkakuvauksia lukisin vaikka vuorokauden ympäri, mutta niitä ei loputtomiin riitä. Ainakaan sellaisia vanhan maailman arktisia seikkailuja, jotka vastaisivat sitä, millaisena ihmisen eli maailman rajat haluan nähdä. E-kirjaksi yölukemiseen on nyt Felicity Astonin Alone in Antarctica sekä Mawson’s Will: The Greatest Polar Survival Story Ever Written.
Pitkään keskeneräisten projektien joukossa on itselläni tarina Kustaa III:n murhasta, mutta se ei ole edennyt juurikaan murhakohtausta pidemmälle. Ostin jopa Alf Henriksonin erinomaisen Ekot av ett skott -täsmähistoriikin ja ajattelin että tässähän on avain tuohon omituisimpaan ruotsalaiseen kruunupäähän, joka hulluuksissaan perusti SEKÄ Kuopion ETTÄ Tampereen kaupungin. Enää en muista mikä se avain mahtoi olla. Ja ruotsinkielisen kirjan lueksiminen pelkäksi huviksi kivistää päätä kuin ajatus koulunpenkille palaamisesta.
Samaan aikaan toisaalla eli lähikirjastossamme Sampolassa on Syyrian kansannousun inspiroima esittely Syyriaan liittyvistä tieto- ja kaunokirjoista. Siis, jopa pieni lähikirjasto osaa reagoida älykkäämmin ja kattavammin maailman tapahtumiin kuin valtiollinen mediatalo YLE, joka Syyrian uutisoinnissaan tyytyy eksploitaatioon. Pimeää digiaikaa.
Tänään sunnuntaipeleissä jälleen vain yksi vieraspelaaja. Pelattiin Agricolaa perheversiona, jossa siinäkin saa sentään laittaa lapset kerjuulle. Saksalaista hyvän mielen pelikulttuuria.
Joutokuu, 25. päivä
Joulun odotus lähtee parkkiluolan jonotusnumerosta.
Joulu on 24 vakuumipakkaukseksi sanitoitu sarjavalhe.
Joulu on napapiirin kiertotalous, muille kaljaa ja nirhamia.
Joulu on pakohuonepelin vastakohta, kryptokapitalistinen ummetus.
Joulu on jäätynyt suomi: ehdotonta vapaaehtoisuutta, pakkoperheellisyyttä.
Joulun sanoma on maakuntakolumnistien hengellisillä harteilla.
Joulun ihme on sinivalkoisessa hangessa kirkastettu hyppymiina.
Joulun lapsi - läsnäolokorvikkeet vihan omaisilta.
Joutokuu, 29. päivä
Aaton tienoon vietimme perinteiseen tapaan kotona, vieraina viipyivät jälleen V&R. Itse lähdimme vieraiksi Kuopioon 47 tunniksi. Sen aikana ehdimme kiivetä 15 000 senttimetrin korkeuteen Puijon huipulle ilman lisähappea. Paikallisille savolaisille tosin sekin on jo liikaa: ne tulevat autoillaan arktiselle huipulle taapertaakseen valopalloilla koristellun polun jossa hissimusiikki pauhaa tuulen sijaan.
Urotekoihimme laskettakoon, että S siivosi taas mummon
taloutta, kantoi roskikseen useita säkillisiä vanhoja vaatteita,
laukkuja ja kankaita. Pelkästään vanhoista muovipusseista kertyi kokonainen säkillinen.
Savon matkalla luin loppuun dekkarin, Critique of Criminal Reason. Murhatahti kiihtyi yhä goremmaksi, mutta mitään kirjan lupailemaa "kriminologian synty" -vaihtoehtohistoriaa ei lopultakaan kehitelty. Filosofi Kant, tarinan keskushahmo, typistyi pelkäksi historian vahanukeksi. Huijausta. En voi kirjaa suositella kuin northern gothic -dekkareiden ystäville ja heillekin vain ilmapiirin (talvinen Königsberg vuonna 1804) vuoksi.
Lisää välipäiviä jäljellä. Ainakin 365. Ja sitten seuraavat 365...
Joutokuu, 31. päivä
Viime viikon scifistisin uutinen oli se, että Ruotsi varautuu tulevaan sotaan uusia hautapaikkoja etsimällä. AP:n uutisessa esimerkkinä käytetty Göteborg tarvitsee 40470 neliötä uutta ruumismaata arvioidulle 30 000 siviiliuhrille. Kiinnostavaa uutisessa on se, että tämä tarkoittaisi 1.349 neliömetrin tilavarausta per hauta. Lukemaa tulee verrata siihen, että arkkuhaudan normimitat ovat 1*2.5 eli 2.5 neliömetriä. Ainakin Suomessa. Veikkaan että pitkät ruotsalaiset tarvitsevat vähintään saman verran tilaa.
Vaikuttaakin siis siltä, että Ruotsi varautuu sijoittamaan keskimäärin kaksi ruumista kuhunkin normihautaan. Mutta ev-lut rituaalit ovatkin Ruotsissa joustavia. Jos siviiliuhrit vihitään toisiinsa hautaushetkellä, voidaan tuplahautaus perustella perinteiseksi parihaudaksi.
Näissä tunnelmissa kohti spekulatiivista tilastovuotta 2025.
Ainoa toive uudelle vuodelle: että jokainen niistä, jotka kuuluttavat vuodenvaihteessa olemassaoloaan pommeilla ja raketeilla, saisivat vuonna 2025 kokea pommeja ja raketteja siellä missä ne ovat arkea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti