Le Guin: Kompassiruusu (novellikokoelma)

 

Ursula K. Le Guin: Kompassiruusu
Suom. Titia Schuurman
304 s.
2024, Moebius

Ursula K. Le Guinin pienoisromaaneja ja novelleja on suomennettu vielä 2000-luvullakin niin kiitettävään tahtiin, että oletin kaiken olennaisen käännetyn mitä Le Guin ennätti elinaikanaan (1929–2018) julkaista. Tänä kesänä ilmestyi kuitenkin yllättäen tuhti alkuperäiskokoelma, Kompassiruusu, joka sisältää peräti kaksikymmentä vaihtelevan mittaista tarinaa. Varsinainen yllätys oli se, miten vaikea kirjasta oli pitää. 

Kompassiruusuun on koottu Le Guinin sekä kirjallisuuslehtiin että fandom-julkaisuihin tekemiä novellintapaisia vuosilta 1974–1982, mukaan lukien naistenlehti Red Book ja arvovaltainen The New Yorker. Tekstit ovat kuivakkaan kuvailupitoista sanataidetta, ”literary fiction'ia” lajityypin ahtaimmasta päästä. Ei siis ihme, jos suomentajat ja kustantajat ovat vältelleet tähän spefi-kuningattaren seriöösimpään proosaan tarttumista.

Kokoelma on jaettu kuuteen osastoon nimellisesti ilmansuuntien mukaan, mutta oikeasti osastointi toimii vailla mitään tematisoivaa ajatusta. Esimerkiksi ”Eteläksi” nimetyn osaston ainoa suuntaa noudattava teksti (”Sur”) on kuvitelma naisten omasta etelänavan tutkimusretkestä 1909–1910. Tarinan vitsinä on se, että muuten menestyksekäs retkikunta keskeyttää matkansa auttaakseen yhtä retkueen jäsenistä synnyttämään.

Retkikuntakuvitelma on valitettavan edustava esimerkki siitä, että kirjasta puuttuu se maailmanrakennuksen visionäärisyys, josta Le Guin on aiheellisesti ihailtu mestari erityisesti fantasian puolella.

Silloinkin, kun tuttu maailma on mullistettu oikukkaaksi, kuten ilmastonmuutoksen aiheuttamaa korporaatiovaltaa ironisoiva ”Uusi Atlantis”, kerronta vedättää niin arkisiin ihmiskuvioihin, ettei mistään spefille ominaisesta positiivisesta huimauksesta voi puhuakaan.

Kirjallisesti kunnianhimoisin kokoelman teksteistä on The New Yorkeria varten tehty kafkamainen ”Kaksi viivästystä pohjoisradalla”. Sen tarina sijoittuu kuvitteelliseen Itä-Euroopan maahan Orsiniaan, eräänlaiseen amalgaamiin Tsekkoslovakian ja Unkarin historiaa. Orsinian vaiheita LeGuin on käsitellyt pidemmin romaanissa Malafrena (1979; suom. 2018) ja novellikokoelmassa Orsinian tales (1976). Jos pitää näistä kirjoista, viihtyy todennäköisesti myös Kompassiruusun kanssa.

Tunnetuin kokoelman teksteistä on ”Ruusun päiväkirja”, useaan kertaan antologisoitu ja tunnettu myös siitä, että Le Guin kieltäytyi novellin Nebula-palkinnosta SFWA:n poliittisten elkeiden vuoksi. Päiväkirjaksi laaditussa tapauskertomuksessa tohtori Rosa saa tutkittavakseen potilaan, jolla on diagnosoitu ”poliittinen psykoosi” ja ”intellektualismin edistämää negatiivista ajattelua”. Nuori tohtori luotaa potilasta ”psykoskopialla” ja onnistuu liiankin hyvin samaistumaan kohteensa ajatuksiin. Tarinan lopputulema on ennalta-arvattava eikä kerronnassa ole sellaista tiiviyttä tai filosofista näkökulmaa, joka tekisi siitä lähellekään kestävän dystopiakuvauksen, sellaisen kuin Le Guinin aidosti nerokkaassa novellissa ”Jotka Omelasista poistuvat” (1973).

Hyvä puoli Kompassiruusussa on se, että aiheiltaan ja kerrontaratkaisuiltaan jokainen teksti on taatusti erilainen, joten luettavaa kyllä löytyy jos vähän maisteltuaan tyytyy siihen mistä tykkää. Itse viihdyin Venetsiaa kuvailevan esseemäisen tekstin kanssa, jossa scifistinen kehystys on täysin tarpeeton, ja huvituin aidosti ”Schrödingerin kissasta”, koska aniharva kirjailija keksisi enää uutta tuosta kuluneimmasta kvanttiajatusleikistä.

Kompassiruusun suomennos on yhtä laadukasta luettavaa kuin edellisetkin suomennokset. Se, että Le Guinille löytyy edelleen uusia pienkustantajia, on itsessään silinterin noston paikka.

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2024.