KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
21.7. Helsingissä.
22.7. Hyvinkäällä pelaamassa
23.-29.7. Savossa mökillä
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

perjantai 25. lokakuuta 2013

"Päivien kuohu" - metaforaelokuva hyvässä ja pahassa

"Ollaan kömpelöitä yhdessä", sanoo tyttö pojalle Päivien kuohu -elokuvan avainkohtauksessa. Siinä tiivistyy tämän elokuvan estetiikka, ja siinä kulminoituu tuttuun tapaan myös idealistisen romanssigenren välttämätön kohtaus, jossa rakastavaiset tunnustavat suhteensa väistämättömyyden.

Näitä tällaisia romanssiin vakavasti suhtautuvia elokuvia ilmestyy yhtä vähän kuin vastaavia kirjoja, muttei liene ihme, että juuri ranskalaiset ovat erinomaisen taitavia niitä tekemään, ymmärtämään romanssiperinteen filosofiaa: väistämätön rakkaus on mahdollinen vain kuoleman väistämättömyydelle omistautuneessa maailmassa, jossa jokainen pariskuntana tehty yhteinen askel on väistämättä kömpelö myönnytys yksilöt eristävälle kuolemalle. Tätä analogiaa tuovat etualalle tanssiin ja luisteluun liittyvät kohtaukset sekä eksistentialismin guruun (Sartreen) kohdistettu arvokas pilailu. Tätä rakkaus on: yhdistävän elämän rytmihäiriöitä.

Tätä kuoleman väistämättömyyden tematiikkaa kuvittaa koko Päivien kuohun vinkeästi mutta johdonmukaisesti animoitu kuvamaailma. Sitä on virheellisesti kutsuttu surrealismiksi, koska elokuvakriitikot yrittävät puhua keskivertoyleisön kielellä eikä sen perusteella, mitä ja miten kuvakerronta välittää elokuvan sisällöstä. Surrealismiksi nimittäminen on kuitenkin vähättelyä niin surrealismin perintöä kuin tätä elokuvaa kohtaan.

Ei Päivien kuohun läpensä animoitu, 'eloton esteettisesti elollisena' -motiivein rytmitetty kuvamaailma mikään erikoistapaus ole. Sitä voisi hyvin verrata vaikkapa Cherbourgin sateenvarjoihin (1964). Tällä kertaa vain eivät ihmiset ilmaise itseään laulaen vaan esineet ja tilat käyttäytyvät kiinnittäen huomion metaforisuuteensa. Hengästyttävän visuaalisen ilotulituksen alkujaksossa koettuaan elokuva rauhoittuu nopeasti ja menettää paljon maagisesta ilmapiiristään, erityisesti siksi, että sen rakastavaiset Romain "Rytmihäiriö" Duris ja Audrey Tautou eivät ole niin ... nuoria ja karismaattisia rakastavaisia, jotta heidän yhteiset hetkens alkuunkaan kilpailisivat muun kuvituksen kanssa.

Milteipä sivuosien hupsun vakavat suoritukset jäävät paremmin mieleen kuin pääpari, ja loppua kohden tämä kontrasti korostuu kuvahulluttelun vähetessä. Aivan kuin tuotannon rahat olisi tuhlattu ensimmäiseen puoleen tuntiin (tai Audrey Tautoun palkkioihin...) ja tarinaan kuuluva mustavalkoinen realismi sopinut sitenkin välineiden vähenemiseen.

Päivien kuohu on samalla tavoin omaan estetiikkaansa ehdottomasti sulkeutunut kuin Cherbourgin sateenvarjot. Siitä on helppo pitää, jos tykkää vahvasti fantisoidusta tarinasta, edes samassa määrin vanhakummaksi kelpaavasta, analogiselta näyttävien efektien lumosta kuin Michael Gondryn edelliset irroittelut Tahraton mieli (2005) ja Science of Sleep (2006). Ne ovat kuin jatsia silmälle tai eksistentialismia ensitreffeille. Niistä tokenee tolkullisempiin elokuvaestetiikan vaatimuksiin vasta kun palaa kotiin ja laittaa devarilta pyörimään italialaista neorealismia. Ihan tosi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti