Pukudraaman pakko-oireet eivät näytä katoavan mihinkään eikä lajityyppi kehittyvän senkään vertaa kuin muut Isoimmilla Yhteisesti Tunnistettavilla Kliseillä pelaavat filmigenret. Vaatteet tässä "Colette"-elokuvassa (2018) ovat tietysti kohdallaan niin kuin tapetit ja art nouveau -kalusteet, mutta elokuvallisesti kyseessä on juuri niin hengetön ja konventionaalinen periodituote kuin pahimmillaan tässä lajityypissä voidaan tehdä. Kirjailija Coletten (1873-1954) kapinallinen kirjallisuus ja kapinallinen taiteilijahahmo esitetään nuorisomuodin edeltäjäksi, jonka ainoa vastavoima on laiskanpulskea aviomies joka riistää Coletten alkutuotannon ja kypsät aikuisvuodet.
Elokuvana Colette on tasan sitä samaa pikkuporvarillista kliseiden kierrätystä, jota elokuvan tarinassa sen nimihahmo ryhtyy vastustamaan.
Wash Westmoreland ohjaa Keira Knightleya erottumaan tapetista. |
Coletten kapinallisuus esitetään pelkästään seksuaaliseksi, tämä kun ilmaisee avoimesti kiinnostuksensa naisiin. Seksikohtaukset esitetäänkin sitten yksinomaan naisten välisinä. Naisten välinen suhde taas esitetään itsetiedottomana arjen vaatimusten yläpuolelle kohottavana ominaisuutena, samanlaisena metaforisena lesboutena kuin valtavirtafilmeissä (Freeheld, The Handmaiden, Carol, Thelma, Tottelemattomuus, Allure) on tullut viime vuosina muodikkaaksi.
Bechdel-testiä tämä elokuva ei silti onnistuisi läpäisemään, sillä Colette puhuu muiden naisten kanssa lähes pelkästään aviomiehestään eikä Colettella ole edes ystäviä ennen Missy-rakastajaansa, jolle hänellä ei ole juuri mitään sanottavaa - avioliiton kaltaisesta yhteiselämästä huolimatta. Missyn hahmoa taas käytetään vain siitä aviomiehestä varoittelemiseen.
Colette suurimpana ranskalaisena naiskirjailijana jää etäiseksi, profiilittomaksi kiukkupussiksi, jonka tuotanto elokuvan mukaan koostui vain sensaatiotarinoiksi naamioiduista muisteluista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti