Syksyn alku ei erotu kesän loppumisesta eikä keskiviikko lauantaista. Päivät erottuvat toisistaan vain sillä, mitä lukee ja kirjoittaa, ja sillä mitä päivällistä S suostuu laittamaan lapsen toiveita noudatellen. Tästä keskustellaan jo aamuisin. Kodin ulkopuolella käyn lähinnä lähikirjastossa. Jos sen remontti loppuisi, istuisin siellä kolmen tunnin työjaksoja, kuten keväällä. Muuten ei ole syytä lähteä Kalevaa kauemmaksi. Niagarassa ei ole pyörinyt koko kesänä mitään, mitä jaksaisi katsoa eli mikä olisi alle kaksituntinen "oikea" draamafilmi. Laitosteattereista puhumattakaan.
Tämän kesää ja syksyä sekoittavan kirkkaan harmauden erottelemiseksi yritetään:
9.9. Ma. Edelleen lähes hellettä. Käyn uimassa Kaupinojan rannalla, luen sarjakuvia sekä Harald Olausenin kirjaa Homoelokuvat ennen ja jälkeen Brokeback Mountainin (2023). Muutamia ihmisiä makoilee edelleen rannan läheisyydessä, mutta kukaan muu ei ui. Viime viikosta järvivesi on viilennyt monta astetta.
Illalla, kun S on kuoron harjoituksissa, katson pöljän netflix-toimintafilmin ja S:n kanssa kaksi jaksoa Susanne Bierin pöljää tv-sarjaa. Meillä on nyt peräti neljä suoratoistopalvelua. Niiden taidefilmit on äkkiä katsottu.
Ennen nukkumaan menoa on ainoa tilaisuus oikeasti uppoutua lukemaansa. Eganin Sleep and the Soul on ollut tämän kesän parasta scifiä. Koska kukaan muu ei enää sellaista kirjoita: genreä itseimmillään.
10.9. Ti. Kiitän Toni Kamulaa siitä, että tässä kesässä on ollut jotain fantasiaakin. Hänen lukemanaan kuuntelin ensin Keskeneräisten tarujen kirjan ja nyt Silmarillionia. Äänikirjoina ne toimivat kuin palaisi kerran elettyjen roolipelien maailmoihin. Nuo teokset olivat minulle tärkeämpiä kuin Tolkienin TSH, siihen aikaan 1980-luvun lopulla, kun fantasia ja roolipelit olivat paras pakopaikka maailmasta.
Tänään tuulee niin, että saa fillarillakin ponnistella päästäkseen rannalle. Ketään muita ei ole hiekalla eikä uimassa, vaikka ranta on suojassa tuulilta. Paitsi ampiaisia. Ne riemuitsevat tölkkioluestani kuin se olisi rannan ainoa kukkakasvi. Onneksi en juo siideriä. Kirjoina on mukana toveri Zamjatinin lyhytproosaa. Vuonna 1906 toveri Zamjatin seisoskeli Kaivopuiston kämpässään, katseli helsinkiläisiä ja päätti kirjoittaa maailman parhaan robottidystopian. Suunnilleen noin se meni. Olisi voinut mennä.
Illalla S on taas kuoron harjoituksissa ja katson sillä välin kolme jaksoa Shogunia. Ei pöljempää eli riittävästi kurosawamaisia viboja. Katsoin alkuperäisen sarjan uudelleen muutama vuosi sitten, mutta olen jo unohtanut juonenkäänteet. Sotaherrojen juonittelut eivät kuitenkaan houkuttele lukemaan muinaisesta Japanista, vaan pelaamaan niitä lautapelejä, jotka aiheesta kokeilematta. Vaikka sotapelit ovat juuri se genre, joka eniten koettelee hermoja. Kuten sunnuntaina taas totesin, miltei kyllä pelin (Kemet) voittaen. Viime viikon kohokohta.
11.9. Ke. Pitäisi tehdä Koneen Säätiölle hakemusta, jotta edes leikisti olisi mahdollisuus, että joku antaisi vielä joskus apurahaa kirjoittamiseen. Olen aamuisin editoinut seuraavaa tietokirjaa, mikä on sopivan mukavaa puuhaa, jotta ajatus omasta paikasta maailmassa jää taka-alalle. Että kahteen vuoteen ei yhtäkään apurahaa jne. Vaikka kuinka tiiviisti kirjoittaisi ja julkaisisi jne. Pitäisi pitäisi jne.
No, tänään en lähde rannalle. Sataa aamun, S tekee meille sekä lounasta että päivällistä. S:n lähdettyä kuoron kokoukseen jatkan parhaassa työasennossa eli selällään sohvalla. Vasemman käden hermopinne on nyt kestänyt puoli vuotta. Olkapää ja hauis kipeytyvät edelleen rasittaessa, mutta eilen huomasin, että peukalo taipuu jo muutaman millin alaspäin. Kiirehdin osallistumaan evoluutioon. Kuuleeko Koneen Säätiö?
Olen miltei valmis ensimmäisessä editiokierroksessa, kun jääteloauto käy pihassa ja on mentävä moikkaamaan myyjää. Saan vakioasiakkaan alennuksen: kaksi pakettia lakritsijäätelöitä yhden hinnalla. Kesä jatkuu niin kauan kun jääteloauto kiertää eli vielä kaksi viikkoa. Kello tulee kuusi. Nyt voi katsoa vähintään yhden jakson Shogunia ja odotella, josko S palaa ja pelattaisiin kierros jotakin tai katsotaan viimeiset jaksot Bierin pöljää tv-sarjaa.
12.9. To. Aamulla katson Shogunin kaksi viimeistä jaksoa. Sitten editoin tietokirjan viimeiset leffakohtaiset artikkelit, West Side Story ja Yöni Maudin luona, viimeistelen lähdeluettelon. Enempää en osaa kuvaruudulta katsoen hioa, ja tällä kierroksella en enempää pystyisikään, koska nyt tavoitteena on ollut tehdä jokaisesta 50 artikkelista 5900-6200 merkin mittainen tiivis kokonaisuus. Se on osoittautunut optimaaliseksi mitaksi. Mukaan mahtuu tarpeeksi perusinfoa ja sellaisia erikoistuneempia näkökulmia, jotta artikkeli kiinnostaa kokenuttakin leffahullua. Vuosien ajan kokosin elokuva- ja ohjaajakohtaista e-aineistoa tähän kirjaan muiden projektien ohessa, oli pakko toimia ennakoiden, koska oli äksessi Turun yliopiston e-kokoelmiin vain niin kauan kun pidin kursseja heidän vaatimuksillaan. Nyt käsis on tulostettava, mutta otan printin luentaan vasta kun lähden mökille viikon kuluttua. Dedis on syyskuun lopussa.
Illaksi kirkastuu, yhä +16 lämmintä. Käyn päivällä kirjastossa ja illalla Jankan Lidlissä ihan vain jotta olisi jotain mihin kotoa poistua. S on opettamassa, katselen sillä välin Cate Blanchettia nunnana ja odottelen, että päästään yhdessä katsomaan torstain jatkosarjaa, Voimarinkeleitä.
13.9. Pe. En pidä tapahtumista, joissa olen vanhin osallistuja, ja vieläkin vähemmän tapahtumista, joissa olen nuorin. Ikäryhmän assimilaation tajuaa karmaisevasti, kun liikuntaryhmän 22 osallistujasta 4 on markkuja.
Mutta pakko on mennä ja osallistua, jotta en kasva osaksi sohvaa. On 9 kuukautta siitä, kun mitään liikuntaa olen viimeksi harjoittanut. Ja sen tuntee. Olen hiestä märkä jo alkuverryttelyn jäljiltä. Onneksi varsinaiset lihaskuntoliikkeet ovat kevyitä. Ei edes pakollista testinumeroa eli lankutusta.
Ja jumpan taustamusiikki on rohkaisevinta mitä maailmasta löytyy, 1970-luvun melodista hard rockia: Rollareita, Queenia, Deep Purplea, Doorsia, Pink Floydia, jne. Tietää olevansa hengissä. Ja että tänä syksynä tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Queen keikkasi turhaan Suomessa. Siihen aikaan ei omakaan makuni ollut altis rokkenrollille. Ensimmäinen omilla rahoilla ostettu LP-levyni oli Francis Goyaa. Nykyään kuuntelen musiikkia vain tiskatessa, suunnilleen kymmentä samaa soittolistaa: Eput, Ultra Bra, Hector, ja 1960-1970 -lukujen kokoelmia.
Kotiin palattua en ole sitten aivan raato vielä. Jatkan kirjan johdannon editoimista. Illalla voisi mennä viihtymään Powell & Pressburger -dokkarin parissa Niagaraan, mutta miksipä vaivautua, kun P&P-boksi löytyy omastakin hyllystä.
Ylipäänsä elokuvakulttuuriin osallistuminen edes teatteriin menemällä ottaa päähän yleisesti ja erityisesti. Mihin ja miksi osallistua? Tamperelainen elokuvakerho ei saanut enää aikaiseksi edes kerran kuussa järjestettävää leffavisaa. Juntit tamperelaiset istuvat ennemmin kodeissaan katsomassa uunoturhapuroutta. Eikä hesalaisista ole mitään parempaa sanottavaa. Hesalaisten rahoista haaveilevan maakuntakirjailijan kannattaa teroittaa kynänsä vain seppukua varten. Hesalaiset asiantuntijat sekundoivat.
14.9. La. Metsossa on Tolkienille omistettu päivä, järjestelyiltään erinomainen lavasalin lavastusta myöten. KIRJAT ovat tapahtumassa kuitenkin marginaalinen asia, samoin kuin kirjailija itse. Kirjastoissa tunnustetaan reilummin kuin missään muualla miten kuollutta kirjallinen kulttuuri Suomessa onkaan. Metson lavasalissa on yleisöä kuuntelemassa enemmän kuin paikkoja riittää, mutta vain niin kauan kun puhumassa ovat Tampere-talon TSH-SPEKTAAKKELISTA vastaavat viihdeammattilaiset.
 |
| Jaakko & Miikka & vanhat hobittifilmit... |
Morelin edustajien, Jaakon ja Miikan, alkaessa kertoa vanhoista Tolkien-filmatisoinneista (maailmanajasta ennen Jacksonin luomistyötä) kolmasosa yleisöä liukenee pois. Ja kun mr. Korpuan olisi tarkoitus puhua jotain kirjallisuudesta, ei yleisöä jää kuin kourallinen.
No, minäkin lähden, koska oletan Korpuan puhuvan samaa mitä olen häneltä lukenut (Tolkienin Kalevala-vaikutteista). Kävelen kaupungin halki kerrankin valikoiden rauhassa mihin menisi lounaalle. Korvissani Toni Kamula kertoo juuri, miten Melkor tuhoaa hämähäkkihirviön kanssa Valinorin puut. Mr. Korpualta olisin voinut kysyä, miksi ihmeessä Tolkien niin vihasi juuri hämähäkkejä. Tuskin ne klassisissa mytologioissa niin keskeisiä ovat kuin mitä hänen eepoksissaan.
Sataa syksyä tehden eikä yksikään ruokapaikka vedä puoleensa. Kaupunki näyttää tyhjältä, vaikka on lauantain iltapäivä. Päädyn Tammelan torille, ostan puoli kiloa mustamakkaraa. Sillä määrällä ruokkii itsensä ja vielä kotona Sauronin & Sarumanin.
S on katsomassa TSH-SPEKTAAKKELIA Tampere-talossa ja pitämässä pöytää trendicossaajien steampunk-tapahtumassa. Mihinkään tarpeettomana lueksin Sarah Shipp'in uutukaista kirjaa tematiikan ujuttamisesta lautapeleihin. Kirja on tarkoitettu oppaaksi pelisuunnittelijoille, mutta se on kaikin tavoin parempi kuin viikko sitten luettu Boothin tutkimus samasta aiheesta. Shippin kirja on paras todistus, miten teorianrakennukseltaan löysää ja sovellettavuudeltaan surkeaa on nykypäivän pelitutkimus. Eikä sen tarvitse olla edes akateemisesti pätevää, koska pelialan tutkimukseen joka tapauksessa syydetään loputtomiin apu- ja tukirahaa, ihan vain siksi, että alan bisneksessä liikkuu miljardeja dollareita.
Sadepäivä kansanterveydelle. Mutta S:n palattua pelataan White Castlea ja Arnakia.
 |
| Öisin lokit kokoontuvat Kalevan suojateille... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti