Täytyisi pitää listaa mitä lukee, muuten kirjat unohtuvat, etenkin kirjastolainat.
Tai sitten mieleen jäävät vain karmeimmat tapaukset, kuten Olivier Norekin Talven soturit. Paljon huonoakin sotakirjallisuutta lukeneellekin se on ällistyttävä kirja siinä, miten vähäisillä taidoilla sotaproosaa voi julkaista, jos vain asenne on tarpeeksi pönäkkä. Enkä usko, että yksikään suomalainen kirjailija edes talvisodan aikana olisi kehdannut julkaista mitään niin paatoksellisen sinivalkoista ylistystä kuin Norek. Romaani on kuin teineille tehty jännärifilmi, jossa äärimmäisiä pahiksia edustaa Neuvostoliitto ja hiiviskelevä kamppailu pahisten MASSAA vastaan on siirretty ja lavennettu sodan oloihin. Kirjan aatemaailma ei ole siis ainoastaan mustavalkoinen vaan mustasinivalkoinen. Päähenkilöksi korotettu perisuomalainen eli umpimielinen tarkka-ampuja Simo Häyhä lienee se syy, miksi kirja on ollut Suomessakin niin suosittu. Olin kirjaston varauslistalla jossain 200. sijalla vielä puoli vuotta jonotettuani, joten ostin teoksen äänikirjana, jotta saisin siitä sanottavaa sotakirjahistoriikkiini. Ensimmäiset luvut äänikirjasta kuunneltuani olin niin raivoissani, että kirja jäi kesken, mutta jatkoin sitten, kiitos lukija Jukka Pitkäsen, jolla on niin herkän jännittynyt kertojaääni. Hän saa kuuntelijan keskittymään tarkkaavaisesti, vaikka lukisi kirjaa, joka on yhtä puiseva ja elämälle vieras kuin kansikuvansa. Kirjailija väittää viettäneensä pitkän talven Suomessa talvisodan maisemiin eläytyäkseen, mutta viikonlopun mittaiselta mökkireissultakin saisi aikaiseksi enemmän uskottavaa paikalliskuvausta kuin tässä talvisodan gore-dekkariksi soveltavassa ranskalaistekeleessä.
Romaaneja en mielellään äänikirjana kuuntele, paitsi öisin, ja tietokirjoissa valikoima on edelleen niukka. Ostin Norekin jälkeen Bysantin historia -äänikirjan, koska siinä riittää kuunneltavaa, mutta oikeastaan se on vain äänitapettia. Tämä minun olisi pitänyt tietää, koska olin selaillut kirjaa myös printtiversiona: emeritus Paavo Hohti kronikoi tuhat vuotta valtakunnan hallinto- ja sotahistoriaa eikä mikään ammattilukijakaan saisi elämää sellaiseen luettelointiin. Näin historiasta tehdään zombi, elävänäkin kuollut, ja mitä enemmän kerrotaan, sitä vähemmän lukija/kuuntelija kykenee kokonaisuudesta hahmottamaan. Näin syntyy TIETOkirjan vastakohta, joka ei siis ole yhä kuin fiktio.
Toukokuussa tuli luettua sattuneista syistä enemmän kirjallisuus- ja kulttuuritutkimuksen teoriakirjoja kuin yleensä. Niiden jälkeen olen saanut palata elokuvahistoriaan, missä kiinnostaa kaikki ja kaikella tapaa: niin alan estetiikka oppina siihen miten katsoa elokuvia kuin historia oppina siihen, mitä itse sanoa sotaelokuvista ja Bergmanista. Ja Bergman on niin iso hahmo elokuvahistoriassa, että hänestä tuntuu löytyvän jopa enemmän tietokirjallisuutta kuin sotafilmeistä.
Samalla on pakko tunnustaa itselleen, että joistakin B:n elokuvista ei kerta kaikkiaan halua sanoa mitään, vaikka oppisikin niistä jotain uutta. Esimerkiksi Saraband. Jos en jaksa katsoa edes yhtä kohtausta alusta loppuun, niin mitä sanottavaa minulla pitäisi siitä olla? Sitten ovat B:n kaikki muut tv-elokuvat, joista olen nähnyt vain muutaman. Bergman-verkkosivustolla niistä ovat nähtävissä lähes kaikki, jos vain haluaa. Mieluummin katson varhaisia 1940-luvun töitä. Jopa Vankilassa on yksittäisiä ideoita, jotka vetävät vertoja klassikkojen puhki analysoiduille kohtauksille.
Mökkireisuilla poimin hyllystä luettavaksi Donna Leonin dekkareita. Ne ovat helppo valinta iltalukemiseksi, koska dekkarit ovat kamarissa kirjaimellisesti käden ojentaman ulottuvuudella sängystä. Olen saattanut lukea samat dekkarit aiemminkin, niin samanlaisiksi ne on rakennettu, mutta oli mukavaa yllättyä kuinka hyvin kirjoitettuja Brunetti-sarjan alkupään teokset ovat. Tämän tajusin kirkkaasti, kun hyppäsin sarjan 20. kirjaan, Turvasatamaan (2011). Siinä kirjailija lisää paikallisväriksi tarkoitetun luonnehdinnan kaikkeen mitä komisario Brunetti työpäivänään näkee. Näin tyyli muuttuu kaksinkerroin kaavamaisemmaksi, mutta myös niin jaarittelevaksi, ettei juoni etene senkään vertaa kuin edellisissä Brunetti-dekkareissa, missä juoni tuntuu niissäkin sivuseikalta verrattuna henkilöiden ja ruoka(/juoma)valioiden paikalliskuvaukseen. Turvasataman kaltaista excel-kamaa tulee 2000-luvun dekkareista, kun sitä kirjoittavat matkailuyrittäjät ja ostavat turistisieluiset lukijat.
Mihin oikeastaan tekoälyä tarvitaankaan dekkareita tehdessä, jos Excelillä saa aikaiseksi lukijakuntaan uppoavan standardituotteen? Kirjaston poistohyllystä löysin Doyle-perikunnan sertifikoiman Sherlock Holmes -romaanin Veren taide (2015), jonka suomennosta ei ole vaivauduttu edes oikolukemaan... ehkä siksi, että jokainen kohtaus on niin rutiiniminen kopio jostain Holmes-kliseestä, ettei ole väliä, kuinka se on kirjoitettu. Sisältöä ei tällaiselta kirja-einekseltä kukaan odota, joten tyyliä tai edes oikeinkirjoitusta ei tarvita.
Kiinnostus dekkareihin aktivoitui paitsi juopotteludekkareista lukiessa myös siitä, että tulin lukeneeksi keväällä John Dickson Carrin Kolme ruumisarkkua (1935; siihen viitattiin eräässä elokuvassa) ja sitten Anthony Berkeleyn Myrkytetyn suklaarasian arvoitus (1929). Nämä älykkään hirtehiset metadekkarit osoittavat, kuinka tarkkaan lajin säännöt ja mahdollisuudet tunnettiin dekkarin kultakautena. Niiden jälkeen kaiken dekkariproosan pitäisi olla pelkkää parodian parodiaa.
Silti dekkari on nyt sata vuotta myöhemmin lukuproosan kultastandardi, ainoa mihin uskotaan alan markkinoilla. Siellä puolella lajitutkijalla olisi enemmän töitä tarjolla kuin scifin tai fantasian analysoijana. Mutta dekkariharrastajat lienevät kiinnostuneempia dekkareiden TIETOpohjasta kuin TYYLItaidosta.
Itsekin luin ahmien Asta Tenhusen aivan tuoreen kirjan Rikosten Kuopio (2026). Se on toimittajan uutiskielellä kirjoitettu ja koottu tietoteos, mutta käsitellyt keissit ovat niin uskomattomia yksityiskohdissaan, että Kuopiota – ja etenkin Nilsiää – katsoo niistä luettuaan toisin silmin. Puuttuu vain savolainen rämöjokinen, joka muuttaisi nämä keissit ensin proosaksi ja sitten villapaitojen ohessa myytäviksi turistituotteiksi.
Nyt juhannusviikolle mökin suuntaan lähtiessä otan ennemmin mukaan David Hewsonin Juliet & Romeo -romaanin (2018). Se täyttää kerralla kolme pitkäaikaisen kiinnostuksen kohdetta: 1500-luvun Italia, rohkeat Shakespeare-sovitukset, ja historialliset romaanit. Sen perusteella mitä olen tähän mennessä lukenut, niin tässä versiossa annetaan taustoitus jokaiselle R&J-näytelmän sivuhenkilöllekin. Etenkin isä Lorenzon humanismin taustoitus on kekseliäs ja hyvin historiantilannetta soveltava. Tylsää on se, että päähenkilöt ovat luonteeltaan täsmälleen samanlaiset kuin alkuperäisessä näytelmässä, samoin juoni joka heitä kuljettaa. Muutenkin kirja on asenteeltaan kuin populaari johdatus näytelmän historiallisiin taustoihin. Luvassa ei tosiaankaan ole mitään postmodernia ironiaa historiaa tai klassikkoja kohtaan, saati ilmeisiä affekteja erotiikan puolelta. Mutta kirjan aloitettua se on pakko lukea loppuun. Myrkyilläkin on historiansa.
Myös toinen juhannuskirja on historiallinen romaani: Susien leikki, Natt och Dag’n itsenäinen jatko-osa sukuhistorialleen. Sen voi hyvin syin odottaa kesän varmimmaksi lukuromaaniksi. Saa tulla sadetta koko juhannusviikon, kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti