Suom. Mika Kivimäki
432 s.
2023, Jalava
Amerikkalainen N. K. Jemisin yrittää kolminkertaista hattutemppua. Jemisin tuli tunnetuksi avaruusooppera-trilogialla (2010–11), palkittiin Hugoilla jokaisesta fantasiatrilogiansa (2015–17) teoksesta, ja nyt hän etsii uutta lukijakuntaa urbaanifantasiaksi luokitellulla kirjaparilla (2020–2022).
Näin tuotteliaasta kirjoittajasta voisi epäillä, riittääkö hänellä uutta sanottavaa paksuihin genrekirjoihin. Ideologinen sanomahan Jemisinin teoksissa on ollut teos toisensa perään tuhdimpi hänen käsitellessään rasismia ja seksuaalista väkivaltaa niin alleviivaavan allegorisissa asetelmissa, ettei sellaista yleensä näe kuin uskonnollisessa fantasiassa.
Uudessa "Suuret kaupungit" -duologiassa julistava tyyli jatkuu, mutta allegoriaa ei enää tarvita, kun päähenkilöinä ovat nykypäivän Yhdysvaltojen syrjityt ja sorretut henkilöt. Palkinnoista riippumatta uusin kirjapari tulee taatusti saamaan yhtä paljon huomiota kuin edelliset teossarjat.
Kirjaparin ensimmäinen romaani, Kaupunki joksi tulimme, kertoo nykypäivän rotujännitteistä supersankaritarinana, jossa jokaisella suurkaupungilla on oma avatarinsa. New Yorkin avatar ei ole voimissaan ja uhkaa muuttua pelkäksi myytiksi Atlantiksen tavoin. Pelastaakseen kaupunkinsa identiteetin New Yorkin viisi kaupunginosaa muodostavat omat etnisesti tiedostavat avatarinsa: Manhattan, Brooklyn, Bronx, Queens ja Staten Island. Parhaiten tehtävänsä ymmärtää Bronx, koska kaupunginosalla on pisin historia.
Marvel-filmin tavoin nämä virkaa tekevät avatarit yhdistävät voimansa puolustaakseen kaupunkia toisesta ulottuvuudesta tulevalta Viholliselta. Juoni koostuu siitä, miten avatarit löytävät toisensa, ymmärtävät tehtävänsä ja alkavat etsiä New Yorkin alkuperäistä avataria.
Kaupunki joksi tulimme -romaanin idea kuulostaa ylituotetulta Hollywood-konseptilta, mutta kerronnan tyyli on lähempänä James Baldwinin katujen tasolta koettua suurkaupunkia kuin mitään Marvel-tuotetta. Edellisiin teoksiinsa verrattuna Jemisin kirjoittaa tuntuvasti rennommin ja hurmioituneempana aiheestaan.
Etenkin kirjan prologi on svengaavan impressionistinen kuvaus rahattomasta, graffiteilla reviiriään ja rakkauttaan piirtävästä katutaiteilijasta. Prologin tunnelmoiva tiiviys johtuu siitä, että kyseessä on alunperin novellina julkaistu teksti "The City Born Great" (2016), jossa "Suuret Kaupungit" -kirjojen idea on ensi kertaa esitelty.
On melkoinen yllätys nähdä totisen aggressiivista proosaa kirjoittaneen Jemisinin jammailevan beat-kirjallisuudesta tutulla tyylillä kuvaillessaan supersankareiden taistelua metropolin keskellä: ”[--] metallin ja kumin kirkumista, kun todellisuus venyy, eikä mikään pysäytä Megakyttää, se ei kuulu tänne ja FDR on verisuoni, elintärkeä ravinteiden, voiman ja adrenaliinin liikkumiselle, autot ovat valkoisia verisoluja ja olento ärsytystekijä, tulehdus, tunkeilija, jolle kaupunki ei anna huomiota eikä armoa.”
Omasta maineestaan fantasiagenren uudistajana Jemisin on liiankin tietoinen. Yhdysvaltoja liberaaleihin ja konservatiiveihin jakavaa kulttuurisotaa on tuskin kukaan siirtänyt näin paljaasti fantasiakirjan aineksiksi.
Tietoisuus kulttuurisodasta näkyy erinomaisen analyyttisessä kuvauksessa siitä, miten amerikkalainen taidekenttä on politisoitunut, mutta näkyy myös vaivaannuttavan fandom-tietoisissa kohtauksissa. Yliluonnollista pahuutta edustava olento, Nainen Valkoisissa, osoittautuu yhtäkkiä genreharrastajaksi, joka ihastelee H.P. Lovecraftin älykkyyttä rasistina ja sovinistina. Näin Jemisin tekee selväksi, millaisia konservatiivisia harrastajia vastaan hän itse käy kamppailua fandomin puolesta. Ikään kuin asia ei selviäisi kirjasta itsestään.
Hollywood-tyyppinen hyvien kansalaisten ja pahojen instituutioiden vastakkainasettelu toistuu romaanissa niin Megakytän kaltaisissa yksityiskohdissa kuin maailmanrakennuksessa. Kaupunginosia edustavat päähenkilöt käyvät loputtomia keskusteluja tehtävänsä tärkeydestä kuin teinit ikään. Jemisin on käsittämättömän pitkäveteinen kirjoittaja ollakseen niin uskomattoman suosittu fantastikkona.
Ei-amerikkalaiset avatarit taas ovat eksoottisia vain siinä määrin kuin miten ne käyttäytyvät vieraillessaan New Yorkissa. Uusien supersankarien itsetuntemusta herättelee Brasiliasta saapunut São Paulon avatar. Muuten suurkaupunkeja yhdistää vain niiden epämääräisen rakenteellinen ongelma, että asukkaat ovat antaneet vallan poliiseille ja poliitikoille.
Kaupunkien suuresta keskiluokasta muistutetaan vasta kirjan epilogissa, joka on yhtä irrallaan romaanista kuin prologi. Suurkaupungin herääminen itsenäiseksi olennoksi perustuu epilogin ylistyspuheessa sille, että sen asukkaita yhdistää ”mikä tahansa usko” johonkin yhteiseen. Toisesta ulottuvuudesta tuleva Vihollinen on yhtä epämääräisen metafyysinen taho kuin tämä Ghostbusters-filmit mieleen tuova ”tavallisten” newyorkilaisten ylistys.
Mitään järkevää kokonaiskuvaa ei siis vielä ensimmäisessä romaanissa muodostu tarinamaailman kosmologiasta. Kun varsinainen keskushenkilö on suurkaupunki itsessään, sen osasissa kerronta voi hypähdellä liiankin vapaasti ripotellen sekaan kvanttimystiikkaa ja loitsutaikuutta. Mika Kivimäen suomennos pysyy onneksi sujuvasti mukana genrevaihteluissa ja jopa beat-tyyppisissä lauserakenteet rikkovissa kiihdytyksissä.
Markku Soikkeli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti