KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
23.09. Hesassa R&A:ssa
7.-8.10. Turun kirjamessuilla
14.-21.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla

perjantai 25. elokuuta 2017

Mars Crossing (romaani)

Geoffrey A. Landis oli WorldConin parhaita esiintyjiä kommenteissaan siitä, mihin tiede oikeasti pystyy Marsiin matkatessa. Niinpä ostin Landisin palkitun romaanin "Mars Crossing" (2000) conin myyntipöydästä.

Pettymyshän se oli, mutta vain sen verran kuin odotinkin olevan. Kun NASA-fyysikko tekee tarinan Mars-lennosta, henkilökuvaus on isompi este kuin lento itsessään. Hyvää romaanissa onkin kaikki muu kuin ne kuusi henkilöhahmoa, jotka Marsiin laskeutuvat. Rasittavan huonoa on se, että henkilötaustoja kuvataan joka toisessa luvussa. Kuvauksilla ei ole muuta tarkoitusta kuin luoda persoonan sijaan taustoitus hahmoille.

Tiedoksi fyysikoille: Ensinnäkin, taustoitus EI ole sama asia kuin perusteltu henkilöhahmo, joka edellyttää henkilöiden interaktiota. Toiseksi, taustoituksen tulisi antaa lukijoille pohdittavaa teeman kannalta. Yksinäisyyden tarve ja pelko, mitä Landis toistuvasti pohtii, ei syvene toiston avulla.

Voi olla varma, että mr Landis ei ole kuullutkaan Bechdel-testistä. Kaksi naisastronauttia tämän kirjan Mars-matkalla eivät muuta mieti kuin millä vokottelisivat retken johtajan sänkyynsä. Toisilleen heillä ei ole  sanottavaa. Eipä juuri miehilläkään. Yksi on päässyt mukaan arpalipulla. Voisi ehkä ihmetellä miten tällaista porukkaa päästetään miljardeja maksaviin laitteisiin. Näiltä osin lajikohtainenkin realismi falskaa. Raskaasti.

Mutta se mitä Marsiin saavuttua sitten tapahtuu on tarinaltaan yhtä huikeaa vyöryrystä kuin Weirin "Yksin Marsissa". Vain sillä erotuksella, että Weirinkin proosa on kuin paimenrunoutta verrattuna Landisin faktioivaan kuvaukseen. Olennaista on olosuhteista kasvava ihmetyksen tunne: miten ne voivat selvitä vielä TÄSTÄKIN vastoinkäymisestä kaikki toimivat laitteensa jo menetettyään. Weirin tavoin Landis muistuttaa, että pienimmät tekniset virheet kumuloituvat ällistyttäviksi katastrofeiksi.

WorldConin paneeleissa mr Landis paheksui Weirin kirjan myrskykuvauksien fiktiivisyyttä. En ihmettele miksi. Landis itse on erityisen huolellinen sään ja geologian yllättävyyksissä. Niihin verrattuna dekkarimainen sivujuoni tuntuu erityisen turhalta ja koomiselta.

Lopetus on juonen, olosuhteet ja jännityksen muutamaan sivuun tiivistäessään komea. Kunpa koko romaani olisi rohjettu tehdä samoin: tuloksena olisi ollut sadan sivun mittainen kovan scifin klassikko.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti