Ian McEwan: Mitä voimme tietää (romaani)

 

Ian McEwan: Mitä voimme tietää
Suom. Jaakko Kankaanpää
366 s.
Otava, 2026

 

Liekö missään maassa tehdään niin paljon romaaneja kirjailijoista itsestään kuin Englannissa? Sukupolvensa arvostetuimpiin prosaisteihin kuuluvan Ian McEwanin romaani Mitä voimme tietää (alunp. 2025) on sisäpiirimäinen tarina kirjailijasta ja Englannin kirjallisesta kulttuurista 2000-luvun alkukymmeninä. Romaanin kirjailijahahmo, Francis Blundy, on keksitty, mutta hänen työnsä ja tuotantonsa on kuvailtu eläytyneen tarkasti ja asiantuntevasti. 

Vanhahtavista taiteilijaelämän kuvauksista pitävälle tällainen romaani on kuin pitkä lomajakso loistohotellissa. Sen ei soisi päättyvän.

Erikoiseksi romaanin tekee se, että romantisoiva näkökulma ajankohtamme kirjallisuuteen luodaan sadan vuoden päästä tulevaisuudesta. Siihen mennessä planeettamme sivilisaatiot ovat romahtaneet sodissa ja ilmastonmuutoksessa. 2010-luvun korkeakirjallinen puuhastelu näyttäytyy tulevaisuuden historioijille yhtä ihmeellisenä aikana kuin millaisena me tarkastelemme 1900-luvun alun kukoistuskautta. Voimme ihailla ja paheksua maailmansotia edeltävien ihmisten lyhytkatseisuutta, mutta niin tullaan tarkastelemaan meidänkin aikaamme omien megakatastrofiemme edellä.

”Ihmiset sokaistuivat [katastrofaalisten] tapahtumien nopeudesta”, visioi McEwan. ”He eivät pystyneet ajattelemaan selvästi edes silloin, kun vastoinkäymisistä nousi ilmeisiä hyötyjä.” Ensimmäinen ydinsota aiheuttaa vain sen kokoisen ydintalven, että Maan ilmasto viilenee ja hidastaa ilmastonmuutosta. Vasta vuoden 2042 uusi ydinsota aiheuttaa ihmiskunnan kutistumisen ja valtioiden sirpaloitumisen. Meren noustessa Britannia muuttuu saaristoksi.

McEwanin tulevaisuusvisio on kevyt konstruktio, eikä siis suinkaan scifistinen ennuste. Tarkoitus on saada meidät katselemaan omaa aikaamme siltä kannalta, millaisen fiktion siitä saisi aikaiseksi. Kirjassa 2120-luvun historioitsijat nimittävät ajanjaksoa 1990–2030 ”sekoamisen ajaksi” tarkoittaen sillä myös taiteen esittävyyden kriisiä, kirjallisuudenkin välinpitämättömyyttä ilmeisiä kriisejä kohtaan. 

Kehyskertomuksen minäkertoja on tulevaisuuden nuori tutkija Tom. Hän etsii yhtä ainoaa vuonna 2014 kirjoitettua runoa, ensin tietokannoista ja sitten Walesiin pelastetusta arkistosta. Tom uskoo kyseisen Francis Blundyn runon olevan avainteksti, joka paljastaisi menneen aikakauden hengen, varhaisen ”biofilian”, josta on tullut 2120-luvun ihmisten ideologia. Etsinnät vievät kuitenkin ihan toisenlaisen mysteerin ja käsikirjoituksen äärelle kuin hän on odottanut.

Scifistin kannalta Mitä voimme tietää edustaa perinteisen brittiläistä cosy catastrophe -kuvitelmaa, jossa köyhä ja pirstaloitunut yhteiskunta ei lopultakaan ole kovin ikävä paikka elää. Ihmisille riittää, kun he saavat proteiinipatukoita purtavaksi ja liikenne kaukaisiinkin paikkoihin sujuu kohtuullisen mukavasti vanhoilla ajopeleillä. Kaikki ihmiskunnan digitaalinen tietämys on taltioitu Nigeriaan, mutta maailmantilanne ja tulevaisuus eivät enää tunnu vaivaavan mieliä. Etenkin akateeminen elämä on yhtä lupsakkaa ja romansseja suosivaa kuin vain brittiläiseltä romaanilta voi odottaa. Tom ihastelee, että kirjallisuutta tutkittaessa ”mielikuvitus voi loikata irti ajan kahlehtivista olosuhteista ajattoman esteettisen nautinnon ja ihmisyyden kuvaamisen kirkkaaseen ilmaan.” Tällaisen ”kirkkaan” brittirekisterin suomentamisessa Jaakko Kankaanpää on omiaan.

Mitä voimme tietää ei siis ole ”varsinaista” scifiä, mutta tulevaisuusromaanina se on oikein perusteltu teos, ja mitä pidemmälle kirjassa etenee, sitä enemmän yllätyksiä se tarjoaa. Käy nimittäin ilmi, että tuo vuonna 2014 laadittu runo sisältää Francis Blundyn elämästä paljastuksia, jotka ovat vuosisadan ajan hautuneet piilossa. Tomin akateeminen arkistoretki muuttuu rajuksi rikosmysteeriksi, hukkaamatta silti hetkeksikään kirjan isoa teemaa ja otsikon kysymystä siitä, mitä voimme tietää edes lähimmistä ihmisistä, saati taiteilijoista, joita ihailemme heidän ”luonnollisuutensa” tähden. Olettaen, että Tom on luotettava kertoja…

Itselleni Mitä voimme tietää on sekä McEwanin että romaanikirjallisuuden tähtitapauksia, vaikka tuskin tulen lukemaan kirjaa toista kertaa, siinä määrin se on juonivetoinen mysteeri.

Spefin kannalta kirja on pieni signaali siitä, että maailmanlopun ilmapiirissä ilmestyy edelleen kirjallisuutta, joka tunnustaa aikamme barbaarisuuden ja jaksaa silti ihailla siihen kätkeytyviä kirjahyllyn kokoisia utopioita, edes taiteena kestäviä.  

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2026.