Työväen Näyttämöpäivät 26.-28.1. 2024

 

Terveisiä jälleen Työväen Näyttämöpäiviltä (TNP) Mikkelistä. Tämä on nyt viides kertani näillä festareilla, neljäs kun olen paikalla toimittajana. Viime vuonna näytti jo siltä, että reissu olisi myös viimeinen, koska Taiteen edistämiskeskus päätti "taiteenharrastajat on hävitettävä" -linjansa mukaisesti lopettaa rahoituksen TNP:ltä. Kaikeksi onneksi TNP:n tuottajat ovat saaneet hätäavuksi paikallisten yritysten tukea ja Riihisäätiöltä 8000 € tuen vuoteen 2026 saakka. Sen pidemmälle ei nykyisessä poliittisessa ilmastossa voi minkään taiteenalan odottaakaan elävän.

Tänä vuonna festareille valituissa esityksissä tuntui olevan sentään muutama poliittisempi teos kuin aiemmin, joskin sekin vähä hupeni kun Turun YT joutui perumaan tulonsa:

Jyväskylän Huoneteatteri: Pudotuspeli (Jyväskylä)
Kulttuuriyhdistys Vääräpyörä: Äiti Punalippu (Joensuu)
Mikkelin Miesteatteri: Isän kädestä (Mikkeli)
Miniteatteri: Tympeät Tytöt - aikuistumisriittejä (Hämeenlinna)
Riihimäen nuorisoteatteri: Tuntematon sotilas (Riihimäki)
Teatteri Akseli: Tarpeettomia ihmisiä (Turku)
Tukkateatteri: Näytät vieraalta rakas (Tampere)
Turun ylioppilasteatteri: Työnlausujat (Turku)
Ykspihlajan Työväen Näyttämö: Samanlainen Onni (Kokkola)
Ylimuonion Urheiluteatteri: Palavien pihlajien rannat 

 

Lisäksi on tarjolla edellisten vuosien tavoin teatterikorkeakoulun monologeja. Ne ovat itselleni se mitä eniten odotan, niin raikkaita ja rajuja ne olivat viime vuonna.

 

Festivaalien virallisena avajaisnäytelmänä näin eilen perjantaina joensuulaisen Vääräpyörän
Äiti Punalipun. Haastattelin tänään sen käsikirjoittajaa Suvi Laanista, joka myös itse esittää toisen pääroleista, omasta äidistään kertovaa hahmoa. Näytelmä kertoo satakuntalaisesta nuoresta naisesta, joka Tampereelle opiskelemaan tullessaan löytää sekä taistolaisaatteen että toimittajaksi opiskelevan elämänkumppanin. 

Näkökulma taistolaisuuteen tulee rajatuksi siihen, mitä tytär siitä pystyy tietämään ja miten paljon jää ymmärtämättä aikakaudesta. Aikakauden laulut on sovitettu lempeämmiksi ja vailla marssimaista poljentoa, millä on iso osuus kiltihkön nostalgisen tunnelman luomisessa... siinä määrin, että itse ajattelin esityksen sopivan parhaiten työväentalojen näyttämöille iltamat-tyyppiseksi ohjelmaksi. 

Mikkelin festariyleisö toki kuulosti pitävän Äiti Punalipusta tällaisenaankin, kahden hengen ja yhden kitaristin täyttäessä isonkin näyttämön ehkä hieman revyy-tyylisesti. Esityksen lopulla tulee kuitenkin tiukka draamallinen koukku, kysymys siitä millainen ihminen oli äiti joka saattoi kirjoittaa manifestin Suomesta kommunistisen vallankumouksen jälkeen – etenkin kun manifestin käsikirjoitus katoaa tavalla jota vain äidin luonne voisi selittää, ja se taas edellyttäisi manifestin lukemista. Lopetus kuroo kasaan kokonaisuuden ja esittää sen isoimman kysymyksen, mitä tyttären sukupolvelle jää muistoksi ajankohdan ihmisistä.

 

Kuva © Huoneteatteri

Tänä aamuna kävin katsomassa puolestaan Jyväskylän Huoneteatterin esittämän
Pudotuspelin. Se on epäilemättä viihteellisin tapaus viikonlopun näytelmissä ja perustuu espanjalaisen Jordi Galceranin kansainväliseen menestysnäytelmään The Grönholm Method (2003). Ilmeisesti näytelmä on pyörinyt muuallakin suomalaisissa laitosteattereissa, esimerkiksi Kuopiossa parhaillaankin. Jyväskyläläisten esitys ei tuo elokuvamaiseen, reaaliajassa tapahtuvaan näytelmään mitään mikä vaikuttaisi sovituksena omaperäiseltä. Niin piinkovaa ammattilaistyötä Huoneteatterin esitys tietysti on, että yleisö saadaan pakostakin jännittämään samanlaisella ehdottomuudella kuin vastaavia jännitysmysteerejä kuten Murhaloukkua. Toista kertaa ei ole tarvetta näytelmää nähdä, jos tietää miten mysteeri selviää.

Oikeastaan Pudotuspelissä on kyse metanäytelmästä, jossa katsojat joutuvat arvuuttelemaan, kuka näytelmän neljästä hahmosta tekee kaksoisroolia eli näyttelee firman psykologia, joka työhönhakutestissa esittää olevansa yksi hakijoista. Jossain kohtaa arvasin mikä Pudotuspelin mysteerissä on twistinä, mutta silti loppukohtaus jaksoi yllättää ja osoitti, miten tiivis kokonaisuus siinä sittenkin piilee ihan perinteisen draaman lainalaisuuksilla. Yleisö tykkäsi raivoisasti... mutta vähän erikoinen valintahan tämä näytelmä on työväenteatterin festareille, ja jo ajastaan jäänyt ollakseen satiiri juppien armottomista kilpailuasenteista.

Paikallisteatteria turkulaisittain

Lauantaille kello 16:n näytelmäksi olin valinnut Reko Lundanin Tarpeettomia ihmisiä
(2003). Muistan nähneeni sen Helsingissä KOM-teatterissa tuoreeltaan ja inhonneeni näytelmää, koska siinä oli masentuneen vaimonhakkaajan roolissa Hannu-Pekka Björkman, joka on falskeinta mitä suomalaisessa teatterissa tiedän. Tällä kertaa kokemus oli toista laitaa, jopa liiankin uskottava sekä itsesäälillä itseään ruokkivan maskuliinisuuden kuvauksena kuin tuohon toksisuuteen liioitellulla empatialla pakkoreagoivan miehen kuvauksena. Moisen introvertin miestyypin ja ekstrovertin miestapauksen aukikirjoittaminen PARIKSI on Lundanin hienoimpia suorituksia enkä sitä tajunnut ennen kuin nyt, kiitos turkulaisen Akseli-teatterin. 

Yleensä en Lundanin näytelmistä ole erityisemmin pitänyt, mutta ovathan ne kansandraamaksi elävämpi standardi kuin Sirkku Peltolan aina yhtä museomaisilta vaikuttavat teokset. Tarpeettomia ihmisiä sisältää periaattessa kaikki latteudet mitä probleeminäytelmän käsikirjoituksessa voidaan tehdä, mutta kuka muu saisi tällaiset karmean yleistettävät lähiötarinat elämään näyttämöllä kuin Lundan? 

Tarpeettomat ihmiset loppui vartin ennen ilmoitettua kestoa, joten ehdin Sotkun näyttämöltä tullessa pistäytyä kämpälle syömään seuraavan einespaketin ruokaa. Sitten kävelin pikavauhtia Musiikkiopistolle, jossa oletin Monologit-esityksen pyörivän kuten viime vuonna, mutta paikkahan olikin tällä kertaa kulttuurikeskus Tempo. Onneksi Mikkelin keskustassa kaikki on lähellä ja pakkanenkin oli pudonnut eilisen -11 asteesta -3 asteeseen. Yleensähän TNP on aina juuri silloin kun on tammikuun kylmin pakkasviikonloppu, näin kerrottiin jopa festarin avajaispuheessa ja se täsmää neljään aiempaan reissuuni.

 

Teatterikorkeakoulun monologi-kimarat ovat niin suosittuja, että todistetusti sinne tulee yleisöä niistäkin näytelmistä, joista porukkaa poistuu väliajalla ehtiäkseen kuulemaan niitä. Ja laadukkaitahan ne olivat tänäkin vuonna, muttei niin vaikuttavan karismaattisia kuin vuosi sitten, jolloin huumorilla vedettiin useampi monologi. 

TeaKwoodin glamouria...

Äänenkäytössä on yllättävän paljon eroavuuksia jopa näiden huippuammattilaisiksi kouluttuvien välillä. Kaikin tavoin ylivoimainen oli Eeva-Liisa Mannerin "Hippopotamuksen "valinnut näyttelijä Patrik Hvitsjö. Hänen ihmetarinansa virtahevon vierailusta sai yleisön kiemurtelemaan  naurusta, vaikka puhui välillä kaukaa laatikkoteatterin perältä puolittain takaverhoissa. Tarinallisuus on valttia monologeissa. Paras eläytyminen oli Meri Luukkasen hallitun absurdi tulkinta Matias Riikosen teoksesta Suuri fuuga. Moinen kielimaailman sisäistäminen ei onnistu keltä tahansa. Sanon nimet ääneen, jotta muistan.

 

Monologit II -esityksestä löysin viimein tamperelaista Tukkateatterin väkeä, Tarun ja Tonin matkassa menin Dom-klubille kuuntelemaan festarin vakio-ohjelmaan kuuluvaa paneelikeskustelua teatterimaailman ongelmakohdista. Tämä oli ainakin kolmas kerta, kun keskustelun teemana on vaikeiden aiheiden sensitiivisyys teatterissa, ja edelleen aiheesta jauhettiin yhtä yleisluontoisesti kuin ennenkin. Ainoa uutisarvoinen asia oli Elina Knihtilän toteamus, että heillä teatterikorkeassa aloittavat pian kurssit, joilla käsitellään näyttelijöiden suostumuksellisuutta vaikeissa aiheissa. Toistaiseksi varsinaiset läheisyyskoreografit joutuvat kuitenkin hakemaan koulutuksen ulkomailta.

Tunnin keskustelutilaisuuden jälkeen Dom-klubilla tuli tyhjempää ja meluisampaa (=disko vaikka kukaan ei tanssi). Tukkateatteri oli erinomaisesti edustettuna, festareille tulleiden työryhmien ansiosta meitä oli varmaan kymmenkunta. Istuin 23:een juttelemassa ja kävelin samaa matkaa länteen päin Maken ja Katrin kanssa. Kämppäni on nyt toista kertaa VPK:n takapihan puutalossa, halpa ja hiljainen ullakkoyksiö, paitsi että takapihalla kulkee junarata ja ikkunan eteen on sitten viime näkemän noussut kerrostalo. Käsitykseni Mikkelistä muuttuu joka vuosi, ei paremmaksi eikä huonommaksi. Oudommaksi ja tiiviimmäksi vain.

Sunnuntaille olin jättänyt katsottavaksi enää yhden näytelmän, Riihimäen Nuorisoteatterin tulkinnan Tuntemattomasta sotilaasta. Ajattelin että siinä on väsyttävän viikonlopun päätteeksi sunnuntainäytelmä jos mikä, somia kuvaelmia klassikkokirjan nuotiokohtauksista. Mutta Juho Mantereen tekemä sovitus olikin ihan muuta, käytännössä parasta mitä festareilla oli tarjota: rämäpäinen tulkinta siitä miten Linnan kirja resonoi suomalaiseen populaarikulttuurin 2000-luvulla. 

Neljällä näyttelijällä, kolmella puupalkilla ja kahdella kuntopyörällä riihimäkeläisten esitys otti nollakohdakseen sen miten kristiansmedsiläinen dramaturgia käsittelee Tuntemattoman kaltaisia monumentteja, ja jatkoi siitä omille teilleen. Lähes kaikki romaanin tutut kohtaukset käytiin lävitse, joskaan ei kaikkia yhtä tarkoin tai viitseliäin tulkinnoin. 

 

Kuva © Riihimäen Nuorisoteatteri

 

Välillä kohtaus tehtiin niin uskollisena Linnan tekstin kielelle, että Lehdon kuolemakohtauksessa näyttelijä istui etupenkissä ja luki kirjaa toisen näyttelijän seisoessa lavalla puupalkki harteillaan. Tätä tahallisen elottomat viisi minuuttia. Välillä viitattiin kohtauksen rahvaanomaiseen seksuaalisuuteen ihan vain sillä, että näyttelijä laulaa ”Sukkula Venukseen”. Mannerheimin synttäriryyppäjäiset toteutettiin laulamalla ensin Jari Sillanpään "Valkeaa unelmaa", sitten nukkemarsalkan nukkehevonen piti ärrää sorauttaen puheen. Riittävän karhea smedsiläinen idea oli konekivääripulkan kiskominen: köydellä vedetty puulava kohti näyttämön kattoa. Tulkinnan ja teeman aito hurmos oli parhaimmillaan kohtauksessa, jossa Rokka teurastaa 52 vihollista puhkomalla tanssahdellen punaisia ilmapalloja. 

Näin sanottuna esineteatteripitoinen sovitus kuulostaa itseisarvolta, mutta kaikki tehtiin niin riehakkaan ja vaivattoman hurmoksen vallassa, ettei edes yleisöä kosiskeleva naishuutokauppa (=Petroskoin raiskaus) tuntunut helpolta ja halvalta. Tämä oli varmaankin paras koskaan näkemäni esimerkki, miten harrastajateatteri uskaltaa ottaa riskejä näkemyksensä vilpittömyyteen luottaen. Tätä olisin äänestänyt festareiden parhaaksi jos äänestäisin – ja festareiden yleisöäänestyksen se tosiaankin voitti ansaitusti.

Enempää ei olisi sunnuntaina enää jaksanutkaan. Näkemättä jäivät Mikkelin, Hämeenlinnan, Kokkolan ja Ylimuonion esitykset. Tukkateatterin "Näytät vieraalta rakas" olin tietysti nähnyt jo syksyllä, mutta siitä jäävään itseni raportoimasta edes lehtijuttuun.

Kotiin Tamperetta päin lähti juna jo kahdelta, joten loppujuhlallisuudetkin jäivät näkemättä.

 

Aiempia juttujani TNP:ltä:

2023

https://bitteinsaari.blogspot.com/2023/01/tyovaen-nayttamopaivat-27-291-2023.html

2020

https://bitteinsaari.blogspot.com/2020/01/kynatyolaisena-tyovaen-nayttamopaivilla.html

2018

https://bitteinsaari.blogspot.com/2018/01/tyovaen-nayttamopaivat-2018-ja.html

2016

https://bitteinsaari.blogspot.com/2016/02/yovaen-nayttamopaivat.html