Päiväkirjaviikko 9.-15.9. 2024

Syksyn alku ei erotu kesän loppumisesta eikä keskiviikko lauantaista.  Päivät erottuvat toisistaan vain sillä, mitä lukee ja kirjoittaa, ja sillä mitä päivällistä S suostuu laittamaan lapsen toiveita noudatellen. Tästä keskustellaan jo aamuisin. Kodin ulkopuolella käyn lähinnä lähikirjastossa. Jos sen remontti loppuisi, istuisin siellä kolmen tunnin työjaksoja, kuten keväällä. Muuten ei ole syytä lähteä Kalevaa kauemmaksi. Niagarassa ei ole pyörinyt koko kesänä mitään, mitä jaksaisi katsoa eli mikä olisi alle kaksituntinen "oikea" draamafilmi. Laitosteattereista puhumattakaan. 

Tämän kesää ja syksyä sekoittavan kirkkaan harmauden erottelemiseksi yritetään:

9.9. Ma. Edelleen lähes hellettä. Käyn uimassa Kaupinojan rannalla, luen sarjakuvia sekä Harald Olausenin kirjaa Homoelokuvat ennen ja jälkeen Brokeback Mountainin (2023). Muutamia ihmisiä makoilee edelleen rannan läheisyydessä, mutta kukaan muu ei ui. Viime viikosta järvivesi on viilennyt monta astetta.

Illalla, kun S on kuoron harjoituksissa, katson pöljän netflix-toimintafilmin ja S:n kanssa kaksi jaksoa Susanne Bierin pöljää tv-sarjaa. Meillä on nyt peräti neljä suoratoistopalvelua. Niiden taidefilmit on äkkiä katsottu.

Ennen nukkumaan menoa on ainoa tilaisuus oikeasti uppoutua lukemaansa. Eganin Sleep and the Soul on ollut tämän kesän parasta scifiä. Koska kukaan muu ei enää sellaista kirjoita: genreä itseimmillään.

10.9. Ti. Kiitän Toni Kamulaa siitä, että tässä kesässä on ollut jotain fantasiaakin. Hänen lukemanaan kuuntelin ensin Keskeneräisten tarujen kirjan ja nyt Silmarillionia. Äänikirjoina ne toimivat kuin palaisi kerran elettyjen roolipelien maailmoihin. Nuo teokset olivat minulle tärkeämpiä kuin Tolkienin TSH, siihen aikaan 1980-luvun lopulla, kun fantasia ja roolipelit olivat paras pakopaikka maailmasta.

Tänään tuulee niin, että saa fillarillakin ponnistella päästäkseen rannalle. Ketään muita ei ole hiekalla eikä uimassa, vaikka ranta on suojassa tuulilta. Paitsi ampiaisia. Ne riemuitsevat tölkkioluestani kuin se olisi rannan ainoa kukkakasvi. Onneksi en juo siideriä. Kirjoina on mukana toveri Zamjatinin lyhytproosaa. Vuonna 1906 toveri Zamjatin seisoskeli Kaivopuiston kämpässään, katseli helsinkiläisiä ja päätti kirjoittaa maailman parhaan robottidystopian. Suunnilleen noin se meni. Olisi voinut mennä.

Illalla S on taas kuoron harjoituksissa ja katson sillä välin kolme jaksoa Shogunia. Ei pöljempää eli riittävästi kurosawamaisia viboja. Katsoin alkuperäisen sarjan uudelleen muutama vuosi sitten, mutta olen jo unohtanut juonenkäänteet. Sotaherrojen juonittelut eivät kuitenkaan houkuttele lukemaan muinaisesta Japanista, vaan pelaamaan niitä lautapelejä, jotka aiheesta kokeilematta. Vaikka sotapelit ovat juuri se genre, joka eniten koettelee hermoja. Kuten sunnuntaina taas totesin, miltei kyllä pelin (Kemet) voittaen. Viime viikon kohokohta.

11.9. Ke. Pitäisi tehdä Koneen Säätiölle hakemusta, jotta edes leikisti olisi mahdollisuus, että joku antaisi vielä joskus apurahaa kirjoittamiseen. Olen aamuisin editoinut seuraavaa tietokirjaa, mikä on sopivan mukavaa puuhaa, jotta ajatus omasta paikasta maailmassa jää taka-alalle. Että kahteen vuoteen ei yhtäkään apurahaa jne. Vaikka kuinka tiiviisti kirjoittaisi ja julkaisisi jne. Pitäisi pitäisi jne.

No, tänään en lähde rannalle. Sataa aamun, S tekee meille sekä lounasta että päivällistä. S:n lähdettyä kuoron kokoukseen jatkan parhaassa työasennossa eli selällään sohvalla. Vasemman käden hermopinne on nyt kestänyt puoli vuotta. Olkapää ja hauis kipeytyvät edelleen rasittaessa, mutta eilen huomasin, että peukalo taipuu jo muutaman millin alaspäin. Kiirehdin osallistumaan evoluutioon. Kuuleeko Koneen Säätiö?

Olen miltei valmis ensimmäisessä editiokierroksessa, kun jääteloauto käy pihassa ja on mentävä moikkaamaan myyjää. Saan vakioasiakkaan alennuksen: kaksi pakettia lakritsijäätelöitä yhden hinnalla. Kesä jatkuu niin kauan kun jääteloauto kiertää eli vielä kaksi viikkoa. Kello tulee kuusi. Nyt voi katsoa vähintään yhden jakson Shogunia ja odotella, josko S palaa ja pelattaisiin kierros jotakin tai katsotaan viimeiset jaksot Bierin pöljää tv-sarjaa.

 

12.9. To. Aamulla katson Shogunin kaksi viimeistä jaksoa. Sitten editoin tietokirjan viimeiset leffakohtaiset artikkelit, West Side Story ja Yöni Maudin luona, viimeistelen lähdeluettelon. Enempää en osaa kuvaruudulta katsoen hioa, ja tällä kierroksella en enempää pystyisikään, koska nyt tavoitteena on ollut tehdä jokaisesta 50 artikkelista 5900-6200 merkin mittainen tiivis kokonaisuus. Se on osoittautunut optimaaliseksi mitaksi. Mukaan mahtuu tarpeeksi perusinfoa ja sellaisia erikoistuneempia näkökulmia, jotta artikkeli kiinnostaa kokenuttakin leffahullua. Vuosien ajan kokosin elokuva- ja ohjaajakohtaista e-aineistoa tähän kirjaan muiden projektien ohessa, oli pakko toimia ennakoiden, koska oli äksessi Turun yliopiston e-kokoelmiin vain niin kauan kun pidin kursseja heidän vaatimuksillaan. Nyt käsis on tulostettava, mutta otan printin luentaan vasta kun lähden mökille viikon kuluttua. Dedis on syyskuun lopussa.

Illaksi kirkastuu, yhä +16 lämmintä. Käyn päivällä kirjastossa ja illalla Jankan Lidlissä ihan vain jotta olisi jotain mihin kotoa poistua. S on opettamassa, katselen sillä välin Cate Blanchettia nunnana ja odottelen, että päästään yhdessä katsomaan torstain jatkosarjaa, Voimarinkeleitä.

13.9. Pe. En pidä tapahtumista, joissa olen vanhin osallistuja, ja vieläkin vähemmän tapahtumista, joissa olen nuorin. Ikäryhmän assimilaation tajuaa karmaisevasti, kun liikuntaryhmän 22 osallistujasta 4 on markkuja. 

Mutta pakko on mennä ja osallistua, jotta en kasva osaksi sohvaa. On 9 kuukautta siitä, kun mitään liikuntaa olen viimeksi harjoittanut. Ja sen tuntee. Olen hiestä märkä jo alkuverryttelyn jäljiltä. Onneksi varsinaiset lihaskuntoliikkeet ovat kevyitä. Ei edes pakollista testinumeroa eli lankutusta. 

Ja jumpan taustamusiikki on rohkaisevinta mitä maailmasta löytyy, 1970-luvun melodista hard rockia: Rollareita, Queenia, Deep Purplea, Doorsia, Pink Floydia, jne. Tietää olevansa hengissä. Ja että tänä syksynä tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Queen keikkasi turhaan Suomessa. Siihen aikaan ei omakaan makuni ollut altis rokkenrollille. Ensimmäinen omilla rahoilla ostettu LP-levyni oli Francis Goyaa. Nykyään kuuntelen musiikkia vain tiskatessa, suunnilleen kymmentä samaa soittolistaa: Eput, Ultra Bra, Hector, ja 1960-1970 -lukujen kokoelmia.

Kotiin palattua en ole sitten aivan raato vielä. Jatkan kirjan johdannon editoimista. Illalla voisi mennä viihtymään Powell & Pressburger -dokkarin parissa Niagaraan, mutta miksipä vaivautua, kun P&P-boksi löytyy omastakin hyllystä. 

Ylipäänsä elokuvakulttuuriin osallistuminen edes teatteriin menemällä ottaa päähän yleisesti ja erityisesti. Mihin ja miksi osallistua? Tamperelainen elokuvakerho ei saanut enää aikaiseksi edes kerran kuussa järjestettävää leffavisaa. Juntit tamperelaiset istuvat ennemmin kodeissaan katsomassa uunoturhapuroutta. Eikä hesalaisista ole mitään parempaa sanottavaa. Hesalaisten rahoista haaveilevan maakuntakirjailijan kannattaa teroittaa kynänsä vain seppukua varten. Hesalaiset asiantuntijat sekundoivat.

14.9. La. Metsossa on Tolkienille omistettu päivä, järjestelyiltään erinomainen lavasalin lavastusta myöten. KIRJAT ovat tapahtumassa kuitenkin marginaalinen asia, samoin kuin kirjailija itse. Kirjastoissa tunnustetaan reilummin kuin missään muualla miten kuollutta kirjallinen kulttuuri Suomessa onkaan. Metson lavasalissa on yleisöä kuuntelemassa enemmän kuin paikkoja riittää, mutta vain niin kauan kun puhumassa ovat Tampere-talon TSH-SPEKTAAKKELISTA vastaavat viihdeammattilaiset. 

Jaakko & Miikka & vanhat hobittifilmit...

Morelin edustajien, Jaakon ja Miikan, alkaessa kertoa vanhoista Tolkien-filmatisoinneista (maailmanajasta ennen Jacksonin luomistyötä) kolmasosa yleisöä liukenee pois. Ja kun mr. Korpuan olisi tarkoitus puhua jotain kirjallisuudesta, ei yleisöä jää kuin kourallinen. 

No, minäkin lähden, koska oletan Korpuan puhuvan samaa mitä olen häneltä lukenut (Tolkienin Kalevala-vaikutteista). Kävelen kaupungin halki kerrankin valikoiden rauhassa mihin menisi lounaalle. Korvissani Toni Kamula kertoo juuri, miten Melkor tuhoaa hämähäkkihirviön kanssa Valinorin puut. Mr. Korpualta olisin voinut kysyä, miksi ihmeessä Tolkien niin vihasi juuri hämähäkkejä. Tuskin ne klassisissa mytologioissa niin keskeisiä ovat kuin mitä hänen eepoksissaan.

Sataa syksyä tehden eikä yksikään ruokapaikka vedä puoleensa. Kaupunki näyttää tyhjältä, vaikka on lauantain iltapäivä. Päädyn Tammelan torille, ostan puoli kiloa mustamakkaraa. Sillä määrällä ruokkii itsensä ja vielä kotona Sauronin & Sarumanin. 

S on katsomassa TSH-SPEKTAAKKELIA Tampere-talossa ja pitämässä pöytää trendicossaajien steampunk-tapahtumassa. Mihinkään tarpeettomana lueksin Sarah Shipp'in uutukaista kirjaa tematiikan ujuttamisesta lautapeleihin. Kirja on tarkoitettu oppaaksi pelisuunnittelijoille, mutta se on kaikin tavoin parempi kuin viikko sitten luettu Boothin tutkimus samasta aiheesta. Shippin kirja on paras todistus, miten teorianrakennukseltaan löysää ja sovellettavuudeltaan surkeaa on nykypäivän pelitutkimus. Eikä sen tarvitse olla edes akateemisesti pätevää, koska pelialan tutkimukseen joka tapauksessa syydetään loputtomiin apu- ja tukirahaa, ihan vain siksi, että alan bisneksessä liikkuu miljardeja dollareita.

Sadepäivä kansanterveydelle. Mutta S:n palattua pelataan White Castlea ja Arnakia.

Öisin lokit kokoontuvat Kalevan suojateille...

 

Paul Booth: Board Games as Media (tutkimus)

 
Hyvät asiat löytyvät (netti)viidakosta sattumalta, kuten Analog Game Studies -verkkolehti, joka tosin näkyy painottuvan enemmänkin rooli- kuin lautapeleihin, mutta kampanjoi sentään (asiallisesti) digipelaamisen saamaa ylenpalttista huomiota ja tutkimusta vastaan.

AGS:iin kiinnitti huomion Paul Boothin kirjan Board Games as Media (2021) arvostelu. Jutussa nimittäin kehutaan, että kirja on ”selvästi helpoimmin lähestyttävin ja monipuolisin johdatus lautapelien analyysiin.” 

Pitihän se hankkia ja… lueksia. Ei se mielestäni helposti lähestyttävä ole. Monipuolinen kyllä, mutta pelien analyysit ovat ärsyttävän pintapuolisia ja, kuten tuossa arvostelussakin todetaan, niin lautapelien _materiaalisuus_ jää huomiotta, se miten erilaiset ratkaisut komponenteissa vaikuttavat olennaisesti juuri sen ”teeman” syntymiseen, josta Booth on niin tohkeissaan, että hänelle aivan mikä tahansa on yhtä kuin teema: aihe, tarinakaari, lähtötilanne, skenaario.

AGS:n arvostelussa Boothin huomioarvoa nostatettiin – mikä osaltaan yllytti kirjan hankintaan – sillä, että vuonna 2018 Booth oli julkaissut manifestin pelitutkijoille, että näiden pitäisi kiinnittää huomiota mediatutkimuksesta puuttuvaan alueeseen, lautapeleihin. Kirjan esipuheessa vaaditaan puolestaan, että pelitutkimuksen pitäisi keskittyä enemmän _pelaajiin_ (pelien tulkitsijoina) kuin itse peleihin. Valitettavasti kirja ei toimi hyvänä esimerkkinä siitä, mitä tällaisella painotuksella saadaan selville.

Booth profiloi kirjaansa johdannossa siten, että tutkimuksena se eroaa aiemmasta pelitutkimuksesta, koska ei keskity mihinkään tiettyyn lautapelien genreen tai yksittäiseen elementtiin, vaan lautapelaamiseen ilmiönä. Se ASG:n kehuma ”helppoa lähestyttävyys” merkitsee käytännössä sitä, että Booth välttää alansa tutkimuksen teoreettisia keskusteluja. 

Kirjan hölmöys onkin juuri tässä, että sen tutkimuksellinen ydin on isossa haastatteluaineistossa ja sen analyysissä, mutta ison aiheensa (pelit _mediana_) osalta tutkija ei kommentoi miksi tietyt tutkijat (kuten Aki Järvisen väitöskirja!) kelpaavat hänen lähteikseen eikä reflektoi miten hänen tapansa käyttää diskurssianalyysiä tuottaa parempaa tietoa peleistä mediana kuin jokin toinen metodi tuottaisi.

Analyysin tavoitteena on siis selvittää, miten pelien mekaniikat rajoittavat ja ohjaavat tapojamme ”lukea” pelin teemaa (ei siis pelitilannetta). Boothin tulkinnat ovat tältä osin ennaltamäärättyjä ikään kuin metodi olisi se mekaniikka, joka määrää puolestaan hänen tapaansa lukea pelejä… 

Analyysejä on ylipäänsä hämmästyttävän vähän siihen nähden mitä Booth tavoittelee. Isoin yhtenäinen materiaali ovat samaan aikaan julkaistut Mars-pelit First Martians: Adventures on the Red Planet (2017), Martians: A Story of Civilization (2016), Pocket Mars (2017) ja tietysti Terraforming Mars (2016). Näitä Booth tulkitsee vain siihen nähden, miten pelit kommentoivat kolonisaatiota ja kapitalismia. Pelaajien valintoja käsitellään lähinnä siitä käsin, mitä niiden mekaniikat mahdollistavat periaatteessa. Toki Booth näkyy tuntevan pelit ja mekaniikat pelaajana.

Booth ei paneudu yksittäisten pelien analyysiin muutoin kuin ylimalkaisilla esittelyillä siitä, mitä tietyt pelit osoittavat pelikulttuurista. Omasta mielestäni kirja tutkimuksena edustaa kulttuurintutkimusta löysimmillään.  


Muuta mieleen jäänyttä:
- Pelien suunnittelusta Booth käyttää näppärää käsiteparia créateur/crafter. Jälkimmäinen tarkoittaa suunnittelijaa, joka tekee pelejä erilaisilla mekaniikoilla ja teemoilla ja kuvituksilla. Créateur tarkoittaa samanlaista ”auteur”-tyyppiä kuin elokuvamediassa, esimerkkinä Ryan Laukatin pelit. Kun en ole Laukatin peleihin tutustunut kuin arvosteluista niin sain nyt niistä tiivistelmän, että ”Laukat’s games all seem to revolve around neoliberal or laissez-faire interactions of personal growth and self-worth coupled with the importance of venturing out into the unknown with a requisite return to home” (paitsi Empires of The Void II).
Käsitepari antaa osviittaa sille, miten eri tavoin harrastaja "lukee" peliä tietäessään uppoutuvansa "Uwen" tai "Laukatin" maailmaan, mutta Booth itse ei sävyeroja pohdi.

- Pelien suosituimmista mekaniikoista on vuosien varrella näkynyt erinäisiä bgg-tilastoanalyysejä. Boothin haastatteluaineiston tilastoanalyysissä ne olivat suosituimmuusjärjestyksessä: Worker Placement ( 77% vastaajista) Cooperation Deck Building Card/Die Drafting Area Control Puzzle Legacy Press Your Luck Secret Identity/Social Deduction Combat Die Rolling Roll/Flip and Write Auctions Roll and Move Trick Taking. Vastaajia oli yhteensä yli 800. 

- Booth käsittelee perusteellisesti pelimarkkinoilta löytyvien pelien diversiteettiä, miten etniset ja sukupuolivähemmistöt edustettuina, ja sellaista käsittelyähän sekä alan teollisuus että fandom jatkuvasti tarvitsee. Siltä osin tämä kirja on mitä käyttökelpoisin lähde ja tuskin ihan heti vanhenee.

AGS:n esittely kirjasta löytyy:
https://analoggamestudies.org/2021/06/book-review-board-games-as-media/


Kirjan rakenne:

1 Analyysiä peleistä kulttuurituotteina
Meeplet, miniatyyrit ja kuutiot: Ludotekstuaalisia analyysejä lautapeleistä
Lautapelien interaktiivinen potentiaali
Marsin kolonisaatio -peleistä diskurssianalyysi
Suunnittelija taiteilijana:lautapeliteollisuus ja konstruoitu tekijyys
Pelaaja fanina: fandom lautapelikulttuureissa

2 Etnografinen eli pelaajayhteisöjen analyysi
Lautapelaajien tutkiminen: kuka pelaa mitä
Lautapelien motiivien ja suosion tutkiminen
Pelien kulttuurintutkimus
Autoetnografinen (=miksi mulla on kivaa) analyysi Gloomhavenista

Takaisinpaluun polku (näytelmä)

 

Thich Nhat Hanh: Takaisinpaluu polku - matka jatkuu

Tukkateatteri, ensi-ilta 30.8. 2024
Ohjaus: Juho Laitinen
Lavastus: Laura Malmivaara

 

”Ja sitten he tappoivat meidät.”

Ei niinkään pasifistinen sanoma kuin spefimäinen lähtökohta sai minut katsomaan Tukkateatterin uusimman näytelmän. Vietnamilaisen Thich Nhat Hanhin näytelmä Takaisinpaluun polku (1972) kertoo viidestä vainajasta, jotka soutavat ylös Saigon-jokea tervehtimään viimeisen kerran ystäväänsä. Sekä tarina että tyylilaji ovat jotain aivan muuta kuin mitä on tottunut teatterissa näkemään, muttei kuitenkaan mitään mikä sinänsä yllättäisi. Niin universaalin pelkistetysti on esitysmuotokin toteutettu Tukan kamarinäyttämöllä, minkä mahdollistaa tarinan buddhalainen (?) asenne kuolemanjälkeiseen olemassaoloon: aaveet melovat, paistavat ruokaa, pesevät käsiään, tanssahtelevat.

Näytelmää varten tehty musiikki kuulosti alleviivaavan orientilta, mutta ei häiritsevästi.  Tahvo Hyötyläisen Tukalle tekemät sävellykset ovat aina olleet hämmentävän elokuvamaisia olematta mahtipontisia ja ylidramatisoivia: aivan kuin tuntisi melodian jostain filmistä. Koko tarina olisi pitänyt lokalisoida jos olisi halunnut käyttää muunlaista musiikkia.

Takaisinpaluun polussa ei ole perinteistä draamaa eikä juonta, mutta viiden hengen ryhmädynamiikalla se pelaa tutun oloisesti, ääripäinään johtajahahmo sisar Mai ja lapseksi taantuva Tho. Uneliaan hitaista kohtauksista näytelmä ponnahtaa yhä uudelleen eteenpäin Maita esittävän Laura Kuukkasen vahvalla läsnäololla. 

Main hahmolle, valaistumisen polulla nuorukaisia opastavalle "sisarelle", on kirjoitettu ne kommentit sodasta ja ihmisluonteesta, jotka vastaavat lähimmin kirjoittajansa Thich Nhat Hanhin buddhalaista näkemystä siitä, että ihmiset eivät tunnista varsinaista (eli sisäistä) vihollistaan ja siksi väkivalta jatkuu. Tarinassa tätä painotetaan sillä ilmeisen tosiperäisellä yksityiskohdalla, että nuoria miehiä surmattaessa heiltä on yhä uudelleen kyselty keitä he ovat.

Eniten katsojan kiinnostusta kyllä kannattelee sen toistuva vertaileminen, miten erilailla henkimaailman asioita tässä tarinassa konkretisoidaan kuin mitä läntisessä näytelmässä tehtäisiin. Henget eivät ole aavemaisia, vähääkään kammottavia, vaan kammottavaa on se, mitä heille on ihmisinä tehty ihmisten toimesta.

Varmasti kaikkien uskontojen piirissä on tehty vastaavia näytelmiä käsittelemään elämää ja kuolemaa suurempia kysymyksiä, niillä rituaalinomaisilla tavoilla, joihin teatteri kaikista taiteista on omimmillaan. Meillä länsimaisessa teatterissa niin mysteerien rituaalit kuin metafyysiset aiheet vain ovat kadonneet maallisempien aiheiden ja esitystapojen tieltä. Arkinen ja arkaainen kohtaavat erittäin harvoin, jos koskaan, meikäläisissä näytelmissä kuten Takaisinpaluun polussa. Tukkateatterin sovituksessa vain videokuvan käyttö häiritsi levoliaasti konkretiaan luottavaan näyttämöllepanoon.  

Tarinankin minimaalisen vaatimuksen näytelmä täyttää, koska sen henkilöt oppivat jotain uutta itsestään, tässä tapauksessa aika paljonkin, ihan vain keskustelemalla siitä, millainen ihmiselämä on luonnoltaan. En niitä opetuksia järin filosofisina tai syvällisinä osaa pitää… tosin ei näytelmä mihinkään verbalisoitaviin johtopäätöksiin tähtääkään, vaan sen tähdentämiseen, että kuolleet anteeksiantavat kaiken tappajilleen vielä sittenkin kun he muistavat tarkalleen kaiken surmatöiden yksityiskohdista.


Näytelmästä kiinnostuneiden kannattaa mennä teatterille hyvissä ajoin ennen esitystä, kuten projektin verkkosivuilla opastetaan. Teatteritilaan ripustetuissa postereissa kerrotaan taustat opettajana ja aktivistina kuuluisalle Thich Nhat Hanhille (1926–2022) sekä näytelmän tapahtumille. Vasta taustatiedot luettuaan tajuaa, että keskushahmo Mai on maailmankuulu henkilö (Nhất Chi Mai) hänkin, Vietnamin sodan protestina polttoitsemurhan (1967) tehnyt nunna. Ajankohtaisempi kuin haluaisimmekaan.

Lisätiedot näytelmästä ja esityspäivistä:
https://tukkateatteri.fi/ohjelmisto/takaisinpaluun-polku-matka-jatkuu/

Mikko Mäkitalon suomentaman näytelmän on julkaissut Palladium jo 2001:
https://www.palladiumkirjat.fi/thich_nhat_hanh.htm

 

Le Guin: Kompassiruusu (novellikokoelma)

 

Ursula K. Le Guin: Kompassiruusu
Suom. Titia Schuurman
304 s.
2024, Moebius

Ursula K. Le Guinin pienoisromaaneja ja novelleja on suomennettu vielä 2000-luvullakin niin kiitettävään tahtiin, että oletin kaiken olennaisen käännetyn mitä Le Guin ennätti elinaikanaan (1929–2018) julkaista. Tänä kesänä ilmestyi kuitenkin yllättäen tuhti alkuperäiskokoelma, Kompassiruusu, joka sisältää peräti kaksikymmentä vaihtelevan mittaista tarinaa. Varsinainen yllätys oli se, miten vaikea kirjasta oli pitää. 

Kompassiruusuun on koottu Le Guinin sekä kirjallisuuslehtiin että fandom-julkaisuihin tekemiä novellintapaisia vuosilta 1974–1982, mukaan lukien naistenlehti Red Book ja arvovaltainen The New Yorker. Tekstit ovat kuivakkaan kuvailupitoista sanataidetta, ”literary fiction'ia” lajityypin ahtaimmasta päästä. Ei siis ihme, jos suomentajat ja kustantajat ovat vältelleet tähän spefi-kuningattaren seriöösimpään proosaan tarttumista.

Kokoelma on jaettu kuuteen osastoon nimellisesti ilmansuuntien mukaan, mutta oikeasti osastointi toimii vailla mitään tematisoivaa ajatusta. Esimerkiksi ”Eteläksi” nimetyn osaston ainoa suuntaa noudattava teksti (”Sur”) on kuvitelma naisten omasta etelänavan tutkimusretkestä 1909–1910. Tarinan vitsinä on se, että muuten menestyksekäs retkikunta keskeyttää matkansa auttaakseen yhtä retkueen jäsenistä synnyttämään.

Retkikuntakuvitelma on valitettavan edustava esimerkki siitä, että kirjasta puuttuu se maailmanrakennuksen visionäärisyys, josta Le Guin on aiheellisesti ihailtu mestari erityisesti fantasian puolella.

Silloinkin, kun tuttu maailma on mullistettu oikukkaaksi, kuten ilmastonmuutoksen aiheuttamaa korporaatiovaltaa ironisoiva ”Uusi Atlantis”, kerronta vedättää niin arkisiin ihmiskuvioihin, ettei mistään spefille ominaisesta positiivisesta huimauksesta voi puhuakaan.

Kirjallisesti kunnianhimoisin kokoelman teksteistä on The New Yorkeria varten tehty kafkamainen ”Kaksi viivästystä pohjoisradalla”. Sen tarina sijoittuu kuvitteelliseen Itä-Euroopan maahan Orsiniaan, eräänlaiseen amalgaamiin Tsekkoslovakian ja Unkarin historiaa. Orsinian vaiheita LeGuin on käsitellyt pidemmin romaanissa Malafrena (1979; suom. 2018) ja novellikokoelmassa Orsinian tales (1976). Jos pitää näistä kirjoista, viihtyy todennäköisesti myös Kompassiruusun kanssa.

Tunnetuin kokoelman teksteistä on ”Ruusun päiväkirja”, useaan kertaan antologisoitu ja tunnettu myös siitä, että Le Guin kieltäytyi novellin Nebula-palkinnosta SFWA:n poliittisten elkeiden vuoksi. Päiväkirjaksi laaditussa tapauskertomuksessa tohtori Rosa saa tutkittavakseen potilaan, jolla on diagnosoitu ”poliittinen psykoosi” ja ”intellektualismin edistämää negatiivista ajattelua”. Nuori tohtori luotaa potilasta ”psykoskopialla” ja onnistuu liiankin hyvin samaistumaan kohteensa ajatuksiin. Tarinan lopputulema on ennalta-arvattava eikä kerronnassa ole sellaista tiiviyttä tai filosofista näkökulmaa, joka tekisi siitä lähellekään kestävän dystopiakuvauksen, sellaisen kuin Le Guinin aidosti nerokkaassa novellissa ”Jotka Omelasista poistuvat” (1973).

Hyvä puoli Kompassiruusussa on se, että aiheiltaan ja kerrontaratkaisuiltaan jokainen teksti on taatusti erilainen, joten luettavaa kyllä löytyy jos vähän maisteltuaan tyytyy siihen mistä tykkää. Itse viihdyin Venetsiaa kuvailevan esseemäisen tekstin kanssa, jossa scifistinen kehystys on täysin tarpeeton, ja huvituin aidosti ”Schrödingerin kissasta”, koska aniharva kirjailija keksisi enää uutta tuosta kuluneimmasta kvanttiajatusleikistä.

Kompassiruusun suomennos on yhtä laadukasta luettavaa kuin edellisetkin suomennokset. Se, että Le Guinille löytyy edelleen uusia pienkustantajia, on itsessään silinterin noston paikka.

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2024.