Vuoden 2015 viisi fiksuinta elokuvaa voisivat olla
- Appropriate Behavior (feministisen söpö indiefiktio iranilaisesta bi:stä NY:ssä)
- Cartel Land (dokumentti Meksikon kansanliikkeestä huumekartelleja vastaan)
- Experimenter (dokufiktio kuuluisasta psykol. ihmiskokeiden tekijästä)
- Listen Up Philip (lakonisen vitsikäs kirjailijakuvaus, ei yritä mitään liikaa)
- Mad Max: Fury Road (kaahausfilmi joka palautti actionin actionscifiin)
Vuoden falskeinta, patsastelevana tekotaiteena puuduttavaa filmiä edustaisivat vastaavasti elokuvat, jotka on ajateltu etukäteen pelkkinä projekteina, ilman minkäänlaista kinematograafista kunnianhimoa; siis nämä Tyttökuningas, Bridge of Spies, ja muut vastaavat täytyyhän-meillä-olla-töitäkin -eetoksella puolustellut kaupalliset tai puolikaupalliset lötköilyt. Vuoteen mahtui myös todellisia pettymyksiä, kuten hienon aiheensa tunaroivat Mr. Holmes ja Jimmy's Hall.
Pari devarihankintoihin menevää älykköfilmiä on vielä näkemättä, koska Suomen teattereihin ei kaupallisen makkaran ohitse juuri mitään kelvollista sovi mahtumaan. Devarihankintojen arvelen täyttävän em. haasteellisen älykkään viisikon: Hard to Be a God, The Duke of Burgundy, The Tribe, Macbeth, The Lobster.
Väitän, että fiksuus on jotain mitä elokuvamedialta odotetaan vastapainoksi sille, miten hollywood-kone tuottaa digimetreittäin ajatuksetonta kuvamakkaraa teattereihin, mukaan lukien tänään ensi-iltaan tuleva "Sota on mahtavaa ja avaruussota kaksinverroin mahtavaa" -pläjäys uusine "Sith happens" -kuminaamareineen.
Väitän, että meitä kaljupäitä rakastetaan valkokankaalla juuri siksi, että kaljupäät nerot edustavat täydellistä vastakohtaa niille nuoruus edellä esiinpannuille näyttelijätyypeille, joiden tukka täytyy olla hyvin vaikka esittäisivät muinaisia orjia tai keskitysleirin vankeja.
Yksi todistuskuva riittäköön:
 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti