Batman vs Superman

Kolmekymmentä vuotta sitten sarjakuvateollisuus koki kääntymyksen sekä kunnianhimoisempaan kerrontaan että aikuisempaan aiheenvalintaan. Syntyi sarjakuvaromaaniksi kutsuttu tyylittely ja aikuissarjakuvaksi kutsuttu markkinakategoria. Molemmat kukoistivat viitisentoista vuotta, kunnes syndikaattien laskelmointi, suoramyynnin lakastuminen ja printtimedian kuihtuminen johtivat molempien kutistumiseen, vaan ei katoamiseen. Kääntymyksen jäljiltä jäivät elämään myös klassikot, etenkin supersankaritarinoiden häikäisevät menestysteokset, joihin elokuvateollisuuden oli helppo tarttua efektitekniikan ja fantisoidun väkivaltaviihteen löydettyä yhdistetty potentiaalinsa peliviihteen avaamille markkinoille.

Siinä on supersankaribisneksen tarina tähän saakka.

Seuraava käänne saattaa olla jo edessä eikä välttämättä parempaan. Tätä filmeiksi muutettua sarjakuvamaailmaa on sitä helpompi tuottaa, mitä kierrätetympää se on, joten 13-vuotiaiden reaktioherkkyydelle perustuvat supersankarimarkkinat voivat sammua yhtä nopeasti kuin ovat syntyneetkin.

Batman vs Superman (2016) on näiden uusien supersankarifilmien kärkikastia, omaan makuuni jopa parempi kuin ylituotetut ja loputtomaan hypetykseen tarkoituksensa hukanneet Avengers-elokuvat. Tavallaan se on tietysti pakollinen katsottava, sen jälkeen kun sama ohjaaja, Zack Snyder, on JO tehnyt definitiivisen supersankarifilmin Watchmen-sarjakuvasta. Uudesta Batman vs Superman -elokuvasta voikin sanoa, että kaksi kolmasosaa siitä on miellyttävän tyyliteltyä ja kohtuullisen katsottavaa genrefilmiä.

Yksi kolmasosa taas on yhtä sietämättömän tylsää mäiskintää ja takaa-ajoa kuin missä tahansa näistä genrefilmeistä. Tuntuu kuin ohjaaja vaihtuisi sen pitkän loppumäiskinnän kohdalla, eikä edes tämän kertaluokan aiheesta (demoninen batman vs jumalallinen teräsmies) saada irti mitään erityistä siihen suureen odotusten alla olevaan gladiaattorimatsiin. Tämä on megaluokan mokaus Snyderin ennakkomaineeseen nähden - ja toisaalta taas odotusten mukaista, jos on nähnyt Man of Steel -elokuvan (2013) viimeisen puolituntisen.

Kamalinta tässä Batman vs Superman -elokuvassa on juuri se, mistä sitä on eniten  irvitty etukäteen eli näyttelijävalinnat. Aivan kuin kaikki kelvolliset näyttelijät olisi jo varattu Marvel-tuotantoihin?

Kyse ei ole vain fanikunnan makumieltymyksistä, vaan siitä, miten hahmoa käytetään näyttelijäntyössä. Jopa Tom Cruisen voi saada näyttämään oikealta näyttelijältä, jos hahmon ristiriitaisuus saa tämän hikoilemaan epävarmuudesta hahmon tilanteen lailla, kuten ensimmäisessä MI-elokuvassa.

Mutta Ben Affleck on pelkkä pateettinen möykky lihaa bat-haarniskassa, kun ei hänestä muuta puristeta. Hänen turpea leukansa törröttää esiin bat-naamarista kuin mikäkin deekun perse. Ei mikään ihme, että suurin osa elokuvasta tapahtuu niin pimeiksi lavastettuina kohtauksina, ettei niistä juuri erota kuin kyyhöttävän profiilin.

Ben Affleckin nähtyään ei katsojalla ole motivaatiota pyrkiä jonkinlaiseen elokuvan sisäiseen tunnelmaan. Mutta näitä hölmöyksiä riittää lisää:
- Henry Cavill teräsmiehenä ei olisi ihan mahdoton ikonisuuteen tähtäävä castaus, jos edes siitä siviilipuolesta otettaisiin sitten irti jotain, ristiriitaisuuttaan pohtiva puolijumala, jonka ei tarvitsisi näyttää kiiltokuvalta. Ei tule esimerkiksi kohtaustakaan, että hahmon kaksinaisuutta dramatisoitaisiin joko koomisesti tai psykologisesti, mikä sentään oli "Man of Steel" -elokuvan kantava motiivi, puhumattakaan hahmon mainiosta gay-alatekstistä.
- Jesse Eisenbergin hahmo neuroottisena lapsinerona, 2000-luvun Lex Luthorina, on epämääräinen ja tähtäämätön idealtaan, joten castauskin on tehty hippaleikkinä. Tai ehkä hahmoon on hakemalla haettu tuoreutta, tai nettiajan nivellystä Eisenbergin aiempaan superhahmoon Naama(/io)kirjan keksijänä. Mutta lopputulos on myötähävettävän yliampuva kategoriavirhe kuten vuoden 1978 lexluthoriksi kiinnitetty Gene Hackman.
- Jeremy Ironsin hahmo Bat-miehen palvelijana on genremuodollisuus, jolla haetaan yhtäläisyyksien vetämistä Michael Cainen vastaavaan brittirekisterillä tekemään suoritukseen. Hauskaa, mutta tarpeetonta.
- Gal Gadotin pistäytyminen Ihmenaisena on yhtä operettimainen väliintulo kuin jos hän esittäisi ihmebikineissään äiti Teresaa.
- Holly Hunter hyveellisenä senaattorina on toki ajateltu ja visusti näytelty hahmo, mutta saa nuo edeltävät näyttelijätyöt näyttämään vieläkin ohuemmilta kuin trikoonsa.
- Amy Adams supersankarin tyttökaverina ei saa mitään mahdollisuuksia näytellä muuta kuin lehtityötään naiviimpaa journalistia. Kyseenalainen saavutus tällaisena aikana, kun Oscar-palkintoja sataa juuri journalismikuvauksiin erikoistuneille elokuville ja kysyntä vahvoille naishahmoille on tunnustettu bisneksen kaikissa portaissa.

Kannattaako Batman v Superman -elokuva siis nähdä, saati katsoa?

Ehdottomasti. Sen kuvamaailmassa on paljon ajateltuakin, sitä samaa sarjakuvien inspiroimaa iloittelua mitä näki Snyderin "Watchmen'issä". Jo pelkästään parin minuutin mitainen 'Batmanin painajainen' -jakso on pääsiäismunan kaltainen yllätys, jossa ohjaaja Snyder ja tuottaja Christopher Nolan osoittavat, että HALUTESSAAN (so. muiden tuottajien niin salliessa) he OLISIVAT voineet tehdä supersankarifilmin samassa tyylilajissa kuin Nolanin oma Batman-trilogia, ja tehdä tsunamit fanikunnan odotushorisontille

Sitä odotellessa?
Miten olisi sarjiselokuva Alex Rossin tapaan?

Vuonna kahdeksankuus (pääsiäinen)

Siitä pitäen, kun kesällä 1983 lähdin Kuopiosta sivariin, olen pysynyt liikkeessä. 

Tampere oli opiskeluvuosiksi risteysasema, josta pääsi lähtemään niin laivajunalla Eurooppaan kuin fillarilla pitkille maareiteille itään ja pohjoiseen. Tampereelta oli luontevaa, töiden loppuessa, siirtyä sataman lähelle Turkuun, sitten Helsinkiin, jahka Turku alkoi tuntua hautausmaalta - ja sitten jatkaa pelkkää liikettä, kun ei ollut enää päämääriä, palata Turkuun ja jatkaa sieltä tänne Tampereelle, palata vanhoja jälkiä kun ei mitään uuttakaan ollut minne haluaisi kadota.
 
Vain nöyrtyminen lapsen tekemiseen ja perhe-elämään pakottaa ihmisen luopumaan luonnollisesta liikevoimastaan ja tyytymään luonnollistettuun vankilaansa. On mahdotonta perustella nykypäivän poliittisilla termeillä, että liike itsessään on tärkeämpää kuin mikään mitä seuraavasta paikasta voisi löytää. "Liikkuvien"/"Liikkumattomien" oikeuksista on vaikeampi puhua minkään eettisen sanaston mukaan kuin edes miesten / naisten oikeuksista, vaikka kyse on yhtä perustavanlaatuisista arvoista.
 
Sitä samaa mämmimäistä vellomista estetisoiduissa kuralähtökuopissa elämä oli tietysti 1980-luvullakin. Mentiin elokuviin tai avattiin tietokone, jotta avautuisi ikkuna viereiseen todellisuuteen - tai hypättiin junaan.

1.4. [1986] Olin lomalla. 25.3. Kuopioon aamujunalla. Seuraavana aamuna 5.05 junalla Viinijärvelle, liftasin Honkalammelle. Söin aamupuuroa epäluuloisten sivarien kanssa, juttelin uuden ATK-sivarin kaa, 10:30 lähti bussi, juoksin. Joensuussa uusia taloja, yo:lla uusi rakennus. Söin ruokalassa Akin kanssa, kiertelimme kaupungilla, Aki osti ruokaa, maksoi jopa G:n nakit. Kävelimme Noljakkaan, Aki katseli seinille, kun G sotki nakkeja mämmiin. Saunassakin. Yritimme elokuviin, täyttä "Out of Africaan". Torstaiaamuna Aki pesi pyykkiä, kahdeksi yo:lle syömään, käytiin Rantakylässä, adventisteja. Palatessa G löysi fillarin Pielisjoesta, ajoi sen kirjaston pihaan, Aki tunsi synnin värähtelyä, lohdutti itseään, että pyörä löytyy pihasta helpommin. 22.35-juna Siilinjärvelle, aamuyöllä kotona. Aamulla vanhemmat lähti Tunisiaan, vaikka jenkit ja Gaddafi tönivät toisiaan Libyan edustalla. Pyhät Sessuilla, pelattiin tietokoneella. Hain passia poliisiasemalta, viime hetkellä, sillä virkamiehet menevät lakkoon. Kaaos, antakaa minulle ansaitsemani kaaos! 
Paluu Tampereelle. Luin "Ruusun nimeä" junassa. Kämpällä järkytys: vieras haju. Pieniä muutoksia, kaappien ovia auki, vessassa uusi hammasharja, keittiössä kaksi likaista lasia. Uusi kämppis ilmestyi huoneestaan, Yrjö Alponen tai Alpo Yrjönen, opiskelee kansantaloustiedettä, arka mutta terävä, iso kattila, vaikka työntäisi päänsä siihen, syö pullaa ja juo teetä.  Minä: proosani on aforismeja, runoni sanaleikkejä, näytelmäni hokemia, osaan kirjoittaa enää otsikoita ja melko hyviä kritiikkejä. Minulla on silmää ja korvaa, vähemmän aivoja."

Vuonna kahdeksankuus (21.3.)

Keväällä 1986 pamahti Tsernobylissä ydinvoimala. Eipä se juuri ketään hetkauttanut. Luin tänään loppuun Rein Raudin "Täydellisen lauseen kuoleman" ja koko helvetin 1980-luku tuli vyöryen mieleen. Vaikka Raudin romantiikka on typerryttävän teinimäistä, on hänen otteensa 1980-lukuun yhtä järisyttävän rehellinen ja rehellisyyttä vaativa. "Miten nuoria" tarkoittaa: "MILLÄ TAVOIN VIATTOMIA". Ja hän vastaa siihen. Ja hän ei säästele ketään, ei itseäänkään. Osaisinpa minäkin. Tallinnassa kävin vasta 1989. Silloin vallankumous oli jo lähellä.

Mutta vuonna 1986 ei ollut vielä aavistustakaan siitä, miten nopeasti Eurooppa tulisi avautumaan, meilleKIN, jotka niin kaipasimme Suomesta pois.

Tampereen rokkielämän mullisti vuoden 1986 keväällä kaksi aivan erilaista instituutiota: Doris-yökerhon avaaminen ja Kumma Heppu & LAV -bändin esillenousu. Itse kävin harvoin Doriksessa eli Dorkalassa, vihasin sitä lähes yhtä paljon kuin siihen oli pakko uskoa illan viimeisenä toivona, ja erinäiset kerrat sieltä lähdettyä poljin kotiin tyytyväisenä vain siitä, että olen sentään se joka ei jää tyhjien toiveidensa kanssa valomerkkiin saakka. Mutta Kumma Heppu & LAV oli vallan toista. Se oli bändi, jonka musiikista välitty kaikki se alakuloinen runous, jota punkista oli jäänyt kaipaamaan. Se oli lupaus siitä, että 1980-luvun ei tarvitse koskaan päättyä. Sen lupauksen taisi Ari Närhi pitääkin.

Ja mekin teimme jotain, nimittäin lopulta sen merimieskabareen jota oli kuukausia harjoiteltu ja jonka rahoilla oli tarkoitus päästä Pariisiin. Ja päästiinkiin. Mutta se on ihan toinen, romaanin mittainen tarina.

Opintovuosieni eeppisin tapaus, sen sijaan, oli tuo kevään 1986 kabareejuhla 20.-21. maaliskuuta:

"21.3. [1986] Perjantai. Eilisaamuna leikkautin millin terällä loput karvat päästäni. Ihmiset tuijottavat. Pyörällä YOlle, kävellen YO-talolle. Kabareen harjoittelua, Hyppönen suuntaa valoja. Kävin TJRP-harjoituksissa, vain 10 ihmistä paikalla. Syömässä, 5:ltä kenraali. Hermoilua, venyi 7:ään, väkeä alkoi tulla, Pipana, Anne, Juha Lehtinen, Selleri+Mirja, Ulla Iltakoululainen joka ei tunnistanut kaljua G:tä. Kahdeksalta häädettiin TUFSA kokoushuoneesta, meikkaamaan. 9:ltä lavalle, kaikki meni nappiin, vaikka Riitta rasitti kaikkia, bändi joi olutta. Toinen puolisko myös ok, varsinkin Martin vitsit ja Päivin "Amsterdam". Tanssimaan loppuilta, "Hello, I love you, let me jump in your game." 

Jatkoille Pispalaan, kävelin TarjaMarin, Virpin, Tinken ja Hyppösen kanssa, ylistimme kuuta, söimme taloussuklaata ja viiniä, leikimme ulkomaalaisia. Talo oli täynnä meikäläisiä ja tuttujen tuttuja. Salaattia sormin, tanssia, pieni lipunmyyjä suuteli kaikki talon miespuoliset paitsi Frankin joka sammui. Billie Holiday, Miller, Lapparit, Prince isolla volyymilla aamuviiteen. Tuulevi väitti, että olin pikkujouluista lähdettäessä kieltäytynyt ajamasta taksilla, koska olen lilja. Anskulla meni lujaa, vippasi puolet talon viinoista ja tupakoista, kähmi jokaista naista, itki keittiössä, haastoi riitaa ja oksensi F:n takille. Ansku oli jonkun poikakaveri, mutta kukaan ei tiennyt kenen. Se sammui sen mattokäärön päälle jonka sisällä F nukkui. Aamuviideltä ekaan Paasikiventien bussiin, pakkaskylmä, nauroimme matkustajille: "Nuo ovat töihin menossa." Kävelin Lukonmäen kohdalta kotiin repun ja levykassin kanssa, palelin, linnut lauloi, aamu nousi kuin Kurosawan leffassa."

Helppoa Harold Pinteriä (Ruokahissi)

Näytelmä saa olla kyllä absurdin helppo, mutta jos se on helpon absurdi, jotain on pielessä.

Draaman tyylilajina absurdi on yhtä vaikea kuin nonsense kirjallisuudessa, koska tyylin pitäisi pysyä tarkasti kokeellisen hulluttelun ja viitseliään symbolismin välissä. Tyylilajin akateeminen nimitys "absurdismi" on yhtä absurdi kuin muutkin akateemiset yritykset rajata mielikuvituksen villeintä vyöhykettä jatkumoksi tai peräti koulukunnaksi, mutta tulee paljastaneeksi olennaisen: jos näytelmästä tehdään tarkoituksella absurdiSTINEN, on tavoitteena peitellä tavoitteen hämäryyttä tai sisällön ilmeisyyttä.

Jyväskylän kaupunginteatterin Pinter-sovitus "Ruokahissistä" menee sieltä toisesta äärilaidasta, helpon absurdina osoitelmana 1940-luvun englantilaiseen ja eurooppalaiseen ilmapiiriin, josta on yhtä helppo löytää kytkentöjä nykypäivän valtakäytänteisiin. "Ruokahissi" on toki uskollinen alkutekstille, mutta saa kahden palkkatappajan viimetapaamisen näyttämään enemmän Tarantinolta kuin Pinteriltä.

Ilman tulkintaa Pinterin absurdi draama näyttää tältä....

Eikä se huonokaan asia ole. Näyttelijät Halkola & Suonpää ovat hyvin habitukseltaan toisiaan täydentävä pari tämän pelkistetyn "rakkaus on murhaa" -tarinan energioihin. Rauhallisen jykevä Ben (Halkola) ja neurotisoitunut nuori Gus (Suonpää) odottavat jonkin rakennuksen kellarissa "ylhäältä" tulevaa tappokäskyä, tietämättä sen enempää tulevasta uhrista kuin auktoriteetista joka heitä käskyttää. Loppuratkaisu ei tule yllätyksenä, jos on nähnyt yhdenkin vastaavan noir-elokuvan. Vihjeet edeltävistä tapahtumista ja loppuratkaisusta putkahtelevat dialogissakin soman psykologisina viitteinä: miksi Ben jäi odottamaan autoon? miksi Ben kauhistelee omituisia kuolinuutisia vaikka on itse palkkatappaja? mitä edellisellä tappokeikalla on tapahtunut uhrina olleelle naiselle?

Näytelmäesitystä seuranneessa keskustelutilaisuudessa (12.3.2016) Halkola & Suonpää kertoivat "tutkineensa" näytelmää julkaisuajankohdan kautta eli tulkinneensa hahmojaan ennen kaikkea (juutalaisen) Pinterin kommenttina holokaustille ja natsismille ja sodan aiheuttamille traumoille. Totta kyllä, nämä asetelmat ovat väistämättä mukana "Ruokahississä", samoin kuin Pinterin näytelmien marxilaisen simppeli luokka-asetelma kasvottomista vallankäyttäjistä "ylhäällä" anonyymeissä rakennuksissa.

Mutta mitä sitten jää sen ABSURDIN osuudeksi? Mikä tästä näytelmästä tekee absurdin draaman klassikon, jos draama on niin kiinni kehyksissään, että 70 minuutin esityksestä poistuu yhtä harmittomasti kuin häijyn vitsin saattelemana?

Ohjaaja Sini Moila puolustautui keskustelutilaisuudessa sillä, että hän tuli mukaan "Ruokahissin" projektiin, kun sille oli suunniteltu jo ulkoasu: vaatetus ja lavastus kiinnittivät sen jo tiettyyn ajankohtaan. Siksi näytelmän sovitus ei pyrkinyt absurdimpaan tai edes abstraktimpaan ilmaisuun.

No joo. Okei. Ostan selityksen, ja totta kai PIDIN esityksestä sinänsä ja siitä kunnioituksesta Pinterin tekstiä kohtaan, että taukokohtien tulkinnallisuudelle annettiin todella hyvin tilaa. Mutta jos absurdin näytelmän absurdius on tosiaankin kiinni tietyissä historiallisissa syntyoloissa, niin kai ne kehyksetkin ja koko pitkä Pinter-tulkintojen historia mukaan lukien pitäisi saada tuotua mukaan esitykseen? Ei kai kukaan Beckettiäkään tekisi näin helpoksi pyssytarinaksi?

...mutta tältäkin se voisi näyttää.

Muuten käy niin hupsusti, että yleisö tyytyy naureskelemaan hahmoille - kuten Jyväskylässäkin liian usein kävi - sen sijaan että alkaisi pelkäämään oman maailmansa ja tajuntansa puolesta.

Axu

Tänä aamuna Nikke välitti tiedon, joka oli levinnyt facebookissa: Axu oli kuollut maanantaina, menehtynyt sairauskohtaukseen kotonaan.

Vasta kun kirjoitin sen tuohon, asia muuttui todeksi mielessäni. Siksi tämä on pakko tekstata kuin sähkösanoma menneisyyteen. Olimme olemassa toisillemme kirjoittamalla. Taistelutovereita sillä proosallisen itseironisella tavalla jota sivarit, humanistit ja maailmanparantajat ovat. Aikuisten oikeasti. Tiesimme, että kukaan muu ei ota meitä tosissaan kuin ne jotka lukevat teksteistämme sen mitä yritämme. Mihin pyrimme.

Muihin humanisteihin verrattuna Axu oli kova luu. Fysiikaltaan ja mieleltään vahvimpia ihmisiä, mitä tunsin. Itsekkäimpiä, itsenäisimpiä, ja varmasti itseironisin. Iron Man.

Siksi hänen poismenonsa tuntuu mahdottomalta. Diabetes oli jatkuva kiusa, mutta sellaisiin asioihin Axu suhtautui järjestelmällisesti, jopa korostetun vähättelevästi. Hän treenasi itseään niin aikidossa kuin elämässä, ehkä enemmän eli yksinäisemmin kuin kukaan muu tuntemani olento.

Axu oli ennen kaikkea hankalin ihminen mitä tunsin. Eihän sellaiset ihmiset kuole.

Axu oli aina hieman pelottava vaikka hänet tunsi kuinka hyvin, helposti ärtyvä ja nopeasti etäinen tai ivallinen, arvaamaton. Siksi Axua näki mieluiten kahdestaan, ja yhä harvemmin, vaikka mistään muualta ei saanut yhtä rehellistä kommenttia tästä asioiden maailmasta kuin häneltä.

Kirjoittaminen yhdisti meidät nekin vuodet, kun pidimme yhteyttä satunnaisesti. Puhuimme epäselvästi, elimme epäselvästi, asettumatta mihinkään. Olimme molemmat hankalia persoonia, miestapaisesti kyllä, niin ystävien kanssa kuin parisuhteissa. Tiesimme sen toisistamme, mutta erityisen hyvin tiesimme millaiseen kulttuurisotaan osallistuimme.

Silti Axu oli se, joka jaksoi naureksia takakireille miestutkimuksen ivaajille, hännikäisille ja laasasille, ihmetellä niiden elämäntapaa. Axu jaksoi osallistua miesjärjestöjen politiikkaan juuri sellaisella keskustelevalla vakaumuksella, jota voi pitää ihanteena kaikelle politiikalle. Kun Axu päätyi Tasa-arvoasiain neuvottelukuntaan virkamieheksi, hänellä oli takanaan melkoinen kouliintuminen tehtävään, niin teorian kuin käytännön keskusteluista. Hän oli siinä aiheessa veteraani jos kuka.

Mutta Axua kuvaa parhaiten se millainen hän oli alkoholistina.

Kun Axu alkoi juoda Impilinnan kämpässään, se näytti yhtä hölmöltä kuin kehno näyttelijä esittäisi alkoholistia lavalla, samalla kun miettii seuraavaa shakkisiirtoa. Hän oli aina yhtä terävä ja aina yhtä tietoinen tilastaan. Hän joi olutta kuin kone.

Kun Liisa oli lyönyt Axua paistinpannulla päähän, hän otti makuupussinsa ja meni yöksi metsään nukkumaan. Hän kertoi tätä ylpeän tyytyväisenä. Parisuhde ja alkoholi olivat hänelle tapoja kostaa maailmalle. Axu oli samurai. Axu oli punk.

Kun näytin Axulle artikkeliani alkoholismikuvauksista, hän totesi ykskantaan: "Ihan hyvä, mutta yksinäisyydestä et ole kirjoittanut mitään."

Vielä sittenkin kun Axu alkoi käydä AA-kerhon kokouksissa, tulin ehdottaneeksi hänelle pistäytymistä seminaarioluella. Axu siihen: "Oletko sä tosissasi?" Teki mieli vastata samalla mitalla: oletko SINÄ tosissasi? Sinähän olet ainoa ihminen, johon viina ei vaikuta.


Axun elämäntapa näytti siltä, että hänen oli helppo mennä rooleihin ja olla välittämättä siitä, mitä ihmiset hänestä ajattelivat. Hän oli mukana bdsm-piireissä, mutta sekin näytti ulkoapäin yhtä kylmän koomiselta roolileikiltä. Hänelle se tuntui olevan ainoa tapa elää todeksi fiktiota.

Sama päti teksteihin. Itsekritiikki ei ollut Axulla niinkään tekstin laatuun kuin todenmukaisuuteen liittyvää. Fiktio ja mielikuvitus olivat hänelle, kirjallisuuden rakastajalle, kiinnostavia käytännöllisyydessään, mutta scifin ja fantasian kaltainen proosa olivat hänestä lapsellisia. Samoin kuin akateeminen teoriapaatos. Axu teki väitöskirjaa vuosien sijaan vuosikymmenet, ja viime syksynä hänellä oli jälleen yksi "viimeinen editointi" meneillään. Aina hän epäili tekemisensä merkitystä, ei niinkään tekstin laadun vuoksi, vaan jotta siinä ei olisi sitä teoriaksi naamioitunutta valhetta.

"Uskotko sä siihen OIKEASTI?" Axu saattoi kysyä muiden tutkijoiden teorianrakennuksesta. Ja hän tarkoitti sitä.

No niin. Olisi lievää kaunistelua sanoa, että A oli enemmän maailmassa kiinni kuin muut tuntemani ihmiset. Sellaista määritelmää A olisi inhonnut. Mutta on paikallaan sanoa, että hän sai kusipäät pelkäämään.

*

TaNe palkitsi Arton v. 2002 Miehen työ -palkinnolla

"Mieskeskeisen yhteiskunnan perusteet horjuvat, jos miehet alkavat yksissä tuumin kieltäytyä ahtaasta miehen roolista. Tämä lienee keskeisin syy siihen, että miesten pukeutumista, seksuaalista käyttäytymistä, elekieltä, harrastuksia ja työuraa vahditaan naisia tiukemmin. Erilainen mies on aina yhteisön silmissä vaarallinen esimerkki. Miesten eriarvoisuuden huomioon ottaminen ja sen purkaminen on kuitenkin ensisijaisesti miesten tehtävä eikä naisliikkeen tehtävä."

Arto Jokinen, kriittisen miestutkimuksen verkkosivuilla artikkelissaan "Sukupuolten sodasta tasa-arvoon", ilmestynyt alunperin lehdessä Impose, 6/2000.

Luomudraama tulee! (Keuhkot-näytelmä)

Luomudraamaa? Dogma-teatteria? Standup-tragiikkaa?

En oikein tiedä millä nimellä kutsuisin näkemääni, mutta tajuan sen olevan jotain vallankumouksellista.

Saman ovat huomanneet monet muutkin. Kansallisteatterin Keuhkot on ollut loppuunmyyty ensi-illastaan lähtien, huolimatta siitä, että se koostuu kahden näyttelijän erittäin pelkistetystä dialogista. 

Tältä Keuhkot näytti kotimaassaan...

Pelkistämisessä piilee näytelmän ydin ja sen menestyksen salaisuus. Käsikirjoittaja, englantilainen Duncan Macmillan on antanut teokselle tiukat näyttämöohjeet. Ohjeiden mukaan Keuhkot on esitettävä ilman teatterille ominaista tarpeistoa: ei lavasteita, ei rekvisiittaa, ei roolivaatteita tai valoilla ja taustaäänillä tehtyjä korostuksia.

Näyttämöohjeiden mukaan edes näyttelijöiden mimiikka ei ole sallittua. Esimerkiksi parittelu ja synnytys esitetään yhtä viitteellisesti kuin kyse olisi lavalle siirretystä kuunnelmasta. Hahmojen on oltava anonyymejä, ihmisyyden perikuvia.

Silti esityksessä on uskomaton intensiteetti, jossa esitysmuoto sopii täydellisesti näytelmän ydinkysymykseen. Mihin ihmisillä on aikaa tällä planeetalla? Onko meillä sen verran siedettävän hyvää elämää jäljellä, että tänne on mielekästä synnyttää uusi sukupolvi? Tai onko pariskunnilla liikaa yhteistä aikaa, jos he päättävät olla hankkimatta lasta ekologisista syistä?

Dialogi sinänsä ei tarjoa mitään erityisen syvällistä, jotta tekstin sisältö olisi riittävä syy nähdä Keuhkot, mutta muotoratkaisu tuntuu vallankumoukselliselta.

Näyttelijät puhuvat tauotta sen sata minuuttia, mitä esitys kestää. Ajallinen ja paikallinen siirtymä esitetään sekunnin mittaisena taukona repliikkien välissä. Kun katsoja on tottunut tähän, rytmi voi edelleen kiihtyä.

Viimeiset kymmenen minuuttia Keuhkot kiihdyttää yli katsojan odotushorisontin ja onnistuu yllättämään vielä kertaalleen. Ei niinkään repliikkien sisältö kuin niiden rytmitys on johdonmukaisen dramaattinen lopputulos tämän näytelmän tarinasta.  Yleisö haukkoo henkeään valojen sammuessa.

 Hyvin pitkästä aikaa olen nähnyt myös jotain näyttelijätyöltään kiinnostavaa, ehkäpä kiinnostavinta mitä Kansallinen on koskaan tarjonnut. Siitä kiitos Macmillanille ja näytelmän ohjaajalle.

...ja tältä Keuhkot näyttää Suomessa.

"Kiinnostava" ei tietenkään ole esteettinen kategoria, kuten kriitikot mieluusti muistuttavat. Draaman henkilötarinasta ei ihan selviä, miksi se naisosapuoli tässä näytelmässä puhuu niin paljon enemmän kuin mies, mutta Ria Kataja on roolissa omiaan. Näyttelijältä vaaditaan täydellistä heittäytymistä dialogiin, ehkä liiankin näppäränä pingpongina joka sopii liiankin hyvin tämän aikakauden teatteriin, mutta myös etäisyyttä hahmoonsa välineenä. Tähän Kataja pystyy vaivattomasti, kun taas maailmanloppuromanssin vastapuoli, poikamaisen filmaattinen Mikko Nousiainen, tekee rooliaan lievästi huvittuneena, aivan kuin kyseessä olisi romcom. Sellainen fuskaa tunnelmaa näytelmästä.

Tällaiset näyttelijäluonteet eivät vaan täysin natsaa tarinassa, jossa sukupuolten rehellinen dialogi olisi maailman pelastumisen edellytys.

Tämän artikkelin kontekstoivampi versio ilmestyy kolumnina Kulttuurivihkojen numerossa 2/2016, samoin kuin raportti Työväen näyttämöpäiviltä.

 

Vuonna kahdeksankuus (23.2. ja 25.2.)

Onko talvi aina tuntunut näin pitkältä, kun siitä yrittää odottaa kevättä? Vaiko vain tällaisessa turvallisuuteensa pysähtyneessä porvari-idyllissä, jossa kesältäkään ei voi odottaa muuta kuin vihreämmän väristä vankilaa?

Edes yhden kirjan ilmestyminen ja toisen odotus huhtikuuksi ei tunnu siltä, että elämä olisi yhtä kuin TAPAHTUMAA, ajatusten tulemista teoiksi, luovuuden konkretiaa - mitä kevään olettaisi merkitsevän. Eniten odotan kesäkuun puoliväliä, että pääsemme lentäen pois tästä kaupungista ja suoraan Ruotsiin: PAKOMATKAN tuntua. Ja se taas on hävettävä ajatuksenakin, kun tietää miten miljoonat ihmiset suuntaavat nyt Eurooppaan ihan oikeilla pakomatkoilla.

Miltä kevään odottanen sitten tuntui 30 vuotta sitten? Miltä se olisi tuntunut, jos olisi tiennyt mitä elämä on 30 vuotta myöhemmin?

"23.2. [1986] Sunnuntai. Eilen kävellen kaupunkiin, ostin Sadea, leffakerhossa Fritz Lang. Oli tarkoitus lähteä saunomaan Pirkkalaan, F. samassa bussissa, jäimmekin pois Messukylässä, kävelimme Pappilaan. F:n tuttuja, Markku ja Päivi, boheemin rentoja lämpimiä ihmisiä ja yxi neuroottinen kissa Mansikki. Tarjosivat kalakeittoa jossa ei kalaa, vain maku lohenruodosta. Kissa nuoli varpaitani, piti hajusta, kynsikin. F kertoi "juokseva juristi" ja "kanadalainen poliisi kurkistaa autoon" -tarinat, Markku pyöreän pöydän tarinan apinasta ja kansanedustajista. G oli hiljaa. Miltei täysikuu, käveltiin, ihailtiin puita, kuuta ja kirkkoa. Kotoa hain neljä makkaravoileipää, istuttiin F:n huoneessa, kuunneltiin heviä sivistyneesti ja muovailtiin savesta denim-housuinen Anubis-jumala, kerrottiin horror-juttuja, hyyti oikeesti, pelotti. Sitten Anubis putosi itsestään kaiutinkaapin päältä ja minä lähdin. -- Jos G ei elä täysillä tätä kevättä, niin minkä kevään?"

"25.2. [1986] Tiistai. Kylmennyt, yhä kirkkaampaa, -16C ja tuuli pohjoisesta. Nukuin huonosti. Aamiaiseksi teelusikallinen venäjänjuurta, ei tehonnut. YOlla puuroa, leipää, etsin Aamulehdestä jo juttuani. Aviisissa Bakkhantit-arvostelu. Kävelin kirjastoon, etsin Kaurasta ja "Alkumetsää", himoitsin "Maailman kirjailijat" -teosta. Iltapäivän TJRP-luennolla vain kolmannes porukasta paikalla, aurinko jo tekee lämpöisiään meistä. Odotin M:aa hyppytornilla, yhtä matkaa Pispan koululle, sieltäkin puuttui ihmisiä, joten harjoitukset sujui tehokkaasti, uusia ideoita, kuten pesäpallo-miekka, osapuolten jako valitsemalla, kehittelimme miekkailun hikistä koreografiaa. Samaa matkaa kaupunkiin, bussilla K-Siiraan, ostin 10 purkkia jogurttia, 1.5 litraa kympillä! Kämpällä luin Aviisia ja söin m.makkaraa, jogurttia ja ja leipää + banaania. Pysähtynyt. Mun nuoruus ei ole mikään baletti uskaliaine varvashyppyineen, tää on sotatanssi! Nukuttaa, G tänään katsoi postilaatikkoon neljästi."

Kuinka elokuvaesitys järjestetään

Idea elokuvaesitykseen tuli queer-illan mukana joskus viime marraskuussa: mitäs jos Pirkkalaiskirjailijat järjestäisi queer-teemaisen kirjallisuusillan, ja sen yhteydessä voisi olla jopa tuore Mirkka Rekola -elokuva, ja lavalle saataisiin kenties myös Rekola-tutkimusta esittelevä tutkija. Sami oli jutellut aiheesta ohimennen tutkijan, Katja Seudun kanssa, jonka kautta sitten löysin elokuvaohjaaja Maija Hirvosen. Kun julkaisujen päivämäärät osuivat yksiin lähelle helmikuuta, päätimme Pirkkalaisten hallituksessa tehdä helmikuun proosaklubista queer-illan.

Jo viime kesänä olimme jutelleet Pirkanmaan elokuvakeskuksen kanssa, että voisimme tehdä jotain yhteistyötä, missä elokuvaesitys liittyisi Roosalupissa käsiteltävien kirjojen tematiikkaan. Esityksestä sopiminen elokuvakeskuksen kanssa hoituikin helposti, mutta samalla kävi ilmi, että 20 minuutin mittainen lyhytelokuvakin pitää tarkistuttaa IKÄLUOKITUSTA varten, jotta sen saa esittää julkisessa teatterissa. Vaihtoehtona olisi ollut elokuvan esittäminen ainoastaan yli 18-vuotiaille, mikä queer-illan yhteydessä olisi herättänytkin ehkä toisenlaista mielenkiintoa, mitä oikein aiomme näyttää... Mutta nyt kyse oli sentään 80-vuotiasta runoilijaa käsittelevästä dokumenttifilmistä eikä mistään kannibaaliholokaustista.

"Elokuva on vaarallista taidetta", huokaisi elokuvakeskuksen JP.
Siihen on pakko yhtyä. Mitään tällaista prosessia olisi vaikea kuvitella enää kirjallisuuden yhteydessä.

Elokuvakeskus onneksi antoi selkeät ohjeet: elokuvan luokittelun saattoi hoitaa helposti  tamperelaisen tarkastajan kanssa, ja filmin lähettää haluamassaan muodossa nettilinkin kautta. Ohjaaja puolestaan hoiti yhteydet elokuvan tuottajaan, samoin kuin sopi elokuvan lähettämisen teatteriin ja tarkastajalle. Hinta "Muutto"-elokuvan tarkastamisesta oli 40 euroa + alv, mikä sopi parahultaisesti järjestömme kukkarolle.

Niinpä sitten eilen 17. helmikuuta Pirkkalaiskirjailijat saattoi avata historiansa ensimmäisen elokuvaesityksen lähes täydelle Niagaran salille. Ohjaaja Maija Hirvonen esitteli lyhyesti filmin, ja sitten valkokankaalle ilmestyi Mirkka Rekola, tuo viimeinen suuri runoilijamystikko.
Viipale kirjallisen maailman karheaa glamouria, jonka itse järjestimme.

Maanantailapsi

Juokse kohti kevättäsi, juokse villi lapsi,
pulkkasi ei luista, vaikka siihen mahtuu kaksi.

Juokse ilman ystävää, juokse jouto lapsi,
synnyit yksi maanantai ja juokset miljoonaksi.

Juokse kohti kohtaloa, juokse sydänmuuriin,
isä katsoo kelloaan ja äiti luottaa tuuriin.
 
Juokse marssijalkoinesi, päädyt partituuriin -
vauhti vain on lohduttaja hyppyreihin suuriin.

Juokse pellepelkoinesi, säästyt sentään siltä
kirjaviisaan vanhempasi järkimuistelmilta... 

Steve Jobs (elokuva)

Aivan hyvin syin voisi nimetä Steve Jobs -filmin viime vuoden parhaaksi elokuvaksi, koska kaikista tuoreista elokuvista se on ainoa, jonka voisi katsoa välittömästi uudelleen ja nauttia siitä lähes yhtä tuoreena. Niin täydellisesti tikittäväksi konetarinaksi se on rakennettu.

Ja onhan se silti saavutus elokuvalta, jossa ei tapahdu kerrassaan mitään, ja jossa dialogikin on olemassa vain valmistellakseen ihmiskuntaa teknologian passiiviseksi loppukäyttäjäksi.

Teemansa vuoksi tätä elokuvaa voisi kreditoida myös viime vuoden parhaaksi tieteisfiktioksi.

Steve Jobs on biopic2.0-formaattiin tehty elämäkertakuvaus, nykypäivälle ominainen tapa keskittyä lapsuudesta vanhuuteen -juonen sijaan niihin muutamiin ratkaiseviin tilanteisiin, joissa merkkihenkilö pendelöi julkisuuden kerrosten välissä. Steve Jobs, jos kuka, on paras mahdollinen esimerkki tällaisesta merkkihenkilöstä, äijämäisen autistisesta ihmisluonteesta, jota myös nörttiydeksi kutsutaan.

Ihmiskuvansa ansiosta tätä elokuvaa voisi kreditoida myös kaikkien aikojen parhaaksi, definitiiviseksi nörttifiktioksi. Tämä elokuva osaa esittää sekä scifin että nörttifiktion kannalta juuri oikean metakysymyksen teknologian vaikutuksesta sosiaaliseen elämään: kuinka paljon ihmiset todella haluavat säätää laitteitaan ja kuinka avoimia niiden tietojärjestelmien tulisi olla?

Nörtit huitovat paljon, koska eivät uskalla halata toisiaan

Aaron Sorkinin käsikirjoitusta on kehuttu rohkean teatterimaiseksi rakenteeltaan, ja sitä se totisesti on, niin nokkelaa valta-asetelmia pyörittävää dialogia, että nokkeluus kääntyy itsetarkoitukseksi. Aika ajoin katsoja huomaa miettivänsä: hetkinen, miten näiden henkilöiden tunnetila vaihtui noin nopeasti? Eikö tuo Wozniak ollutkaan oikeasti vihainen KAVERILLEEN Steve Jobsille, kun se jo nyt kävelee takaisin juhlasaliin osoittaakseen kunnioituksensa MESSIAS Steve Jobsille?

Kolmeen taistelukohtaukseen perustuva draamarakenne on elokuvissa tuttua lähinnä urheilufilmeistä. Steve Jobsin kohdalla kyse on siitä urheilusankaruuden versiosta, jossa miltei-mestaruuden-saavuttanut vanha luonnonlahjakkuus palaa uudelleen areenalle, häikäisee taidollaan kaikki epäuskoiset ja heruttaa kyyneleet  perheenjäseniä muistuttavien luottoläheistensä kasvoille.

Kuvassa Steven tyttäret... mutta kumpi on prototyyppi?

Jobsin kohdalla Sorkin on voinut valita varsin vaivattomasti kolme keskeistä julkistustilaisuutta, missä kapellimestariksi itsensä esittelevä Jobs haastaa tietokonemarkkinat kolmella täydellisellä nörttifetissillä: rastaanpöntöksi kutsutulla Apple Macintosh -koneella, monoliittimaisella NeXT-kuutiolla, ja lopulta sinihohtoisella iMacilla.

Ratkaisevaa elokuvan rytmille on se, miten näitä julkistustilaisuuksia (1984-1998) käytetään sankaruuden käsittelemiseen.
Voittajan paluu -elämäkerroissa ei koskaan kuvailla urheilusankarin fyysistä ylivoimaisuutta, vaan hänen sankaruutensa mittarina on ITSELUOTTAMUS, tuo amerikkalaisen elämäntavan tärkein uskonkappale.

Samoin Steve Jobs -tarinassa, ainakin Sorkinin versioimassa, ratkaisevaa on itseluottamus: Jobsin täytyy kyetä tunnustamaan naisolennoille (ensin äitimäiselle ex-tyttöfrendille, sitten vaimomaiselle sihteerileen, sitten tyttöfrendimäiselle tyttärelleen) tunteensa ja läheisyydentarpeensa. Miljonääri Steve Jobsin getsemanehetki tapahtuu kattoparkkipaikalla: siellä hän äärimmäisen epänörttimäisen eleen tehdessäänkin kykenee säilyttämään kasvonsa ja koskemattomuutensa SULJETTUNA JÄRJESTELMÄNÄ, ja esiintymään sen jälkeen miljoonille nörteille aivopyörän ruumiillistumana.

Tämä kaikki mitä Danny Boylen täydellisesti orkesteroimassa elokuvassa kerrotaan, tapahtuu tietysti ennen läppärivallankumousta ja älypuhelimien aamunkoittoa. Mutta Steve Jobs oli, tämänkin elokuvan mukaan, se messias, joka ennusti autistisen aivopyöräelämäntavan ilosanomaa koko maailman keskiluokalle: teistä kaikista on tuleva nörttejä ja nämä coolit koneikonit ovat erottava teidät aasialaisten halpislaitteiden käyttäjäköyhällistöstä.

Jep, Steve Jobs -elokuva ei merkittävästi eroa Boylen Slummien miljonääri -elokuvan (2008) sanomasta. Samanlaista ideologista paskaa se lapioi katsojiensa päälle - mutta toteutus on hengästyttävän upea ja käsityöläismäisen kauniisti kirjoitettu. Ja saahan sitä katsellessa ajatellakin, ihan itse.