Hämähäkkinaisen suudelma (elokuvahko vaikkei oikein sitäkään)

 

 

Floppi? Kupla? Kalkkuna? Kornihybridi?

Teollisuustuotteen epäonnistumiselle on vaikea keksiä oikeaa termiä, kun siitä pitäisi puhua taiteenalan yhteydessä.

”Hämähäkkinaisen suudelma” (2025) on rutiinimaisen epäonnistunut filmituotanto, jo syntyessään kuollut todiste siitä, mitä ”viihdeteollisuus” merkitsee ja millaisia elokuvia syntyy, kun niitä tehdään puhtaasti teollisuuden ehdoilla. 

Ja sitten tätä dollareilla tuotettua näyttävyyttä ihailee Hesarin ns. kriitikko, jolle silmänlumeeksi riittää blondiksi ja hämähäkiksi roolitettu Jennifer Lopez.

Siis – sukupolvensa kuumin latina-tähti roolitettuna blondiksi?

Siis – Argentiinan synkimpään historiaan sijoitettu tarina, jossa poliittiset vangit lörpöttelevät hollywood-englanniksi eli toisiaan kuuntelematta?

Realistiseksi tarkoitettua tarinaa leikkaavat musikaalinumerotkin ovat niin kuin samba-koulun kevätjuhlasta, jossa sama koreografia toistetaan kuusi kertaa.

Eikö tällaisen kalkkunan läiske pitäisi muistuttaa, että alansa epäonnistumisia mittaavat Razzie-palkinnot keksittiin aikoinaan juuri musikaalin (Xanadu, 1980) innoittamana?

 

Minä menin katsomaan ”Hämähäkkinaisen suudelmaa”, vaikka olin nähnyt trailerilta, miten väkinäiseltä lajihybridiltä, vankilaromanssi + musikaali, se näytti. Valitsin sen vaimon kanssa deittifilmiksi, koska mitään muutakaan ei siihen aikaan (kello 17 lauantaina) ollut Tampereella saatavilla mikä sopisi moiseen käyttöön. Yleisöä oli salissa lisäksemme neljä. Luultavasti yhtä pakottavan marginaalisista syistä.

Ehkä joku oli utelias näkemään senkin, mitä romaanisovituksen kasariversiosta (1985) oli jäljellä. Juu, ei mitään. Lukekaa kirja eikä Hesaria.

 

Ainoa elävä osa ”Hämähäkkinaisen suudelmaa” on sen päähenkilöä, Luisia esittävä Tonatiuh Elizarraraz, jolla näkyy olevan kokemusta saippuaoopperan edellyttämästä hillitystä ylinäyttelemisestä. Roolityö identiteettipoliittisen herätyksen kokevana homovankina on takuuvarma Oscar-tyrkky, kun lajihybridinä kyse on takuuvarmasta teollisuustuotteesta eikä taidefilmistä. Näin elokuvan on kuviteltu olevan takuuvarmaa jatkoa viime vuonna parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarilla huomioidulle brasilialaiselle ”I’m still here” -filmille ja sen poliittiselle sanomalle.

Näin Hollywood yrittää tehdä latinoamerikkalaista ulkopolitiikkaa, vaikka tulos on yhtä kammottavaa kuin Washingtonin kanssakäynti etelän suuntaan.

”Hämähäkkinaisen suudelma” on täysin disneyfikoitu kuvitelma Argentiinan historiasta. Viisi sekuntia kestävää seksikohtausta lukuunottamatta sen voisi pikselöidä kokoperheen animaatioksi.

Tätä poliittiset karheudet ja kaiken draaman siloittavaa, puolitoistakertaisella leikkausnopeudella repliikit litistävää kerrontaa voisi soveltaa mihin tahansa vankilaflmiin ja tehdä siitä jonkinlaista suoratoistoon muussattua melodraamaa, joka ei mitenkään eroa ”Barbiesta”.

Seuraavaksi sitten ”Keskiyön pikajuna” kohtaa Tuomas-veturin turkkilaisessa metrossa?

Maailmalla ”Hämähäkkinaisen suudelman” on uutisoitu olleen ”box-office bomb” tuottaessaan 2 miljoonaa 30 miljoonan budjetilla. 

Täytyy olla Hesarin ns. kriitikko pitääkseen päänsä todella syvällä turkkilaisessa metrossa ja nähdäkseen tällaisessa muovivalussa jotain elokuvataidetta muistuttavaa.