KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

perjantai 17. helmikuuta 2017

Moonlight (elokuva)

Elokuva "Moonlight" (2016) tarjoaa kolme lyhäriä yhden pitkän hinnalla. Kolmeen osaan jaettu elämäntarina on toki tarkoitettu yhtenäiseksi kasvukertomukseksi, mutta elämänvaiheen painotus (lapsi, teini, aikuinen) tuo erilaisen tyylin kuhunkin osioon.

Useimmiten tällainen jyrkkärajainen osioiminen elokuvan sisällä tuo kerrontaan romaanimaisia, teemaa syventäviä kytkentöjä osioiden välille. Ei tässä tapauksessa.

"Moonlightin" ensimmäinen osio ("Little") näyttää kuin se olisi Spike Leen ohjaamaa lähiödraamaa, jossa puuttuvat perhesuhteet korvautuvat sekä yhteisön empatialla että survivaaliesikuvan roolimallilla. Se, että elokuva alkaa pitkällä ihmiset ympäristöönsä liittävällä kameraotolla ei riitä kuitenkaan pitkälle tunnelman luomiseen.

Jotain olennaista tästä kasvutarinasta puuttuu. Se mikä "Moonlightissa" korvataan hieman helpon oloisella moraliteetilla: narkkiksen pojasta kasvaa diileri, koska kukaan muu kuin diileri ei opeta poikaa kellumaan... kirjaimellisesti.

Vika ei ole ainakaan näyttelijöissä, vaan ehkä käsikirjoituksen tavanomaisuudessa. Väistämättä tulee fiilis, että Spike Lee itse tekisi tämän paljon paremmin, niin käsikirjoituksen kuin sen soveltamisessa. Sivuosissa nähtävät huumekingi Mahershala Ali ja narkkariäitiä esittävä Naomi Harris saivat  Oscar-ehdokkuudet, mutta kyse on vaivalloisten roolien katu-uskottavuudesta, ei persoonallisten hahmojen rakentamisesta. Mukava olisi kuulla, mitä mieltä Spike Lee on tällaisesta poeettisesta realismista...

Toinen osio elokuvaa ("Chiron") kuvaa teinivuotta koulussa, jatkuvaa kiusaa ja päähenkilön kasvua kaksoisidentiteetin kaksoispiilotukseen, gay-nuoreksi valkomustassa Amerikassa. Sympaattisesti jurottava pääosan näyttelijä on uskottava hahmo, mutta erottuva yksilönä vain sen edeltävän osion tarjoaman taustartiedon ansiosta. Osion puolihidas tyylilaji näyttää samalta kuin Linklaterin tai Winterbottomin dokufiktio. Draaman sijalla on alavireinen epävarmuus, mitä Chironin kestämästä paineesta seuraa tapahtuvaksi.

Kolmas osio on ilmeisesti se poliittisin osa tätä elokuvaa, koska se ei ole nimetty "Queer" vaan "Black". Vai onko "black" nyt uusi "queer"? Vasta tässä osiossa Chiron nähdään oman elämänsä päähenkilönä, kun tähän saakka hän on ollut ohjailtava ja kasvatettava. Osio näyttää tasan samalta kuin jokin tv-sarjan jakso, jossa kaksi kundia tapaa vuosien jälkeen ja kumpikin pohtii tahollaan, vieläkö kesken jääneestä teiniromanssista olisi sytykkeeksi aikuiselle rakkaudelle. Alkuperäisessä (Tarell A. McCraneyn) romaanissa tämä jakso on kuulemma pelkkää puhelinkeskustelun dialogia, mutta ohjaaja Barry Jenkins on dramatisoinut keskustelun kiltin romanttiseksi tapaamiseksi.

"Moonlight" niittää mainetta, koska se on aiheeltaan poliittisin mahdollinen solmukohta, etnisen ja seksuaalisen identiteetin marginaalista keskiöön nostava tarina. Pelkästään tällaisen elokuvan olemassaolo on iso tapaus trumpilaisessa amerikassa. Aivan eri juttu on se, mitä kiinnostavaa ja kestävää tässä "terkkuja Obaman aikakaudelta" -elokuvassa on elokuvan ystäville. Vaikka pitkät otokset avaavat ympäristöä ison kankaan arvoisesti, tiiviisti olkapään yli fokusoiva kameratapa muistuttaa enemmän tv:n intiimiä kerrontaa.

Seuraavaksi Barry Jenkins on tekemässä elokuvaa Colson Whiteheadin tuoreesta spefi-romaanista Underground Railroad (2016). Siitä voi jo odottaa oikeasti kiinnostavaa tapausta: miten aiheitaan kunnioittava ohjaaja käyttää poeettiselle realismille omistettua kameravälinettään fantastisen historian kuvittamiseen.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti