Kesän alussa kuvittelin, että kirjat tarjoavat sitä kaikkea mielikuvituksen leipää ja karkkia, missä elokuvat ja tv-sarjat kerta toisensa jälkeen pettävät. Mutta anti ei ollut niidenkään osalta kummoinen.
- MacLeodin Corporation Wars -trilogian aloituksesta (2018) luin ensimmäisen luvun, mutta sitten kirja hautautui jonnekin, kun ei alkanut vetämään. Ehkä siihen palaa ihan siksi, että pokkarina kirja on kevyimmästä päästä.
- Clarken & Baxterin The Light of Other Days (2000) oli pettymys lähes kaikin tavoin. Välillä se vaikutti teokselta, jossa ikääntynyt Clarke yrittää vedota "älykkään suunnittelijan" teologiseen ideaan kirjallisin keinoin. Idea täydellisesti läpinäkyvästä maailmasta, jossa kuka tahansa voi tarkkailla ketä tahansa, on sellaisenaan hyvin perusteellisesti loppuun asti viety, mutta etenkin henkilökuvaukseltaan kirja on myötähävettävän kehno. Kaiken lisäksi kirjaan on copypastettu evoluution alkeet -kuvauksia rasitteeksi asti.
- Stephen Baxterin aivan tuore Creation Node oli sekin notkahdus laadultaan vaihtelevan kirjailijan lopputuotannossa. Näkyypä myös tuo The Thousand Earths -kirja olevan minula myytävien pinossa ja samasta syystä: liiaksi tieteisfantasiaa, liian vähän sitä kovaa scifiä, missä Baxter on edelleen mestari jos vain siihen puoleen keskittyy. Tänä syksynä ilmestyvä Baxterin kirja, Fortress Sol, lupailee olevan taas sitä scifimpää osastoa, mutta pokkarina se ilmestyy vasta kevään puolella.
- MacLeodin Beyond the Light Horizon oli pakko lukea trilogiansa päätökseksi, mutta hyvin vähän siinä oli mitään uutta edellisten kirjojen maailmankuvan jatkoksi. Selitys Fermi-paradoksille on itsessään toki lähes sen arvoinen, että nostaa koko trilogian alien-arvuuttelun arvoa. Mutta siinä vaiheessa kun dinosaurukset tepastelevat tarinaan, olisi yhtä perusteltua heittää koko kirja, sarja, ja itse skottiherrakin genrekompostin kierrätykseen.
- Meriscifiä jatkava Blackfish City jäi kesällä lukematta, koska kovakantisuuden vuoksi en jaksanut kantaa sitä mökille. Jonkin arvostelun (varmaan Locuksen) vuoksi laadukkaaksi olettamani kiinalainen scifteos Jumpnauts oli puolestaan kesän pohjanoteeraus, niin käsittämättömän lapsellinen ja (täsmälleen Cixin Liun tapaan!) niin hörhöpitoinen, että jätin kirjan kesken puolivälissä, kun juonikin keskittyi kilpakosijoiden romanttiseen tohinaan eikä alieneiden vierailuun. Tämän jälkeen uskon, ettei Kiinan kokoisesta maasta löydy mitään lukemisen arvoista ainakaan genren osalta.
- Kesän erikoisin scifi-teos oli tuo klassikko-jota-et-lue-julkisella-paikalla -osastoa edustava Swastika Night vuodelta 1937. Sen luki loppuun kuriositeettina, mutta kaiken aikaa se tuntui romaanilta, joka on julkaistu keskeneräisenä. Vähintään 90% kirjasta koostuu pitkällisistä keskusteluista, joissa brittiläinen vaeltaja ja natsivaltakunnan salaisuutta vuosisadat säilyttäneen suvun edustaja keskustelevat kulttuurien mahdollisesta alkuperästä – ei siis edes toteutuneesta historiasta, vaan hypoteeseista sille, miten eri tavoin kulttuurit kehittyvät. Eikä mitenkään syvällisesti. Tunnustan edenneeni välillä selaillen, etenkin siinä luvussa, jossa samat henkilöt jaarittelevat yleisellä tasolla miten musiikilliset vaikutteet siirtyvät maasta toiseen. Vuosisatojen aikana uskonnoksi muuttuneen natsi-ideologian kuvauksena kirjan maailma on hyytävä, mutta ei dystopiana mitään kummempaa kuin mitä Atwoodin Orjattaresi. Ja kirja tosiaan myös loppuu kuin seinään. Ei mitään syytä suositella tätä kellekään oikeasti luettavaksi.
- Kesän ainoa vaivattoman mukava scifistinen lukuromaani oli ranskalaisen Laurent Binet'n Civilizations (2019), vaihtoehtohistoria siitä, kuinka inkat kolonisoivat Euroopan. Tarina pohjustetaan viikinkien Amerikan-retkillä, mutta muuten kirja keskittyy kertojaa (ja tyyliä) vaihdellen yhden valloittajapolven kohtaamisiin 1500-luvun hallitsijoiden ja julkkisten kanssa. Ei lainkaan niin koukuttava kuin Binet'n metahistoriikki HHhH, mutta kerrankin genreteos, jossa ei lainkaan kiusaa valtavirtakirjailijan tapa soveltaa genreä.
- ...mutta vaivattoman täydellistä scifi-lukemista omassa luokassaan oli myös Greg Eganin Sleep and the Soul (2023). Siihen kootut Eganin tuoreet novellit (2019–2022) eivät ole yhtä tiiviitä ja omaperäisiä kuin vanhemmat, Best of -kokoelmaan kootut tekstit, mutta edelleenkin niin puhtaasti scifistisille ideoille rakentuvia tarinoita, ettei voi kuin ihmetellä, taas kerran, eikö kukaan muu USKALLA kirjoittaa tällä tavoin? Bonuksena kirjan lopettaa tarina, joka on samaa tasoa idean pyörittelyssä (entäpä jos ihmiset tahdottomasti swappaisivat paikkaa vaihtoehtoisiin todellisuuksiin vaihtoehtoisten identiteettiensä kanssa, mutta vain jos kukaan ei KATSO heitä) kuin Eganin parhaat tarinat. Kirjan poikkeuksellisuutta korostaa se, että se on ilmeisesti kirjailijansa omakustanne, jota Amazon julkaisee taittolaadultaan kamalana printtiversiona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti