Onneksi osui vaivattoman aivoton matkalukeminen mukaan, Rory Clementsin sattumalta löydetty historiadekkari Prince (2012). Tai ei aivan sattumalta. Lupaus Shakespearesta salapoliisina sai kirjaan tarttumaan, mutta kyseessä onkin vain korkeakirjallisella viitteellä flirttaileva bränditemppu: 1590-luvun Lontoossa Hänen Majesteettinsa palvelussa puuhastelee jaloluontoinen JOHN Shakespeare, Williamin vähemmän-tunnettu-pikkuveli.
Dekkari alkaa kyllä Christopher Marlowen murhapaikalta, ja huikean yhteensattuman satona luin juuri ennen lomalle lähtöä Marlowen "Edward II", mutta siirtyy pian isompiin kuvioihin, katolisten juonitteluihin ja perusbrittien uhkaan maahanmuuttajia kohtaan. Jälkimmäisen asetelman dramatisoinnissa tuntuu Clements varsin tietoisesti kommentoivan oman aikamme brittiäärioikeistoa, viime päivinäkin televisiosta tuttua. Kyseessä on kuitenkin dekkari vain nimellisesti. Enimmän aikaa mr Shakespeare (hänen virallinen tittelinsä ei koskaan käy selväksi) juoksentelee kuin mikä tahansa toimintasankari eikä Clements käytä paljoakaan tekstiä ympäristöjen historialliseen maalailuun. Jotkut kohtaukset ovat muutaman rivin mittaisia kappaleita, joissa henkilöt x ja y vaihtavat pari kommentoivaa repliikkiä, eikä muuta. Kuin aloittelijan keskeneräistä romaanikässäriä lukisi.
Onneksi jenkkiviihteen tapaan uhkan suuruutta kasvatetaan ja dramatiikkaa tuhlaillaan erittäin epäshakespearelaiseen henkeen kun aihe kirjan nimeen viimein paljastuu. Lopetus, pitkitetty viimeinen viidennes, on todella kömpelö yritys sulkeistaa nuo kaikki mukaan tuodut juonet ja valtakuviot.
Prince on sarjansa kolmas ja spoilaa paikoin edellisiä romaaneja, mutta enimmän aikaa se on erittäin koukuttava, koska Clements käyttää historialliset ainekset ainoastaan juonen edistämiseen ja jenkkiviihteen tapaisiin genre-efekteihin: paljon väkivaltaa, kidutusta, juopottelua, jopa hämmästyttävän autenttisia räjähdyksiä ja pornokuvaelmia (=masokistinen hispanokaunotar kahlittuna kidutuskammioon). Oletin siis kirjoittajaa amerikkalaiseksi, mutta romaanin loppuun luettua googlasin britiksi. Eikä mikään tunnustetun nimekäs dekkaristi siitä päätellen, että kirjojaan ei löydy kirjaston tietokannasta eikä käytettynäkään kotimaisista nettidivareista.
Alansa historiadekkaripalkinnonkin (kakkoskirjasta) voittanutta sarjaa on kaikkiaan kahdeksan osaa. Prince ei ole niin vetävä, että viitsisin lukea sarjan edelliset osat, mutta seuraavan, Traitor, laitan ehkä har/nkintaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti