KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

"Patriarkka" - äijäironiaa ilman tähtäystä

Ironia on sitä vaarallisempaa, mitä huonommin sillä tähdätään. Juha Jokelan näytelmä "Patriarkka" on tällainen teos, vaikka se ei satiiriseksi täsmäaseeksi ole tarkoitettukaan, vaan niin tasapainoiseksi ajankuvaksi, että ironiaa saavat varmaksi osakseen vanha ja nuori sukupolvi, naiset ja miehet, liberaalit ja konservatiivit.

Etenkin Kansallisteatterissa, jossa onnistuin näkemään viimeisen esityksen 26.10., esitys oli niin tarkasti hiottu ja teknisesti niin täydelliseksi rakennettu, että osapuolien keskinäinen töniminen riitti pitämään tunnelman ainutlaatuisen intensiivisenä - viemättä tarinaa minnekään.

Juhladraaman tärkein tarkoitus tuntuikin olevan, että "Patriarkka" palvelee kansallisen teatteri-INSTITUUTION esillepanoa, tuttujen hahmojen ja teemojen kohostamista, aivan kuin "Kotikatu" -tv-sarjasta olisi tiivistetty näyttämölle viidestä kuuteen jaksoa. Kaiken lisäksi näyttämötekniikka veivasi ja pyöritti näyttelijöitä sellaista kyytiä, että näytelmässä irvailtu "pieni ydinvoimala" on tarvittu siihen kaikkeen sähköä tuottamaan. Videokuvan runsaus takasi sen, että intensiteetti välittyi takariville saakka, mutta elävän draaman lumosta ja pakotteesta oli hyvin vähän todistetta.

Toisaalta "Patriarkka" on kouluesimerkki taitavasti rytmitetystä draamasta, jossa juonen käänteet ja hahmojen tyypittelyt ovat uskottavan puolikkaita, mutta eivät siten lähelläkään perinteisen draaman ihanteita. Itsepetoksesta havahtuva nimihahmo antaa näytelmän lopussa muille enemmän tilaa, mutta mikään ei osoita hänen "kehittyneen" sisäisesti; sama pätee hänen poikaansa, toiseksi eniten huomiota saavaan hahmoon.

Hämmästyttävintä tässä Kansallisteatterin juhlanäytelmäksi tehdyssä draamassa onkin se, miten vanhahtava se on huumoriltaan, tarinaltaan ja sovinismiltaan. Isoimmat naurut revitään siitä, että samaan repliikkiin liitetään orgasmi ja SDP. Tätä tasoa.

Nuoren ja vanhan polven naiset saavat kyllä omat monologinsa, mutta nuoren polven kohdalla häijy analyysi (Kristiina Haltun suulla) patriarkkojen luonnevikaisuudesta on kirjoitettu kiusallisen naiivisti, ja vanhan polven kohdalla naisten hyvitykseksi jää miehen nöyrtyminen joko dialogiin tai avioeroon, siinä kaikki. Mitään myöhäistä meriselitystä siitä, miten ja miksi miehet ovat jättäneet perheensä maailmalla "vastuuta" täyttääkseen, eivät patriarkat joudu vaimoilleen tekemään. Liian kiire on viedä näytelmä johonkin mahdolliseen lopetukseen - jota ei sitäkään saada vaan muutama värssy lisää Leonard Cohenia. Yhtä hyvin se voisi olla Paulo Coelhoa.

Vaikka "Patriarkassa" kuullaan reipas ryöpytys ydinvoiman ja demaripolitiikan valheellisuudesta, näytelmän opetus on yhtä köykäinen kuin vanhojen SF-filmien: miehet ovat isoja poikia, joista voi valita vain ahdistuneen shakinpelaajan tai kaksimielisyyksiä laukovan pelimiehen välillä. Ei ole tietenkään suoranaisesti käsikirjoittaja Juha Jokelan vika, että keski-iältään näytelmän nimihahmoa lähellä oleva yleisö hirnuu naurusta patriarkan kaverin, 'Kalen' kaksimielisyyksille, mutta vähintäänkin ohjaaja olisi voinut laittaa hahmoa edes pikkasen taustemmalle ja niitä puskafarssin tasolle tunnelman vieviä vitsejä niukemmalle. Mutta ei. Kansallisteatteria tämän pitää olla niin puskafarssi kuuluu asiaan kansallista konsensusta eli mitäänsanomattomuuden tunnelmaa haettaessa.

Kaikeksi onneksi "Patriarkka" oli Kansallisessa näyttelijöiden juhlaa, jopa 'Kalea' esittäneen Juha Mujeen roolityö, joka aivan näytelmän lopuksi sai varastaa shown eläkkeelle siirtymisen juhlarituaalissa. Liikuttava tilaisuus, kieltämättä, mutta "Patriarkan" pisteet se vei lopullisesti juuri sille sukupolvelle ja -puolelle, josta näytelmässä yritettiin aivan äsken varoittaa: miksi niiden äijien pitää antaa ottaa niin iso tila egolleen? Näin laitos voitti draaman 6-0.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti