KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2025

- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- tietokirjani 50 rakkauselokuvan klassikkoa on ilmestynyt

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2026

- Mies joka ampui... -kirjani on ilmestynyt
- Fantastiset historiat -kirjani on ilmestynyt
- Kirjani Sota kaunokirjallisuudessa (Vastapaino) ilmestyi elokuussa
- Myös kirjani Pelko on paheeni (Warelia) on nyt ilmestynyt!
- Marsin ikävän uusi editio on nyt saatavilla.
- Tampereen Kirjafestareilla 28.11. Riffi klo 14:30


tiistai 20. elokuuta 2024

Ei lapsia ei mitaleita (tahtotilan muutos)


Viikon takaisessa mediassa osui yksiin kaksi järisyttävää uutista: suomalaisten syntyvyys on pysyvästi romahtanut eikä olympialaisista herunut Suomelle yhtäkään mitalia. Historiaa mullistavat uutiset eivät ole tietenkään yhteensattumaa, vaan kertovat samasta tahtotilan muutoksesta. Me suomalaiset haluamme nautinnollista liikuntaa, mutta emme kaipaa mitään palkintoja siitä.

Ylen uutislähetyksessä (12.8.) haastateltiin asiasta rutiinimaisesti Väestöliiton johtajaa, Anna Rotkirchiä, joka rutiinimaisesti antoi samat vastaukset kuin jo vuonna 2007: nuorten aikuisten epävarmuus blaa blaa, nuorten aikuisten väärät oletukset synnytysiästä blaa blaa, ikään kuin enemmistö kaksikymppisistä suomalaisista olisi biologian 101-kurssilta laistaneita apinoita. 

Ja sitähän he Rotkirchin edustamalla tieteenalalla, evoluutiobiologiassa ovatkin. Tämän tieteenalan pohjalta Rotkirch on selittänyt ja puolustanut myös kansallisia älykkyyseroja. Sellaisin TIETEELLISESTI perustelluin mielipitein olisi päässyt Väestöliiton johtajaksi jo 1930-luvulla. Ja ilmeisesti sellaisin ansioin saa pitää johtajanpaikkansa kansallista arvovaltaa nauttivassa säätiössä, vaikka se tuottaa pelkästään negatiivista tulosta vuosi toisensa perään.

Mitään taustoituksia eivät toimittajat uskalla vieläkään Rotkirchistä puristaa, vaan ne täytyisi lukea hänen julkaisuistaan. Sitä ei Ylellä uskalleta tehdä eikä sitä uskalleta esimerkiksi Hesarinkaan syntyvyysuutisissa. 

Korvaavan katu-uskottavuuden takaamiseksi selkärankamediat haastattelevat rutiinimaisesti 100-vuotiasta seksitutkijaa, Osmo Kontulaa. Tätä kansantapojen museoimista muistuttavaa "seurantaa" Väestöliitto on tehnyt 1970-luvulta alkaen. Siltikään se ei osaa selittää miksi väestön syntyvyys vähenee niin rajusti juuri Suomessa.

Totuus on liian syvällä kulttuurissa, jotta Rotkirch ja hänen viidakonraivaajansa voisivat sitä edes puntaroida, saati ääneen lausua.



tiistai 13. elokuuta 2024

Nousu (romaani)

Nicholas Binge: Nousu
Suom. Laura Kataja
350 s.
Bazam Books, 2024.



Filosofisia ja elämänkatsomuksellisia romaaneja ei pitäisi väheksyä, vaikka ne olisivat kuinka kliseisiä. Aina löytyy joku nuori lukija, jolle tarinan ohella välitetyt ajatusleikit ovat ensituttavuus moiseen kaunokirjallisuuteen. Aikuiselle lukijalle Nicholas Bingen Nousu on kuitenkin tylsän vanhanaikainen yhdistelmä tieteisseikkailua ja paranormaaleja madonreikiä. Scifiä harrastaneesta lukijasta puhumattakaan.

Nousu on kehyskertomuksesta ryhtinsä saavat tarina fyysikosta, Haroldista, joka lähetetään kansainvälisen tutkijaryhmän mukana kiipeämään äkisti valtamereen ilmestyneelle vuorelle.  Kuten jokaista tutkijaryhmän jäsenistä, myös Haroldia riivaa neuroutensa todistaminen. Vuorelle nousun aikana paljastuu miksi ryhmään kuuluva ex-puoliso on avain Haroldin synkempään puoleen, hybriksen aiheuttamaan häpeään ja itsetunnon menettämiseen.

Tarinaa seurataan Haroldin laatimista kirjeistä, joten vuoren erikoiset olot, aikaulottuvuuden muuttuminen spatiaaliseksi, paljastuvat ennakointeina ja kertaumina. Tätä ajan pirstaloitumista Binge ei hyödynnä scifille ominaisella johdonmukaisuudella, mutta pirstaloitumisen vaikutuksia ihmismieleen hän käsittelee perinpohjaisemmin kuin yksikään scifisti on tehnyt. Jospa vain romaanin henkilöt olisivat persoonia muutenkin kuin ahdistuksessaan ja hybriksessään, Nousua voisi pitää erikoisen onnistuneena psykologisena scifinä.

Kirjeromaanin episodimainen rakenne antaisi paljon vaihtoehtoja sekä juonen yllätyksiin että kertojaäänen manipuloivuuteen. Vaan ei Bingellä. Nousun ainoat yllättävät takaumat keskittyvät Haroldin luonnetta murtaneen trauman vähittäiseen paljastamiseen. 

Sekä tarina että tutkijatyypit edustavat raskaan vanhanaikaista tieteellistä imperialismia. Sen kritisointiin brittikirjailijoilla, kuten Bingellä, on toki pitkät perinteet, mutta tutkijaluonteiden omahyväisyyden ja pikkumaisuuden dramatisoinnissa Binge osoittaa yhtä vähän analyyttistä rohkeutta kuin henkilöhahmonsa osoittavat itsekritiikkiä.

Rasittavinta, yleensä ”hörhö-scifiksi” kutsuttua tyylittelyä Nousussa edustavat sen pohdinnat jumalan kaltaisista olennoista, jotka testaavat vuoren avulla ihmiskunnan kehittyneisyyttä. Tällaisia spekulaatioita on pyöritelty scifin puolella etenkin planeettaromansseissa vuosisadan verran, mutta enimmäkseen viileän ironisesti juonenkäänteisiin kytkien. 

Bingeltä sen sijaan ovat juonenkäänteet nopeasti lopussa. Mitä ylemmäksi tällä kaikki uskonnot yhdistävällä, kaksitoista kilometriä korkealla ”metavuorella” kiivetään, sitä enemmän Binge luottaa lovecraftmaisiin önniäisiin paranormaalin uhkan aiheena. Kirjan filosofiseen ainekseen nämä hirviöt sopivat yhtä huonosti kuin lonkerokauhu ylevään alppinismiin.

Nousu on jälleen yksi esimerkki siitä, miten helpolla valtavirtakirjallisuus saa kehuja omaperäisenä pidetystä ideasta, jolle genren sisältä löytyisi sata parempaa sovellusta. Vuorikiipeilynkään osalta Binge ei tarjoa mitään fantisoivan kiehtovaa luettavaa. Kiipeilyhän on aihe, johon scifistit ovat aina tunteneet erityistä intohimoa. Tieteisfantasian puolella sen huippuja edustavat Roger Zelaznyn novelli ”This Mortal Mountain” (1967) ja Jeff Longin luolakiipeilyä helvettiin käsittelevät romaanit (1999 ja 2007). Niiden rinnalla Bingen tarina on kaikin tavoin nysä.

Markku Soikkeli



Arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 2/2024.

torstai 1. elokuuta 2024

Rory Clements: Prince (historiallinen dekkari)

 

Onneksi osui vaivattoman aivoton matkalukeminen mukaan, Rory Clementsin sattumalta löydetty historiadekkari Prince (2012). Tai ei aivan sattumalta. Lupaus Shakespearesta salapoliisina sai kirjaan tarttumaan, mutta kyseessä onkin vain korkeakirjallisella viitteellä flirttaileva bränditemppu: 1590-luvun Lontoossa Hänen Majesteettinsa palvelussa puuhastelee jaloluontoinen JOHN Shakespeare, Williamin vähemmän-tunnettu-pikkuveli.



Dekkari alkaa kyllä Christopher Marlowen murhapaikalta, ja huikean yhteensattuman satona luin juuri ennen lomalle lähtöä Marlowen "Edward II", mutta siirtyy pian isompiin kuvioihin, katolisten juonitteluihin ja perusbrittien uhkaan maahanmuuttajia kohtaan. Jälkimmäisen asetelman dramatisoinnissa tuntuu Clements varsin tietoisesti kommentoivan oman aikamme brittiäärioikeistoa, viime päivinäkin televisiosta tuttua. Kyseessä on kuitenkin dekkari vain nimellisesti. Enimmän aikaa mr Shakespeare (hänen virallinen tittelinsä ei koskaan käy selväksi) juoksentelee kuin mikä tahansa toimintasankari eikä Clements käytä paljoakaan tekstiä ympäristöjen historialliseen maalailuun. Jotkut kohtaukset ovat muutaman rivin mittaisia kappaleita, joissa henkilöt x ja y vaihtavat pari kommentoivaa repliikkiä, eikä muuta. Kuin aloittelijan keskeneräistä romaanikässäriä lukisi.

Onneksi jenkkiviihteen tapaan uhkan suuruutta kasvatetaan ja dramatiikkaa tuhlaillaan erittäin epäshakespearelaiseen henkeen kun aihe kirjan nimeen viimein paljastuu. Lopetus, pitkitetty viimeinen viidennes, on todella kömpelö yritys sulkeistaa nuo kaikki mukaan tuodut juonet ja valtakuviot.

Prince on sarjansa kolmas ja spoilaa paikoin edellisiä romaaneja, mutta enimmän aikaa se on erittäin koukuttava, koska Clements käyttää historialliset ainekset ainoastaan juonen edistämiseen ja jenkkiviihteen tapaisiin genre-efekteihin: paljon väkivaltaa, kidutusta, juopottelua, jopa hämmästyttävän autenttisia räjähdyksiä ja pornokuvaelmia (=masokistinen hispanokaunotar kahlittuna kidutuskammioon). Oletin siis kirjoittajaa amerikkalaiseksi, mutta romaanin loppuun luettua googlasin britiksi. Eikä mikään tunnustetun nimekäs dekkaristi siitä päätellen, että kirjojaan ei löydy kirjaston tietokannasta eikä käytettynäkään kotimaisista nettidivareista.

Alansa historiadekkaripalkinnonkin (kakkoskirjasta) voittanutta sarjaa on kaikkiaan kahdeksan osaa. Prince ei ole niin vetävä, että viitsisin lukea sarjan edelliset osat,  mutta seuraavan, Traitor, laitan ehkä har/nkintaan. 



maanantai 29. heinäkuuta 2024

Jerisjärvellä 28.7.-3.8. (mökkielämää)

 
28.7. Su.
Kuudes (!) kerta kun lomaviikko Lapin Muoniossa, mutta ensimmäinen kun yksin reissussa. Sunnuntaina tuttu kierros Rovaniemellä, aamujunalta kävely epätodellisen tyhjässä kaupungissa, hotellilla kallis aamiainen, sitten kassillinen halvimpia kuivaeineksiä marketista ja bussi 11:20 kohti pohjoisluodetta tuhdissa vesisateessa. Kolmetuntinen bussimatka tuntuu nykyään jo lähivuorolta. Mutta Jerisjärven mökkikylä on vieläkin autiompi kuin koskaan aiemmin. Omistajilla on varaa seisottaa niitä käyttämättä. Eikä ammattiliitonkaan tunturimajalle näytä tiheää käyttöä löytyvän kesäaikaan.

Asetun rauhaan. Hiljaisuus + happi = nukahdan sohvalle sikanautapöperön syötäni.


29.7. Ma
. Koleaa ja kuuroista, ja samaa luvataan koko viikko. Pihalla säänmuutosta tunnustellessa eteen käppäilee puolivilli pantaporo. Mökin päiväkirjan mukaan sen nimi on Ahmatti, joten se lienee myös puolikesy. Hyttysten määrä, sen sijaan, ei enää yllätä: niitä on jälleen nolla kappaletta, aivan kuten viime vuonna samaan aikaan täällä.


Kierrän vain lähitienoot. Koko isossa mökkikylässä näkyy neljä autoa eli mökkiasujaa. Muuthan eivät kaltaistamme mökkeilyä bussein harrasta kuin köyhimmät kynätyöläiset, kiitos ay-majan tai sukulaisten.

Sadetta ei lopultakaan paljoa tule, ihan täydellinen sää olisi tunturien huiputtamiseen, mutta laiskottelen sohvalla lukemassa. En ole tullut tänne täyttämään rivejä vaan tyhjentämään päätä. Vain muutama tunti ennen tälle matkalle eli yöjunaan nousua kolahti sähköpostiin uusi kustannussoppari. Puoleentoista vuoteen en ole saanut mitään apurahoja, mutta soppari ja tämä mökki nostavat itsetunnon luoviin lukemiin. Kiitos x 1000 te etelän tahot.

 

30.7. Ti. Keimiölle vai Sammaltunturille? Edelliselle on pitkä kuiva reitti, mutta monta kilometriä tien vartta ennen metsää ja tunturipolkua. Jälkimmäiselle on lyhyempi matka, mutta kosteikkoja, joihin tennarini eivät ole omiaan. Valitsin silti retken Sammaltunturiin. Siinä saavat olla suorittamiseni tältä reissulta. En ole tullut tänne koettelemaan rajojani vaan unohtamaan ne.

Ja kun tarpoo ensin kaksi kilometriä metsäpolkua, sitten puolitoista kilometriä ylämäkeen ja vasta sitten alkaa varsinainen tuntureille nousu, niin tuntee kyllä jotain suorittaneensa. Pohjoistuulen koleuden tunsi niin ikään vasta tunturin laella. Lämmintä muutenkin vain +13. 

 



Poroja ei tällä kertaa näkynyt, ei mitään muutakaan kuin lintuja ja kaksi hyttystä. Edes kuukkeli ei lähesty turistia näin kesäaikaan. Kolme patikoijaa näin etäältä ja kaksi kuntofillaroijaa polki ylös jumalatonta mäkeä.

Tunti ja puoli oli mennyt tunturille nousuun, takaisin mökillä olin tunnissa. Sillä hetkellä kun pääsin pihaan kengät märkänä alkoi aurinko paistaa. Epätodellista tai oikeammin epäreilun todellista. 

 

31.7. Ke. Tulipahan kallis kauppareissu, 100e pelkkiin matkoihin. Ymmärsin taksikuskin puheesta, että kiinteä hinta tarkoittaisi 50€ menopaluu, Jerisjärvi-Muonio, koska yli 26 km matkasta heillä on kuulemma moinen kiinteä taksa. Mutta hinnan hän perikin uudelleen vielä paluumatkasta, jonka olisin voinut ajaa yhtä hyvin bussilla 6.30e hintaan. Eipä tämän jälkeen Hirsikankaan taksifirmaa käytetä kun tänne tullaan.

Aurinko paistaa edes satunnaisesti, mutta perkeleesti ärsyttää kaikki nyt täällä pohjoisessa, kun peruspalveluiden puuttuessa voivat laskuttaa mitä tahansa täsmäpalveluista.

 

1.8. To. Sää on aamulla eilistäkin viileämpi, yön on puhaltanut kylmä pohjoinen. En kehtaa lämmittää tätä isoa mökkiä yhden ihmisen hyväksi, mutta hyvin tämä tuntuu säilövän sisällään edellisten viikkojen aikana kertyneen kesäisyyden. Näin alkaa elokuu napapiiriltä käsin ikkunasta korpimaita katsellessa. Poroilla on kuulemma rykimäaika, sen takia isoja sarvekkaita tallustelee tiellä kiilto silmissään. Jolleivät ole naamioituneita natosotilaita. Kaiken aikaa ulkona on sama valaistus, koska yöt ovat yhtä harmaan pilvisiä kuin päivät, tuulen tuivertaessa jopa kirkkaampia. 

Puoleen päivään mennessä on kuitenkin jo +15, "aurinko pilkahtelee", kuten meteorologien pakkopositiivinen klisee kuuluu. Kierrän kuntoladun, se vaatii saman verran kuntoa minkä äitini suorittaisi rollaattorilla. Mökissä on vaikea keksiä uutta luettavaa viihdyttävän Prince-romaanin jälkeen. Kiipeän parvelle, jonka hyllyissä on lasten- ja nuorten luettavaa, kuten Harrisin Uhrilampaat, erinomaista yökirjallisuutta ullakkoparvelle unihdetuille kakaroille. Mutta myös Tex Willeriä ja Musturin sarjisnovelleja. Musturin sarjakuvista saisi hyvän määritelmän avantgardelle: taidetta joka on parempaa kuin yleisönsä.

Eilen ajattelin itsekin kirjoittaa jotain, lyhyen tarinan Platonin ja Catulluksen painiottelusta. Etsiessä Kemppisen käännöksiä en kuitenkaan löytänyt Catullusta, vaan anonyymin sitaatin, jonka jälkeen ei tarvinnut luovuskella nuppiaan yhtään enempää:

"Emme matkusta paetaksemme elämää, vaan estääksemme elämää pakenemasta meitä."



2.8. Pe. Tämäkin vielä: yllättävä vatsapöpö. Tunsin sen jo maanantaina, sitten vatsa rauhoittui, mutta tänään uudelleen. Ruokavalio on ollut mökkitapaan kooste kuivaeineksistä tehtyjä patapöpöperöitä, ei mitään liian poikkeavaa. Ainoa epäilty on putkistossa helteet seissyt vesi. Tälle päivälle siis hyvempi syy maateskella. Onneksi en ole oikeasti eräseudulla. Tulee mieleen kv-kollegan työhuoneessa nähty maalaus, "Montezuman kosto", kuvassa huussi Nicaraguasta.

Ja jälleen outo yhteensattuma: sarjisten kanssa löydetyssä Grantassa on aiheena Ruoka. Ei pitäisi lukea juuri nyt, mutta aloitettu uusi romaani, The Deep Sky, osoittautui jo 15 sivussa ärsyttävän teinimäiseksi avaruusscifiksi. Grantoja en ole aiemmin lukenut, koska niiden konsepti, vahvan aiheen alle koottu yhdistelmä ulkomaisia ja kotimaisia tekstejä, on tuntunut vääränlaiselta... puhvetilta.. Mutta Ruoka-Grantassa yllättäen parasta ovatkin suomalaiset: Tuurin essee, Hassisen novelli ja Virolaisen runot. Noutopöytänirppailua? Kyllä, tänään välttämätöntä.

Illalla aurinko tulee esiin, toivottavasti huomennakin, sillä heikon mahan ja paksun rinkan välissä joutuu viettämään neljä metsätuntia mökin luovutuksesta bussin saapumiseen. Kuusi päivää laiskoteltua raapustan muistiinpanoja teksteihin, jotka odottavat kotona. Tätä varten residenssit ja korpieriöt ovat. "Tarvitaan paljon aikaa, jotta voi kirjoittaa puoli tuntia." (Gertrude Stein)


3.8. La. Taas kerran mökkiviikon paras sää oli lähtöpäivänä, kirkasta ja lämmintä. Virallisen check-out- ajan jälkeen jäin istumaan pihaan, siinä oli tuulensuoja lukea sitä pöljän teinimäistä scifi-romaania, jonka (aikuinen) päähenkilö itkee ja punastuu vähintään kerran per luku! Japanilainen käsitys kovasta scifistä? Onneksi vatsa tuntui rauhoittuneelta, niin voi ärtyillä tällaiselle genretauhkalle huoletta.

Mökin pihassa viipyileminen oli kuin surutyötä pesän jättämisestä, vaikka jo 2 kuukauden kuluttua olemme tulossa tänne uudelleen. Näin, että mökeissä kiersi siivooja autollansa, täällä on siis muitakin samalla viikkosyklillä toimivia vuokramökkejä. Niistä perheet poistuvat niin ikään viime hetkellä, tietysti autoillaan. Kahden tunnin lukurauhan jälkeen laskeuduin Jerisjärven rantaan syömään makkaraleipiä, uskalsin juoda säästynyttä viiniäkin. Rannassa tuuli sen verran, ettei ilman paitaa voinut sentään istuskella. Turisteja näkyi Arctica Sauna Worldin puolella muutama hassu, niin kuin eksynyeitä Lappiin vääränä vuodenaikana.

Bussipysäkillä istui oikean vaeltajan näköinen mies, ei edes tervehtinyt, mutta eihän se voinutkaan olla oikea jos jäi Levin turistihelvetissä pois. Tarkasti ajallaan tulleessa bussissa oli vain 8 hiljaista matkaaja. Levillä pois jäi 3, tilalle tuli 6. Kuulemma bussilippuja näihin vuoroihin voisi ostaa VR:nkin palvelusta, mutta liput eivät näy kuskeille varauksina eli jos bussi on täysi niin kukaan ei takaa istuinpaikkaa. Tuttua VR-palvelua, siis.

Kyyti hidasteli säännöllisin välein väistääkseen sarvikuonon uhmakkuudella tepastelevia rykimäuroksia. Silti kyyti oli perillä Rovan juna-asemalla 10 minuuttia edellä aikataulua. Itse asiassa S & A olivat kaksi tuntia edelläni Rovaniemellä, palaamassa toiselta puolen Lappia päiväjunaan. Voisi kuvitella, että perheessämme jylläävät niin isot taiteilijaegot, että pitää olla 300 km erämaata erottamassa lomallakin.

Varhaisen yöjunan hytit täyttyivät hiljalleen. Aurinko paistoi täydellä terällä kuin kiusallaan.



 

 

tiistai 23. heinäkuuta 2024

Kynällä raivattu reitti (nais- ja kirjallisuushistoriaa)

 

Anne Helttunen ja Annamari Saure:
Kynällä raivattu reitti — Suomalaisia kirjailijanaisia
491 s.
SKS, 2024



Kynällä raivattu reitti on nais- ja kirjallisuushistoriaa esittelevä yleistajuinen, todennäköisesti lukioikäisiä viihdyttävä teos, jossa kirjallisuuden sisällöt jäävät valitettavan toissijaisiksi. Lähteiden ja lähdekeruun huolellinen esittely tekevät kirjasta kuitenkin kestävän lähdeteoksen kirjallisuushistoriasta kiinnostuneille, sekä varsinkin Hanna Ongelinin tai Helga Nuorpuun kaltaisten unohdettujen kirjailijoiden etsiskelijöille.

 

Naiserityisiä kirjallisuushistorioita on julkaistu vähintään yhden tutkijapolven verran alkaen alansa akateemista tietoa paketoineesta Sain roolin johon en mahdu -kokoelmasta (1989). Viime vuosina niin kirjallisuuden kuin taiteenkin yleishistoriikit ovat jääneet toimittajien työksi ja saaneet enemmän näkyvyyttä kuin tutkijoiden yleisteokset. Myös Kynällä raivattu reitti edustaa erinomaisen sujuvalukuista ja yleistajuista esittelyä naiskirjailijoista aina romantiikan ajasta modernismin murrokseen.

Teoksen kirjoittajapari, Anne Helttunen ja Annamari Saure, ovat äidinkielen opettajia. Kolmeakymmentäviittä kirjailija-artikkelia varten he ovat keränneet valtaisan lähdemateriaalin sekä lehtiarkistoista että uusimmasta kirjallisuudentutkimuksesta. Teoksen nimi viittaa valittujen kirjailijoiden ensimmäisyyteen ja rohkeuteen aikansa kirjallisuuskentän haastajina. Tätä pioneerihenkeä todistellaan muun muassa lehtiarkistoista löytyneellä palautteella.

Esipuheessa Helttunen ja Saure muistuttavat kotimaisten kirjallisuushistorioiden pitkään jatkuneesta miesvoittoisesta kaanonista. Esimerkiksi alan perusteoksessa, Kai Laitisen  vuonna 1981 ilmestyneessä Suomen kirjallisuushistoriassa, esitellään ainoastaan 11 naiskirjailijaa. Vain muutama on samoja kuin Helttusen ja Saureen teoksessa.

 

Teoksen alaotsikko, ”kirjailijanaisia”, painottaa, että kyse on ensisijaisesti naishistoriasta eikä kirjallisuushistoriasta. Artikkelien alusta löytyy muutaman virkkeen mittainen tiivistelmä kirjailijakuvasta, minkä jälkeen luonnehditaan kirjailijaa ajastaan erottuvana tyyppinä. Esimerkiksi Hanna Ongelin (1848–1898) tuodaan historian näyttämölle vetävään tyyliin: ”Boheemi, erikoisesti pukeutuva kirjailija Hanna Ongelin oli aikansa julkkis, joka huomattiin mihin tahansa hän saapuikin.” Seitsemän sivun mittaisessa kirjailijakuvassa siirrytään vähitellen Ongelinin pohjoismaissa saamaan maineeseen, mutta enimmäkseen artikkeli käsittelee kirjailijan skandaalimaista julkisuutta. Ei synny käsitystä, valitettavasti, että kirjailija olisi raivannut tiensä sanoillaan ja teoksillaan, kun teosten sisältökuvaukset puuttuvat.

Artikkeleissa Helttunen & Saure selittävät mikä kunkin kirjailijan kohdalla on herättänyt heidän oman mielenkiintonsa. Kirjailijakuvat jäävät kuitenkin niin irralleen toisistaan, ettei historiallisella kontekstilla ole oikeastaan merkitystä edes tyylisuuntien ja koulukuntien vaihtelussa.

Myös kustantajan mainos aikaskaalan ulottumisesta 1600-luvulle saakka lupaa liikaa, koska yli puolet esitellystä kirjallisuudesta on 1900-luvun julkaisuja. Umpituntematon Regina von Birchenbaum saa yksin edustaa naiskirjallisuuden varhaishistoriaa ja niin hämärin suosituksin, että tekijäpari Saure & Helttunen on sepittänyt hänelle puheenvuoron manifestiksi tuleville naispolville. Manifesti kieltämättä virittää teokselle asianmukaisen tunnelman, mutta on muuten kömmähdys asiaproosaan tähtäävältä teokselta.


Teoksen varsinainen alkupiste on ruotsinkielinen romantiikka, jota edustavat Sara Wacklin, Fredrika Runeberg, Fredrika Wilhelmina Carsterns ja Carolina Runeberg. Jälkimmäinen nostetaan esiin kaksinkertaisesta marginaalista, kuuluisan veljen ja miltei yhtä kuuluisan kälyn varjosta. Muita historian hämärästä nostettuja kirjailijoita ovat 1800-luvulla syntyneistä Emilie Björkstén, Matilda Roslin-Kalliola, Alli Nissinen, Selma Anttila, Marja Samela, Olly Donner ja Aino Malmberg. 1900-luvun erikoisimpia löytöjä ovat Helga Nuorpuu, Martta Haatanen ja Rebekka Räsänen. Tunnettujen ja tuntemattomien kirjailijoiden valikoituminen on ilmeisesti perustunut tutkimusaineiston saatavuuteen, mutta perusteita eivät tekijät esipuheessaan paljasta. Myöskään ei selitetä, miksi historiikki päättyy 1950-lukuun ja Helvi Juvoseen. Tuskinpa naiskirjallisuuden näkyvyys tuossa vaiheessa, miehisen modernismin kultakautena, ainakaan koheni.

Lähdemateriaalin runsauteen nähden on pettymys, miten vähän sitä on käytetty kirjailijakohtaisesti. Esimerkiksi Minna Canthin osalta on lähteisiin lueteltu seitsemän kirjaa ja kuusi artikkelia, mutta kirjailijakuvaus tietolootineen jää hyvinkin ylimalkaiseksi. Todennäköistä on, etteivät Helttusen ja Saureen oppilaat syty lukemaan Canthin klassikkoja näillä eväillä, puhumattakaan vakavan hartaista kansankynttilöistä, kuten Maila Talvio, Hilja Haahti ja Saima Harmaja. Harmillisin puute teoksessa ovat tekstinäytteet. Vain paikoin käy selville, että tekijät ovat tutustuneet myös kirjailijoiden varsinaiseen tuotantoon eikä vain jännittäviin elämänvaiheisiin.


Nyt kun uusien tietokirjojen lähdekritiikkiä on alettu sihdata erityisellä tarkkuudella, on Kynällä raivattu reitti kummminkin mallitapaus siitä, miten tarkasti yleistajuinen teos voi täyttää lähdekritiikin odotukset ja kehittää materiaalin esittelystä jopa tärkeimmän antinsa. Artikkelien lopusta löytyy erillinen tietolaatikko, jossa tekijät kertovat millaisia lähteitä kustakin kirjailijasta on tarjolla, miten he ovat tutustuneet lähteisiin, ja millaista tutkimusta tai uusintapainoksia he toivoisivat julkaistavan. Esimerkiksi aikanaan huippusuositun Elsa Heporaudan valtavasta tuotannosta (1918–1956) ei ole ilmestynyt yhtäkään uusintapainosta eikä hänestä ole julkaistu elämäkertaa.

Mitään kihelmöivän uutta näkökulmaa kirjailijakuvat eivät siis suomalaisen sanataiteen vaiheisiin tarjoa, mutta Kynällä raivattu reitti tulee toimimaan erinomaisena lähdeteoksena niin esitelmien kuin opinnäytteiden tekijöille.

 

Tämä arvostelu on tehty Agricola-verkkolehteä varten missä se ilmestyy joskus loppukesän tai syksyn aikana...


maanantai 22. heinäkuuta 2024

Savu-uhri (Maria Jotunia kesäteatterissa)

 

Edes klassikkoteoksena pidettyä "Kultaista vasikkaa" (1918) näkee enää harvoin teatterin lavalla, saati Maria Jotunin "Savu-uhria" (1915), josta en ollut kuullutkaan ennen tätä kesää. Näytelmän löytäminen ja nostaminen kesäteatteriesitykseksi juuri Tampereella on kaksinverroin kulttuuriteko, jos edelliset esityskerrat ovat tosiaankin olleet juurikin täällä päin (Pyynikin kesäteatterissa) 1960-1970 -lukujen vaihteessa, kuten teoksen löytämisestä ja ohjauksesta vastannut Katri Häti kertoi ennen sunnuntai-illan (21.7. 2024) porttien avausta.

Uudeksi esityspaikaksi oli valikoitunut Amurin museokortteli. Siellä Tukkateatteri nyt kesällä 2024 kokeilee miten korttelin piha toimii esityspaikkana. Museo sulkeutuu iltaisin 18:lta ja "Savu-uhrin" esitykset alkavat 18:30, joten vähällä vaivalla museovieraat voivat nauttia historiallisen ilmapiirin elävöittämisestäkin.... 

... tosin näytelmä itsessään sijoittuu savolaiseen kirkonkylään, sen verran suureen, että sieltä löytyy kahvila ja leipomo. 

Nimestä huolimatta kyseessä ei siis ole kreikkalainen tragedia, vaan savolainen kansankomedia varsin tuttuine kesäteatteriaineksineen: epätoivoisia naisihmisiä ja narrimaisen yleviä miehiä naima-aikeissaan. Rikkaudesta haaveillaan, sivistystä kehutaan, mutta lopultakin kaikille riittää kelpo ryyppy ja lapsuuskodin tai -toverin helmoihin palaaminen.


Kuva © Kaisa Vuorinen

 

Jotunimaisinta "Savu-uhrissa" on napakan aforistimainen sanailu, jollaista ei nykypäivän kesäteatterissa muuten kuulisi, sekä naishahmojen synkkä itseironia alaisesta asemastaan niin maalla kuin kaupungissa. Edellinen on kestänyt aikaa paremmin kuin jälkimmäinen. 

Erikoisin vaan ei oikeastaan draamallisin aines tulee näytelmän eriskummallisesta symboliikasta: kahden suvun vihanpidossa ovat syynä perintöhousut, jotka varakkaan viekas isäntä on vienyt naapurilta eikä ole suostunut käräjilläkään tunnustamaan tekoa. Housunkätkentäjuttuun piiloutunee jotain symboliikkaa, mikä ei lainkaan kytkeydy mihinkään muuhun näytelmässä! 

Sama pätee näytelmän outoon nimeen. Savu-uhri mainitaan repliikeissä vain kahdesti ja molemmissa huumorin varjolla. Puolivälissä näytelmää rikkaaksi kaupunkilaiseksi tekeytynyt Hilda syyttää taiteilijasielu Aapoa: 

Suu sinulla on ja siitäkös suuria sanoja höyryää kuin mitä savu-uhria. Ei sitä eletä runolla, kun ei ole muuta särvintä. Vai vaimonko sinua pitäisi elättää niinkuin isääsikin?
Aivan viimeisessä repliikissä näytelmän herkullisin hahmo, sekä itselleen että pojalleen kosiota laskelmoiva Jahvetti lausahtaa puolestaan filosofisesti (?):

Eläpäs suutu, vaikkapa se [elämä] ei niin suuren kunnian kauneuttakaan -- hee. Mitäpä tämä, tämä elämä, mitäpä se -- onpahan näin vähäinen, lystikäs savu-uhri vain.


Sunnuntain esitys oli järjestyksessään kolmas ja hyvin 12-henkinen näyttelijäkaarti siitä selviytyi, oikeastaan erityisenkin hyvin, kun tekstiä näytelmässä piisaa miltei kahdeksi tunniksi ja paikoin koukeroisen vanhahtavin ilmaisuin. Tukkateatterilla on jo edellisten vuosien rutinoimia kesäteatteriesiintyjiä ja se näkyy ja kuuluu mikrofoneitta toteutetussa reippaassa ilmaisussa. Vain yhteislauluissa kuului hienoista hapuilua, mutta lopultakin laulut jos mitkä osoittautuivat elävöittäväksi, yleisöä sytyttäväksi osaksi esitystä, jonka ensimmäinen näytös on oikeastaan käsittämättömän pitkä ja hidastempoinen komediaksi.

Ihan ongelmitta ei museokorttelin piha taivu teatteriin. Piha on leveä molempiin suuntiin ja portaikot tarjoavat sopivia soppia nopeisiinkin vaihtoihin, mutta näyttämöstä puuttuu syvyys ja lavasteet; museotila ei salli edes äänentoistoa ja valoja. Ratkaisuna syvyyden puuttumiseen ohjaaja Häti on rytmittänyt näyttelijät vaihtamaan joutuisasti paikkaa kohtausten sisällä valtasuhteiden dynamisoimiseksi, vilkkaammin kuin edes kesäkomediassa tavallisesti nähtäisiin. Yllättävän vähilläkin elementeillä näyttämökuva virkistyy toisella puoliajalla, kuten naisnäyttelijöiden kukkaseppeleillä ja juhannuksen lähestymisestä muistuttavin lauluin. Amurin kaupunginosa pihan ympärillä on jopa ällistyttävän hiljainen ollakseen niinkin likellä keskustaa, joten siltä osin museokortteli on täydellinen paikka niin teatterille kuin musiikille.


Yleisöä oli sunnuntain esityksessä niin paljon kuin katettuun katsomoon tungeksimatta mahtui eli viitisenkymmentä. Kaikki tuntuivat aplodien perusteella pitäneen näkemästään ja ja jälkikommenttien mukaan tienneen mitä Jotuni-teokselta odottaa. Siispä paikallisteatterin jatkoa 2025 sietää odottaa, mitä kesätukka tuoman pitää.

 

Tukkateatterin lokoinen tusina... ohjaaja (vaihteeksi rooliasussa) toinen vasemmalta.



Tiedot "Savu-uhrin" tulevista esityksistä 23.7.-8.8. löytyvät:
https://tukkateatteri.fi/ohjelmisto/savu-uhri/


sunnuntai 21. heinäkuuta 2024

Ropeconissa ensikertalaisena 20.7. 2024


L
ähdin sitten Ropeconiin kun ei ole varaa Worldconiin. Lauantain mittainen reissu täytti odotukset, mutta ensimmäinen kerta jäänee silti viimeiseksi. Nörttien tuhansiin kohoavat massat sekä ilahduttavat että uuvuttavat. Ropettamisen osalta sisältöpitoiset esitelmät ja -paneelit tarjosivat hyvin vähän sisältöä itse ropettamisesta, ja enemmänkin anekdootteja ja lukiotason faktoja. Tällaisesta on juu kokemusta myös Finnconeissa.

Lautapeleihin taas ei yksin liikkuessa päässyt osallistumaan yhtä sujuvasti kuin pääsisi porukassa lp-seuran kirjastosta valikoiden. Pöytiä on valtavasti ja silti liian vähän kun pelaajia olisi tarjolla sadoittain. Kokeneet con-kävijät U&V tosin väittivät aloittavansa lautapelaamisen vasta yöllä conin hiljennyttyä.




Kohtaamispisteen avustajat olivat onneksi erinomaisen avuliaita opastamaan oikeaan pöytään: sain opetuserän Cuccua ja Shogia, demopelin Trolliusta ja viihdyttävän ropemaisen 9p session Feed the Kraken -ryhmädeduktiota. Cuccu oli nimensä veroinen outo lintu 1700-luvulta, mieltä eli peliä siinä kai olisi vain jos pöydättäisiin oikeilla rahoilla. Bgg:sta sama peli löytyy norjalaisena laitoksena Gnav, taustatietona "
A classic game with roots back to 15th. century Italy, where it was called Cuccu. 300 years later it came to Scandinavia under the name Gnao. Slabberjan is a Dutch game that is similar to Gnav, while the Swedish version (1741) is known as Kille."

Shogissa ei historian lasti tunnu lainkaan, mutta on se aloittelijalle samoista syistä turhauttava kuin Go, mutta helppo olisi kuvitella siitä pelkistetty harjoitteluversio vaikkapa 6*7 -ruudukolla.

Syksyllä ilmestyvä Trollius oli positiivinen yllätys... kotimaiseksi peliksi... siis kokoonsa nähden omaperäinen ruudukontäyttely mikä on itsessään melkoinen saavutus. Silti on jälleen todettava, että jännä mekaniikka täyttää tuskin puoliakaan koukuttavan pelin kriteereistä. Ei jäänyt minkäänlaista kutkaa kokeilla uudestaan ja oppia optimoimaan symbolien sijoittelua. Omassa peliruudukossa pitäisi olla mahdollisuus kehittää jotain ominaisuuksia jotka vahvistavat ja suuntaavat tulevia valintoja. 



Feed the Kraken oli sekin enintään kiinnostava kertakokemus. Ropemaisuudesta menee kiitos eloisasti ja kokoavasti isoa porukkaa opastaneelle pelin omistajalle. FtK kantaa yllättävän hyvin puolitoistatuntisenkin 'salainen faktio' -deduktion ja pelilauta rajaa toimivasti odotuksia, mutta muutamat pikku säännöt ovat todella rasittavia muistettavaksi ja kulttijohtajan suorittama kultistiksi käännytys piti suorittaa pöydän ulkopuolella ja silti siinä tuntui mahdolliselta että päättelisi miltä suunnalta sokkokosketus tulee. Pelaan tätä kyllä milloin tahansa uudelleen, mieluummin kuin muita koeteltuja deduktiolajin peruspelejä (One Night Ww, Avalon, Bang,..) mutta mitään uutta kiinnostusta lajin peleihin tämäkään ei avannut.


Kotimatkalle lähdin jo 20:lta kun väkeä messuhallissa oli edelleen tolkuttomat määrät. Mitään ei tullut ostetuksi, saavutus sentään siinä. Kirpputorilla oli kasoittain lautapelejä, mutta hinnat olivat tuplasti sitä mitä edes kuvittelisin maksavani käytetystä pelistä.


torstai 27. kesäkuuta 2024

Vuoden 2024 spefi-toiveita

 

Rising Shadowista kun uutuuskirjojen 2024 listaa lukee, niin maailma on aivan toinen kuin Hesarin tai Parnasson sivuilla. Spefiä ilmestyy suomeksi edelleen aivan uskomattomia määriä. Ainoa minkä niukkuus varsinaisesti hämmästyttää on ilmastoscifin vähäisyys. Esimerkiksi Robinsonin hälyttävän ajankohtainen The Ministry for the Future (2020) on kyllä ilmestynyt ruotsiksi, mutta suomessa sille ei ilmeisestikääm löydy kustantajaa, vaikka teoksen luulisi myyvän niin genre- kuin valtavirtayleisölle.

Suurin osa suomennetusta spefistä on... valitettavasti... nuorille suunnattua sarjatavaraa. Täytyy vain toivoa, että sieltä massasta nousee uutta fandomia, joka jalostaa genretimantit trendikkään identiteettiproosan kaskesta, niistä samoista syistä kuin edellisetkin sukupolvet ovat jalostaneet. Of the fandom, by the fandom, for the fandom, kuten amerikkalaiset sanovat.

Omien luku- eli arvostelutoiveiden määrä on spefin suhteen pysynyt samana vuodesta toiseen. Muuten en suomenkielistä spefiä luekaan kuin uutuus- tai klassikkoarvoltaan valittuina arviointitapauksina. Jo englanninkielisissä uutuuksissa riittää tarkkaan valikoidenkin enemmän luettavaa kuin kielitaito ja ajankäyttö sallivat.


Tältä vuodelta on jo-luettujen-ja-arvioitujen lisäksi vielä toivelistalla
:

Yöeläimiä (ILMESTYNYT)
 Camila Sosa Villada

Tuli & veri (ILMESTYNYT)
 George R. R. Martin

Nousu (HEINÄKUU)
 Nicholas Binge

Tuleva (SYYSKUU)
 Naomi Alderman

Kaupunki ja sen epävakaa muuri (SYYSKUU)
 Haruki Murakami

Kuviteltu tulevaisuus: Tieteiskirjallisuus suomessa 1803–1944 (LOKAKUU)
 Vesa Sisättö, Jari Koponen

Vanhaa rakkautta: Kertomuksia (LOKAKUU)
 Margaret Atwood

Ennen kuin salaisuus paljastuu
(LOKAKUU)
Toshikazu Kawaguchi

Kompassiruusu (...2024)
Ursula K. Le Guin

 




maanantai 17. kesäkuuta 2024

Villi leikki (eroottinen elokuva)


Nyt kun Jonas Rothlanderin suomalais-saksalainen elokuva Villi leikki (2023) on tullut kirjastoihinkin dvd-kopiona, sen status ensisijaisesti taiteena eikä pornona lienee todistetetu. Teatterikierroksella elokuva meni suurelta yleisöltä armeliaasti ohitse, vaikka porno-bonukseen luottaen media siihen tarttuikin ennen ensi-iltaa.

Myös kriitikoiden kommentit Villi leikki -elokuvasta olivat varovaisen suopeita. Pelkkä seksiaihe itsessään ei kuitenkaan riittänyt vetämään katsojia. Elokuvan viralliset katsojaluvut (2871) osoittavat sen jääneen yhtä vähälle suosiolle kuin viime vuonna kriitikoilta täystyrmäyksen saaneet Hirttämättömät (2930) ja Tuomion saari (2941).

Kritiikkien ja katsojalukujen epäsuhta osoittaa, että luomupornon kasvavilla markkinoilla on erittäin vaikea erottautua draamaksi, jossa seksi olisi ensisijaisesti aihe eikä efekti.

Ja aiheeseenhan Villi leikki oikeasti luottaa eikä seksikohtauksiin, joita elokuvassa on erittäin vähän. 

Seksin ja alastomuuden puolesta Villi leikki voisi olla K-12 eikä K-16, mutta kun aiheena on pariskunnan (enimmäkseen verbaalisina) bdsm-rituaaleina käsitelty valtasuhde niin tiettyjen kohtausten tapa dramatisoida suostumuksellisuutta voi olla joillekin aikuisillekin liian ahdistavaa katsottavaa. Ja suostumuksellisuus aiheena on toki sellainen, ettei sitä moni kirjailijakaan uskalla analysoida, saati rohkene etsiä siihen draamana realistista näkökulmaa.


Ensi-iltansa edellä Villi leikki sai paljonkin huomiota juuri suostumuksellisuuden käsittelijänä. Silloin kun filmiuutinen on seksipositiivinen, olipa aihe kuinka vaikea tahansa, seksikohtauksen oletetaan olevan varma kerronnallinen sopimus yleisön ja katsojien välillä. Seksin oletetaan paljastavan jotain erityisen olennaista paitsi yksilöpsyykestä myös ihmissuhteista, jopa taloudellisista oloista.


Hesarin haastattelussa Villin leikin toinen päänäyttelijä Saara Kotkaniemi väitti elokuvan seksikohtausten olevan ”ikkuna henkilöiden psyykeen”: ”Seksiin heijastuvat niin Saaran [roolihahmon] äitisuhde, tahaton vertailu ystäväpariskuntaan kuin kysymys taloudellisesta tasa-arvosta.” (HS 21.10. 2023)

Sitä näyttelijä ja jutun toimittaja eivät analysoineet, miksi juuri seksi olisi se syvällisin ”ikkuna” henkilöhahmoon. Sama asenne toistuu kaikissa seksifilmejä ja filmiseksiä käsittelevissä päivittäismedian uutisissa, mikäli niistä voidaan edes joltain osin puhua identiteettipolitiikan kannalta.

Uudistunut realismi on aina ollut erotiikan ja pornon myyntipuheiden tärkein elementti. Villi leikki on kuitenkin laskelmoivampi kuin mitä aiheenrajauksesta voisi päätellä. Oikeasti se pyrkii pehmopornon uusiutuville markkinoille. Kaipa sille siksi on annettu niin osoittelevan viihteellinen nimikin.

Kahdessa erotiikan oppineisuutta osoittavassa asiassa Villi leikki
erottuu kyllä edukseen.
Toinen on yllättävä bondage-kohtaus aivan elokuvan lopulla, varmaankin ensimmäinen laatuaan suomalaisessa filmihistoriassa. Eroottisen latuksen sijaan kohtaus kuitenkin väännetään ärhäkäksi draamaksi ja sitten hölmöksi luontovitsiksi ulkomaisen näyttelijän (
Nicola Perot) kustannuksella.

Parempi keksintö on dubbauksen käyttö niissä tilanteissa, joissa taidefilmi voi erottautua pornosta: seksiäännähtelyn fiktiivisyys. Yleensähän se on ratkaiseva elementti, joka takaa näytellyn seksin henkilöpitoisen realismin ja kuitataan monesti taustamusiikilla, mutta Villissä leikissä näyttelijät dubbasivat seksikohtaustensa edellyttämät äänet. Lehtihaastattelussa (HS 21.10. 2023) näyttelijä Saara Kotkaniemi kiitteli, että seksin esittämisestä tuli ”luontevampaa ja vähemmän henkilökohtaista”, kun 'oikeat' äänet poistettiin asiayhteydestä.

Olisipa samaa luontevuutta haettu eli dubattu pöytäkeskusteluihin, joista vähintään puolet tätä elokuvaa koostuu. Ne ovat niin teennäisiä ja lapsellisia, ettei sellaisia varmaankaan näe enää edes tv-sarjoissa tai Aku Louhimiehen elokuvissa. Aivan kuin elokuvan tekijöillä tolisiva olleet ajatukset draaman sijaan ihan jossakin muualla.

Oikeasti, siis aikuisten oikeasti, Villi leikki on romanssinakin typerryttävän sovinnainen ja kuviltaan niukistelevan telkkarimainen verrattuna vaikkapa Louhimiehen samoihin saaristomaisemmin sijoittuvaan kesäromanssiin Odotus (2021). Pohjamutaa kaikille aisteille.