KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
21.7. Helsingissä.
22.7. Hyvinkäällä pelaamassa
23.-29.7. Savossa mökillä
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

perjantai 11. joulukuuta 2015

Pawn Sacrifice (elokuva)


Mitä eroa on Elijah Woodilla, Daniel Radcliffellä, Tobey Maguirella ja Natalie Portmanilla?

Eipä paljoakaan, sikäli kuin heidän ei-genre-filmejään pystyy välttämään. Kaikki neljä ovat jääneet teinitähteytensä vangiksi kykenemättä tekemään yhtään kelvollista aikuisroolia, kykenemättä edes VANHENEMAAN sen näköiseksi, että heidän hahmojaan voisi ottaa vakavissaan aikuisille tarkoitetussa elokuvassa. Wood on syntynyt 1981, Radcliffe 1989, Maguire 1975, Portman 1981. Edes ikäerot eivät näy merkittävästi heidän näyttelijäprofiilissaan.

Tobey Maguire erottuu nelikosta kuitenkin sikäli, että hänestä saattoi odottaa karismaattista näyttelijää Wonder Boys -elokuvan (2000) pohjalta. Vasta Spider-Man -trilogian nimiroolitus kavensi hänet tv-tähden tasoiseksi ja tapaiseksi, olemuksensa mittaiseksi karakteerinäyttelijäksi, jonka äänen huomaa vinkuvan, kun hänen pitäsi vaativassa kohtauksessa huutaa.

Yhdennäköisyys neron kanssa on pintaa syvemmällä
Pawn Sacrifice -elokuva (2015) on Maguiren itse itselleen tuottama ns. star vehicle -elokuva, jolle ilmiökritiikin aikanakaan ei ole vielä muotoutunut suomalaista käsitettä. Elokuvasta kertoo olennaisen, että sen nimeä ei ole vaivauduttu suomentamaan. Aiheeltaan se on kuivakas (shakki pakkomielteenä) ja tähtiarvoltaan vaatimaton, joten edes nimellä haetaan jotain lisäarvoa.

Kamalinta on se, että mahdollisuudet harvinaisen kiinnostavaan elokuvaan olisivat tarjolla materiaalissa, alkuperäisessä tarinassa shakin ihmelapsesta ja kylmän sodan kamppailun dramatisoivasta supervaltojen ottelusta. Lisäksi ohjaaja Edward Zwickillä on pitkällä epätasaisella urallaan pari tavattoman hienoa elokuvaa: romanssifilmien joukossa ainutlaatuisen synkällä tavalla seksikäs Love and Other Drugs (2010),  terrorismikuvauksena suorasukainen Poikkeustila (1998) sekä sotafilminä rohkean poliittinen Glory (1989).

Aikakautensa politiikassa myös Pawn Sacrifice on tiiviisti sisällä, jos kohta liiankin ilmatiiviisti, liiaksi päähenkilönsä ehdoilla. Siitä kerronnan vaikeudet alkavat ja siihen jälkituotantokin on tylpistynyt. En muista, milloin viimeksi olen nähnyt sellaista määrää pieniä klaffivirheitä (tiiviin dialogin kuva-vastakuva-vuorottelun epärytmissä) ison budjetin tuotannossa.

Jos tietää Bobby Fischerin (1943-2008) tarinan, ei Pawn Sacrifice avaa siihen mitään uutta ulottuvuutta. Tobey Maguire näyttelee Fischerin sirpaloituvaa persoonaa kuin säikky jänis, jonka on pakko pyöritellä silmiään kun kamera osuu kohdalle.  Peter Sarsgaard hänen valmentajanaan, karkkeja ja konjakkia imeksivänä pappina varastaa shown mennen tullen, samoin Liev Schreiber esittäessään rokkitähden elkein käyttäytyvää suurmestari Spasskia. Näitä molempia seuraisi paljon mieluummin kuin Maguiren pikkuvanhaa poseeraamista.

*

Bobby Fischerin elämäntarinan huipentaminen Reykjavikissa (1972) pelattavaan 20 ottelun kaksintaisteluun on perusteltua aiheen, muttei elämäkertaan valitun näkökulman kannalta. Emme näe mitään käännettä Fischerin ajattelussa, ei edes siinä Spasskin suuhun laitetussa salaliittoteoriassa, että kenties Fischer näytteleekin kaiken hulluutensa pelatakseen todella pitkän linjan strategista peliä koko Neuvostoliittoa vastaan. 

Emme näe mitään rakenteellista käännettä edes siinä elokuvan kerrontaa ohjailevassa syvätarinassa, että Fischer joutui (kommunistiperheensä takia) lapsesta saakka niin intensiivisen ja jatkuvan vakoilun kohteeksi, että tämä CIA:n projekti loi hänestä sisään kääntyneen superneron, lopulta käyttäkelpoisen välineen supervaltojen propagandasotaan. Tähän filmin nimikin viittaa.

Shakkielokuvat muodostavat oman pienen perinteensä, jonka joukossa on yksi mestariteoskin (Seitsemäs sinetti EI ole varsinaisesti shakkifilmi), Satyajit Rayn Shakinpelaajat (1977), jonka muistan nähneeni joskus televisiossakin, ja ainakin leffakerhossa 1980-luvulla. Shakkia harrastavat ystäväni rakastivat sitä elokuvaa, vaikka ei se shakista PELINÄ kerro senkään vertaa kuin tämä onneton Pawn Sacrifice.

Todellinen motiivi tämän Fischerin hahmolla ratsastavan elokuvan tekemiseen on yhtä maallinen kuin Natalie Portmanin tarve ohjata ja tuottaa elokuva (Tarina rakkaudesta ja pimeydestä, 2015), jossa hän saa esittää syvästi kärsivää juutalaista äitiä. Samoista epäonnistuneen taiteilijan turhautumisesta nousevista syistä Maguirella on tarve tuottaa elokuva, jonka pääosassa hän saa esittää syväst kärsivää juutalaista superneroa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti