Nanowrimo 30K

Otin eilen läppärin Helsinkiin mukaan, jotta nanowrimosta ei jäisi yhtäkään päivää väliin. Se on ainoa keino varmistaa, että taakse jäävien päivien ketjukolari tönii juuri tänäänkin tekemään jotain, roikkuu kaulassa kuin ankkuriketju, loimuaa merkkirovioina kuin fantasiamaan kaupungit. Kirjoitin koko menomatkan ahtaassa bussissa ja paluumatkan juoppojen täyttämässä junassa. Hitaasti, ja juuri siksi.

30K lehteä myöhemmin. Sana per lehti.

Tänä vuonna 30K rajan saavuttaminen on ollut niin vaikeaa kuin mitä siitä ennalta arveli, siitäkin huolimatta, että on äärimmäisen vähän mitään päivittäisiä velvollisuuksia. Luettavista arvostelukirjoista on kaksi jäljellä ja yksi (Kirjallisuus nykykapitalismissa) saapumatta, Tulenkantaja-teoksia toki vielä pinottain, mutta ne ovat kiireettömiä toistaiseksi.

Kirjoittamisen vaikeus johtuu siitä, että dekkari ei tosiaankaan ole omin juttuni. Kaikki tavoitteet Simenonin tapaisesta selkeydestä ovat unohtuneet tässä 17 päivän aikana. Dekkari edellyttää erityisen vahvaa kurinalaisuutta ja nanowrimo erityisen kuritonta rönsyilyä. Tämä yhdistelmä on mahdoton, jollei ole Chandler-tyyppinen virtuoosi näkemään muotoja pimeydessä. Tai Simenonin kaltainen luokkaeroilla askarteleva kirjoittaja.

Prosaistille tärkeimmät työvälineet ovat punakynä ja roskakori. Runoilijat eivät tarvitse edes roskakoria. Jääköön sanomatta, mitä tämän syksyn kirjaa lukiessa se tuli mieleen. Opiksi itselleen tämäkin asia pitäisi tietysti ottaa. Ajattelin että vuoden 2019 viettäisi editoimalla valmiiksi joka kuukausi yhden hylkäämistään romaanikässäreistä. Punakynällä.

Sanapäivitys sunnuntaina 18. päivä.

Nyt nw-maratonin 30K kohdalla on romaanista valmiina jo kaikki olennainen, juoni huipennukseen saakka. Loput 20K pitää upottaa jälkiseurauksiin, mihin yleensä dekkareissa käytetään ehkä yksi tai kaksi sivua. On poimittava pikaisesti uusia isoja ideoita, joilla muotoilla tyhjästä Jotain.

Lupaava ennemerkki oli löytää divarista Truman Capoten elämäkerta juoruina kerrottuna. Siis maailman kuuluisin dokufabulisti muutettuna vitseiksi? Liekö parempaa todistetta, että kirjallisuuden ÄÄRELLÄKIN todellisuus vääristyy fiktioksi.