KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Kirjailija ja arjen poliittisuus (TKP)

"Työväenkirjallisuuden päivä" (TKP) voi kuulostaa yhtä muinaiselta jäänteeltä kuin Lenin-museo, mutta niin vain siitä on muodostunut tamperelaisen kirjakulttuurin henkireikä aivan kuten keväisin järjestettävästä EKF-tapahtumasta. Tunnelma on mukavasti kirjallisuuden sisäpuolella, jopa poliittisesta näkökulmasta, mitä missään muissa kirjallisuustapahtumissa (paitsi EKF) ei yleensä näe. Tunnelman takaa tietysti se, että tapahtuma järjestetään työväenmuseo Werstaassa.

Tänä vuonna TKP:n (2.9. 2017) teemana oli "Arki", joten päivän huipentava paneelikeskustelu kosketteli sitten arjen merkitystä kirjailijoille. Mukana paneelissa oli kaksi senioria, Kreetta Onkeli ja Riku Korhonen, sekä kaksi aloittelevaa tekijää, Johannes Ekholm ja Aura Nurmi. Keskustelu alkoi uneliaasti, mutta oli yltyä poliittiseksi taisteluksi, oikeistossa Onkeli & Korhonen ja vasemmiston ääninä Ekholm & Nurmi. Tuskinpa olin ainoa, joka vakuuttui siinä määrin näiden vasemmistoäänien terävyydestä, että ensi töikseen etsii käsiinsä heidän esikoisteoksensa (Rakkaus niinku ja Villieläimiä).

Se unelias osuus keskustelua koski kohtuuttoman hankalaa kysymystä, millaista on kirjailijan arki. Onkeli vertasi työtään 100 metrin pikajuoksijaan, jonka aikaansaannoksesta nähdään julkisuudessa vain pieni viipale verrattuna kaikkeen arkiseen harjoitteluun. Hänen kommenttinsa "Tylsyys on työmetodi" on helppo allekirjoittaa itse kunkin tekstityöläisen, joka ei puurra tarinoita ja juoksuta juonta senttaajan tavoin.

Korhonen puolestaan vertasi uuden kirjan aloittamista 100-vuotiaaseen mieheen, jolle tehdään peniksenpidennysleikkaus: edessä oleva työ tuntuu yhtä absurdilta. Johannes Ekholm totesi, että eipä se arki ole kummempaa kuin hänen kokemuksensa toimistotyöstä, Excel vain on vaihtunut Wordiin. Myös asema on yhtä avuton. Kun Ekholm oli pyytänyt kustantajalta lainaksi läppäriä viimeistelläkseen teoksensa, edes sitä ei ollut suotu.

Päivän kirpeimmät kommentit esitti esikoisrunoilija Nurmi. Hänen arkensa rakentuu paljolti Helsinki Poetry Connection -yhdistyksen ympärille. Luovaa työtään hän vertasi jatkuvaan valikoivaan kopiontiin, materiaalin etsimiseen äänirunoutta varten. Nurmi oli ainoa joka osasi puhua havainnollistavasti siitä, miten kirjailijan arkeen vaikuttaa palkitseminen (17000 e Jäntin palkinnosta) ja mistä kaikesta se arjen silpputyö koostuu, myös poliittisesta näkökulmasta.

Kirjailijan osuudesta nykypäivän politiikkaan hän oli Ekholmin kanssa samaa mieltä siitä, että nykyisen hallituksen pyrkiessä kriminalisoimaan köyhyyden, on kirjailijan vastuu antaa ääni niille, jotka eivät enää itse jaksa. Ekholm totesi tämän siinä muodossa, että prekariaattisesta näkökulmasta syntyy sellaisia tarinoita arjesta, joita muuten ei syntyisi. Lisäksi poliittisuutta ovat kaikki ne kompromissit, joita kirjailijan on tehtävä saadakseen tekstejään julki.

Onkeli, Korhonen, Ekholm ja Nurmi.
Poliittiset rintamat syntyivät siitä, että Onkeli alkoi kiistää hallituksen vihamielisyyden köyhiä kohtaan. Hän väitti, että Suomessa on vain mukavia ja epämukavia ihmisiä eikä luokkakysymys ylipäänsäkään sovi Suomeen. Korhoselle jäi sitten se epämukava tehtävä toimia välissä sovittelijana, muistuttaa että länsimaissa vasemmisto menestyy enää semanttisissa tehtävissä, mutta ei pääoman analyysissä. Tämä meni varsin kauas paneelin aiheesta, ehkä tarkoituksella. Paneelin vetäjän kysymykseen siitä, millainen motivaatio Korhosella oli kuvata keskiluokkaisia miehiä uusimmassa teoksessaan (Emme enää usko pahaan, 2016) tämä vastasi, että motivaationa oli kuvata miesten väkivaltakulttuuria.

Näin kysymys kirjallisuuden poliittisuudesta sukelsi taas sujuvasti turvallisempiin kysymyksiin kirjailijan sukupuolen ja -polven merkityksestä. Kiinnostava tämäkin osuus oli, etenkin jos on niin, että sukupolvikirjailija on aina median miehille suoma titteli. Ekholmia on kuulemma nimetty Y-polven kirjailijaksi, mistä hän ei ollut lainkaan innostunut. Korhonen saikin siitä tilaisuuden siirtää keskustelun median suuntaan: kun Hesarin kriitikko oli aikoinaan (2003) nimennyt hänet "sukupolven näkijäksi", muiden lehtien kriitikot toistivat kuorona tämän epiteetin, ja niin se jäi määrittelemään Korhosta seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Arvailla sopii, voisivatko määritelmät "porvariskirjailijasta" tai "työläiskirjailijasta" elää nykypäivänä edes kymmentä päivää verrattuna miehisiin "sukupolven ääniin".

Kaikkiaan TKP on säilyttänyt paikkansa tapahtumana, jonka näkyvyys ja merkitys muualle Suomeen taitaa olla lähellä nollaa.
Paikallisesti se on tämän takia sitäkin merkittävämpi. Yleisö on luultavasti aika lailla samaa vuodesta toiseen.

Miinuspuoli on se, että kirjoja emme saaneet Pirkkalaistenkaan pöydästä kaupaksi kuin kymmenkunta, useimmat suoraan tekijältä ostajalle. Saara myi kolme kirjaansa, joten elää niiden voitolla ehkä maanantaihin saakka; minä myin vanhan romaanini kolmella eurolla, mikä haihtui taskusta jo ennen pihalle pääsyä. Tiesipä pistäytyneensä politiikan liepeillä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti