Elokuvan tähden (seminaari)

Istuin sentään samalla sohvalla kuin Pekka Tarkka.

Muuta merkittävää ei jäänyt mieleen Elokuvan tähden -seminaarista (16.11.2019). Ei se huono sisällöiltään ollut, mutta kovin se oli samaa vanhaa "kuuskytluvulla oli kaikki paremmin" kuin aina ennenkin. Välillä tuli mieleen sekin, että huomaavatkohan nämä ihmiset puhuvansa "Suomesta" tarkoittaessaan "Helsinkiä" ja olisiko elokuva-alalla mitään ongelmia jos niiden keskuspaikka ei olisi juuri tuo käärmeenpesä, Helsinki.

Helsingin Andorra-teatterissa järjestetty seminaari koostui kolmesta tunnin mittaisesta paneelista ja tunnin mittaisesta lyhäripotpurista. Seminaarin avasi paneeli "Elokuvaa elokuvan vuoksi", jossa puhuttiin varsin optimistiseen sävyyn ja lopulta suorastaan vallankumouksen hengessä filmikulttuurin kehittämisestä Suomessa. 

Paneelin ja koko seminaarin tähti oli elokuvakasvattajaksi tituleerattu Kaisa Kukkola, joka muistutti huolellisin perusteluin siitä, että kouluissa ei tutustuta elokuvaan kuten mediakasvatuksen aikakautena kuvittelisi, ja niin kuin itsekin kuvittelen sen vähän perusteella mitä jaksan seurata oman lapsemme koulunkäyntiä. Ongelman juuret ovat jo opettajakoulutuksessa, missä ei tarvitse välittää elokuvasta taiteena samalla tavoin kuin esimerkiksi kirjallisuutta ja musiikkia tuodaan kouluissa esille. Kyse on myös asenteista. Opettajat tykkäävät pedagogisesti perustella miksi lasten on syötävä silakkaa tai parsakaalia, mutta ei sitä miksi lasten pitäisi nähdä elokuvia - tiivisti Kukkola. Tämän uskon ja ostan!

Muut paneelin puhujat käsittelivät nostattavammassa hengessä indie-teatterien mahdollisuuksia Suomessa. Teatterien kattojärjestöä edustava herra totesi yleisöstä, että Suomessa on n. 120 toimijaa, joilla on oma teatteri. Tämä on tietysti pientä siihen verrattuna, että cinefilian kulta-aikana Suomessa oli yli 200 elokuvakerhoa. Tuohon aikaan elokuvasivistys painotti aikuiskasvatusta, nykypäivänä lasten kasvatusta.
Elokuva taiteena tekee siis hidasta kuolemaa...

 
...ja tätä sanomaa jatkoivat voimallisesti seuraavat paneelit. Kun edellinen keskustelu oli ollut optimistinen ja vaatinut vallankumousta leffakulttuuriin, niin elokuvakritiikkiä käsitellyt keskustelu oli apea ja pessimistinen kuin hautajaiset taiteenalalle. Mukana olivat alhonpohjaa pilkkaavat kriitikot Antti Selkokari ja Ville Hänninen sekä hesalainen trendimessias Antti Nylén.

Toveri Hänninen esitti osasyyksi leffakritiikin kuolemaan media-alan rakenteet. Alan ammattilaiset ovat tehneet liiaksi 1500 merkin "laukauksia" mitättömistä Hollywood-filmeistä. Sikäli "rakenteet jotka on alalle luotu" ovat johtaneet nykytilanteeseen. Muunlaista elokuvakirjoittamista, laajempaa ja syvällisempää, ei ole harjoitettu tarpeeksi. Käytännössä 1960-1980 -luvut ovat olleet ainoa kulttuurijournalismin kypsä aika, sanoi Hänninen. Tähän yleisö selvästi nyökytteli, koska enemmistö heistä oli viettänyt tuon ajan Vanhaa valtaamassa tai nuoruuttaan hukkaamassa. Hänninen viimeisteli madonluvut sillä, että "rutiinista, tottumuksesta ja säälistä" hän saattaa vielä lukea sanomalehtien kulttuuriosastoja, mutta nuori ihminen ei siihen enää kykenisi. Jaaha.

Iida Siimes, paneelin moderoija, veteli aiheiden välissä sitaatteja Filmihullun historiasta. Siimes muistutti, että kriitikoilla on elokuviin sentään kaksi lähestymistapaa: joko toimia kuin analyyttinen selostaja ja tuottaa konkretisoivaa juonenkuvausta, pahimmillaan myös ylimielistä katsojan puolesta selittämistä, tai sitten tulkita filmiä joltain erityiseltä kannalta. Siimes luki esimerkkinä Tapio Suomisen vuodatusta "Easy Rider" -elokuvasta, mikä kai oli sitten kolmas vaihtoehto: vuodattaa omaa hesalaista egoaan attribuuttimyräkkänä.

Yleisö esitti lopuksi juhlavia eli pakollisia kommentteja taidekritiikin perinteestä, johon on kuulunut ajatus taiteesta transsendentaalisena, ja että kriitikon tehtävä on kehittää ihmisten makua taiteen parhaiden ilmaisujen ymmärtämiseen heikompien joukosta. Rapautuminen alkoi toisen maailmansodan jälkeen, muisti joku veteraani.

Joopajoo, juuri tätä halusimme elokuvan kroonikko-osastolta kuulla, mutta ei trendimessias Nylénin julistus ollut yhtään fiksumpi. Nylén tiesi kertoa, että yhteiskunnan rahat ovat nykyään "typerysten käsissä", mutta jos meillä olisi kansalaispalkka (tai ehkä hän puhui taiteilijapalkasta) niin taide nousisi uusiin korkeuksiin.

Niinpä varmaan. Ja kulttuuriministeri korvaisi rahaministerin. Ja täti olisi setä ja kaikki söisivät possujen sijaan grassia.

Täysin käsittelemättä jäi toveri Selkokarin alussa esittämä pieni maanläheinen toive, että sietäisi puhua myös siitä, millä perustein arvostellaan suomalaiset elokuvat ja mitä valikoiden. Ehkä tätä puolta filmitaiteen kurjuudesta oli jo kuultu sitten tarpeeksi, ja aikakin alkoi loppua kesken jotta...

Johannes Virolainen ja Risto Jarva vuonna 1970

.. päästiin seuraavaan paneeliin, joka alkoi terävästi mutta muuttui lopuksi monologin tapaiseen räpellykseen. Tämän kolmannen paneelin oli tarkoitus käsitellä, mitä Risto Jarvan kulttuuripoliittisesta mietinnöstä  / perinnöstä on säilynyt nykyaikaan. Jarva oli ollut mukana 1970-luvun puolivälissä laatimassa valtiollista "mietintöä" eli ohjeistavaa asiakirjaa.  Mietinnön oli tarkoitus rauhoittaa poliittisesti ylikuumentunutta elokuva-alaa ja turvata elokuvataiteen "laadullinen ja taloudellinen taso". Se, että 1970-luvulla elokuvataiteen kehitys Suomessa pysähtyi (kahtena vuosista tehtiin vain 2 elokuvaa), saattoi sekin jättää jälkensä nykypäivän saakka, ilmapiirin tulehtumiseen ja taiteelliseen romahtamiseen, mitä erinäiset seminaariin osallistuneet henkilöt kuvailivat termein "kaikki vihaavat elokuvaa Suomessa".

Jarvan poliittista väliintuloa alusti Martti Soramäki kuvaillen sitä, miten Jarvan mietinnön saama vastustus heijastuu nykypäivään saakka. Jarvan ryhmän mietinnössä esittämä ajatus siitä, että elokuva olisi muutakin kuin liiketoimintaa oli 1970-luvulla liian uutta, eikä sopinut kaikille. Soramäki arveli, että ryhmässä mukana ollut Leo Stålhammar (kepulainen) oli juuri ennen mietinnön julkaisemista mennyt kysymään neuvoa kulttuuriministeri Marjatta Väänäseltä mitäs nyt tehdään. Siksi ryhmän "eriävä mielipide" tuli niin myöhään eikä saanut ryhmästä rakentavaa vastaesitystä. Väänänen pyrki ylipäänsä torppaamaan kaikkia vasemmistolaisiksi katsomiaan hankkeita, mukana lukien edeltäjänsä eli Pentti Holapan aloittamia.

Jarvan kulttuuripoliittisesta mietinnöstä toteutui ainoastaan kolmas osamietintö, elokuvien arkistointia koskeva. Tämä osa ei ole suinkaan vähäinen, totesi Sorakäki, vaan "KAVI on Jarvan elävää perintöä". Elokuva-arkisto valtiollistettiin jo vuonna 1979, mutta Jarva ei tietenkään itse nähnyt tätä menestystä. Tämän kaiken asettaa asiallisiin mittasuhteisiin se, että (nähdyn dokkarin perusteella) Jarva itse ei ollut puoluepoliittinen henkilö. Näin sanoi suoraan esimerkiksi Arvo Salo seminaarissa nähdyllä dokumenttipätkällä.

Tätä hienoa Jarva-muistelua seurasi sitten ohjaaja Maria Ruotsalan monologi, josta ei meinannut tulla loppua. Hesarin Fränti oli aikoinaan kehunut Ruotsalan elokuvansa (Hyper Sensitive, 1993) pohjalta ensimmäiseksi kv-tasoiseksi ohjaajaksi. "Mutta siihen se sitten jäikin." Omasta kohtalostaan tuohtunut Ruotsala ei valitettavasti millään pysynyt asiassa, joten tärkein pointti venyi tuskaisen monologin myötä yli annetun ajan. Tietysti voi jälkikäteen kysyä, että jos ohjaaja pitää itseään tärkeämpänä kuin taidettaan, niin miksi kenenkään tarvitsisi uskoa hänen omiin teoksiinsa?

Lopuksi katsottiin tunti 1960-lukuun linkittyviä lyhäreitä, muun muassa Jarvan hullutteleva Paulig-dokkari "Pakasteet II" (1969). Palkaksi neljä tuntia kestäneestä seminaarista päästiin juhlimaan Filmihullun 50v-juhlia tuulivoimapanimon sponsoroimilla kaljoilla. Jäin paikalle koska olin sentään itsekin kirjoittanut Filmihullun juhlanumeroon. Ketään en tuntenut. Istuin hetken samalla sohvalla kuin Pekka Tarkka, jonka muistelmateosta kiiteltiin jossain puheenvuorossa. Sitten lähdin junalle ja kotiin Tampereelle. Pitäkää autiomaanne hesalaiset.

---

EDIT 20.11.: Korjattu Tapio Suominen kirjoittajaksi "Easy Rider" -arvosteluun.