Vaimoni Casanova ( näytelmä)

Kuva: Heikki Järvinen, Tampereen Teatteri

Leea Klemola: Vaimoni Casanova

Tampereen Teatteri, ensi-ilta 4.9. 2024
Ohjaus: Antti Mikkola
Lavastus: Mikko Saastamoinen

Mitähän näyttelijä Mari Turunen on tehnyt viimeiset 20 vuotta? Ilmeisesti Kummeli-huumoria. Menin katsomaan Tampereen Teatteriin kansanfarssia, jollaista yleensä välttelen kuin muitakin kansantauteja, ihan vain siinä uskossa, että Turunen pääsee loistamaan samalla tavalla kuin aikoinaan TT:n ”Hedda Gablerissa” (2007). Tänään nähdyn näytelmän, ”Vaimoni Casanova”, ykkösnäytöksessä näin kävikin. Mutta kakkosnäytös oli sitä latteinta mahdollista kansanfarssia jollaista ei voi edes parodioida, vaikka Leea Klemolan teksti sitäkin yrittää. Etenkin Turusen osalta kakkosnäytös typistyi tyhjällä näyttämöllä oleskeluksi tekoviikset naamalla. Aivan kuin venytettäisiin jotain Kummeli-improa, jossa viidestä näyttelijästä vain kahdelle riittää kerrallaan tekemistä. Tätä yhteensä 160 minuuttia.

Tiedän oikein hyvin, että Klemolan tekstit ovat sellaista kansanhuumoria, joka ylipäänsä alittaa kaikki rimat, mitä taiteelle, teatterille ja huumorille voi asettaa. Normaalioloissa nämä klemolat jättää yksinkertaisesti huomiotta. Teatteritarjonta Tampereella vain on edelleenkin niin niukkaa, ettei vaihtoehtoja (taaskaan) jää, jos haluaa mennä viikonloppuna katsomaan elävää näyttelemistä.

Mari Turusen lisäksi takuuna ”Vaimoni Casanova” -näytelmälle oli ohjaaja Antti Mikkola, joka tosin on aiemminkin osoittanut komediakohtaista laskelmointia sellaisen tekstikohtaisen näkemyksellisyyden sijaan, josta hänet haluaa muistaa ”Kuningatarleikeistä”. Mikkolan asiantuntemusta on ehkä tarvittu siihen, että ”Vaimoni Casanovassa” isoin osa niin huumorista kuin tragiikasta perustuu näytelmän sijoittamiseen teatterin sisäpiiriin.

Lähtötilanteena on se, että mummeli-ikäiseksi sanottu naisnäyttelijä Kyllikki (Turunen) haluaa tehdä comebackin Casanova-näytelmässä, joka on kertaalleen haudattu Kyllikin ahdisteltua miehiä projektin aikana. 

Naisesta miehen tapaisena vallankäyttäjänä saisi sinänsä paljon samanlaisia draamatilanteita kuin mitä ohjaaja Mikkola sovelsi ”Kuningatarleikeissä”, mutta Klemolalla ei ole sellaiseen (tai yhtään minkään) analyysiin kiinnostusta. Niinpä Mikkolakin tyytyy litistämään isot valtakysymykset vitseiksi – jopa näyttelijöiden intiimikoreografiasta mikä on saavutus sinänsä – joten niiden epäkorrektiutta ei vaivaudu miettimään.

Ja toki tamperelaisyleisössä on niitä, jotka huutonauravat kun jättidildoon liimaillaan kimalletta ja pystyparittelun imitaatio saadaan kuvitteellisessa harjoituksessa näyttämään tanssiteatterin parodialta. Mutta ei niitä montaa sellaista pikkujoulukatsojaa edes tamperelaisissa riitä. Vaivautunutta hiljaisuutta oli enemmän kuin huutonaurua. 

Kuva: Heikki Järvinen, Tampereen Teatteri

Silloin kun Mari Turusen ei tarvitse esittää irvikuvaa kansanomaisesta diivasta, hän tosiaankin valtaa näyttämötilan hetkessä niin raivoisassa surussaan kuin jurottavassa humalanäyttelemisessään. Mutta vastoin näytelmän mainoksia hän ei saa tarpeeksi tilaa edes näytelmän ja sen tyylilajin omilla ehdoilla. Näytelmän varsinainen kingi on Lari Halme esittämässä narikkavahtia, jolla ohjaaja-näyttelijäksi kerran kohottuaan riittää taiteilijaylpeyttä mihin tahansa nöyryytykseen. Tällaisesta metaroolista aniharva selviäisi niin coolisti kuin Halme sen tekee, hetkeksikään _hahmonsa_ sisäisestä tahdista herpaantumatta. HÄNEN seuraamisensa piti hereillä kakkosnäytöksenkin ajan.

Samaa farssiin vakavuudella asennoituvaa suoruutta näkyi kyllä kaikissa näyttelijöissä ja keskellä työtehtäviään sivurooleihin värvätyissä ”tekniikan jätkissä”, jotka Ilkimys-minionsien tavoin pitävät shown käynnissä kuin huomaamatta.

Ainoa asia, mitä en lainkaan esityksen muodosta käsittänyt, on katsomon jakaminen osittain näyttämölle. Tätä osastoa ei esityksessä lainkaan hyödynnetä, vaan katsojien hassuudelle naureksivassa kohtauksessa näyttelijät esiintyvät varsinaisen katsomon suuntaan.

Teatterista lähtiessä kuulin ihmisten takanani puhuvan, että ”Vaimoni Casanova” oli parempi kuin muut Klemolan teokset. Sen sentään voin hyvin uskoa. Mutta kellekään teatteritaiteen ystävälle en tätä(kään) näytelmää suosittelisi – jollei sitten onnistu ostamaan lippua sellaiseen neuvoteltuun hintaan, että maksaa vain puolet ja lähtee pois väliajalla. Minusta se olisi reilua. 

Ei näyttelijöilläkään ole mitään motiivia ja halun suuntaa hahmoilleen esityksen kakkospuoliskolla, niin miksi vaatia sellaista yleisöltäkään?