Joutokuun päiviä ja töitä (kynätyöläisen elämää)

Joutokuu, 1. päivä

Kun muut vajoavat passiivis-materialistiseen jouluhysteriaan ja analogisen maailman poissulkevaan digimässyttelyyn, on paras aika sissikirjoittaa kaikkia niitä keskeneräisiä teoksia, jotka kuvittelee kirsikoiksi fiktio- ja tietogenrejen tekstimassoihin. Sissikirjoittamisen kääntöpuoli on se, ettei obskuurien kirjajulkaisujen määrästä kukaan kiitä eikä mediakaan siitä piittaa, kun ei ole tarpeeksi julkkis ja/tai tarpeeksi hesalainen kirjoittaja.

Tampereen kirjamessut eli Kirjafestarit on onneksi niin paikallinen, piirisarjahenkinen tapahtuma, että siellä on helppo tuntea itsensäkin merkitykselliseksi. Kiitos menee jälleen Pirkkalaiskirjailijoille, jotta messuille pääsi jälleen esiintymään ja sai tuntea itsensä nimenomaan TOIMIJAKSI eikä vain kirjaturistiksi, kuten hesalaisten kirjamässyttelyissä lokakuussa. Kiitos menee tietysti myös Aamulehdelle, että on saanut edelleen olla mukana Tulenkantaja-palkinnon raadissa ja edes sen motivoimana seurata uusinta kotimaista kirjallisuutta, vaikkei siitä raatityöskentelyn vuoksi voikaan missään luettua referoida.

 

Tänä aamuna kävin vetämässä rakkaus-aiheisen paneelikeskustelun, minkä perään olikin sitten Tulenkantaja-palkinnon jakotilaisuus, paikalla (vasemmalta lukien) Terhi Törmälehto, Helena Immonen, Asko Jaakonaho ja Siiri Enoranta. Kuvasta ja paikalta puuttui viides ehdokas Mikko Kauppila, joka oli parhaillaan Helsingin Kaupunginteatterin lavalla roolitöissä. 

Olin kohtuullisen varma, että palkinnon päätuomari Satu Rämö valitsee voittajaksi Törmälehdon romaanin joka sattui olemaan oma suosikkinikin noista kirjoista, ylipäänsä vuoden paras lukuromaani – mutta Rämö valitsikin sen mikä oli ajankohtaisin eli Helena Immosen sotatrillerin Operaatio Tulikettu. No, jos kustantamoissa ollaan yhtään hereillä, niin jo palkintoehdokkuuden luulisi herättelevän niitä markkinoimaan muitakin ehdokaskirjoja käännöksiksi ulkomaille.

Festari-viikonlopun mukavin osuus oli eilen Telakka Kuplii -off-tapahtuma, jossa oli oikeasti kirjallisuudelle suopea intiimi tunnelma, ja saattoi katsella sekä kirjoja että kirjailijoita tuopillinen hyvää olutta kädessään. Vastaavia off-tapahtumia mahtuisi festarin läheisyyteen muitakin, yksi per pubi.

Joutokuu, 3. päivä

Täydellinen vastakohta sunnuntaille. Kurkku on kipeä, kuumetta ei ole, mutta kurkkukipu riittää valvottamaan eikä väsyneenä tekisi mieli keskittyä mihinkään. Kaiken lisäksi päivän ensimmäinen sähköposti on hylsy apurahahakemukseen. Edes armonpaloja ei heru, vaikka miten vakuuttelisi taidetta edistävänsä siitä kirjoittamalla. 

Mieli hallituksen leikkauksista muuttuu hetkessä. Annan teille luvan hävitykseen, KUNHAN heilutatte viikatetta ensimmäiseksi taiteen kritiikkiin ja tutkimukseen.

Päivän elokuvana katson robottiapokalypsia (Subservience) ja hylsyistä tiheän vuodenajan kirjana luen Nansen-elämäkertaa "Läpi jäisen helvetin". And we would all go down together. Jopa tiskausmusiikkia kuunnellessa voi vihata Amerikkaa yleisesti ja ihmiskuntaa erityisesti.

Marraskuussa sain toki Liitolta 2000€ apurahan romaanin kirjoittamiseen. Se on paljon SUHTEUTETTUNA siihen nähden, kuinka monta on hakijoita ja että enempää ei kukaan saa. Jäisten helvettien nimeenkin olen aidosti kiitollinen Liitolle ja valmis Liiton riveissä hyökkäämään oikeistohallituksen linnakkeeseen, jos veteraaneja apuun tarvitaan.

Silti se excel-puoli aivoja suhteuttaa apurahan myös siihen, että edelliset 19 kuukautta olen kirjoittanut kaikenlaista tämän suomalaisen kirjakulttuurin hyväksi ilman mitään apurahoja ja mitään säännöllisiä tuloja. Se tekee noin 105€/kk, jos katsoo taaksepäin. Tai varsinkin jos katsoo genresihdin tai ei-helsinkiläisyyden suppilosta kaikkia niitä apurahoja, jotka ovat jääneet saamatta. Ei pitäisi, laadilaa. Mutta myöskään ei voi olla katsomatta.

Joutokuu, 6. päivä

Keskiviikkona ei kurkku ollut enää kipeä, mutta olo nuhaisen väsy ja yskäinen kuin pitkänkin flunssan jälkeen. Riittävän epäkipeä silti, että sain tehtyä käsis-arvion, kuukauden ainoan dedis-homman. Uuno Turhapuron tavoin olen unohtanut millä sanalla näitä "hommia" kutsutaan, ehkä ryö, mutta sehän on japanilainen rahayksikkö. Iltapäiväpeleissä ei taaskaan muita kuin S ja E ja minä.

Torstaina viimein liikkeelle, polvi tuntui kipeältä kävellessä kun kaksi vuorokautta mennyt loikoillen. Hyvin voisin viettää lopun ikäni ihan vain täydennellen sotakirja-historiikkia. Aina löytyy jotain vuosisadan mittaisia aukkopaikkoja, etten tiedä mitään siitä, miten vaikkapa tragediaan suhtauduttiin antiikin ja Shakespearen välillä. Kaiken muun ajan voisi viihdyttää itseään kasarifilmien nostalgialla ja lautapelejä opettelemalla. 

Illalla kuukauden ainoa ruumiillinen ryö, Portin postitustalkoot. Meitä on vähemmän kuin yleensä, vain superpakkaajat herra V ja E sekä minä liimaamassa osoitetarroja, tosin R ja L ovat tehneet jo pohjat ja tohtori Pietilä tulee hänkin lopulta avuksi. Mutta postittajien vähyydestä huolimatta kaikki sujuu nopeammin kuin koskaan ennen. Mitä tämä todistaa? Että Postinkin ryövoimavähennykset ovat oikeasti tehostavia? 

Talkookahvittelusta vastaa lähin Subbari, koska tässä junttikaupungissa kaikki kahvilat sulkeutuvat jo 17:ltä. Subbarin superpakkaajalla menee tarkka ryörytminsä sekaisin, kun ryhmämme sanoo avuttoman "ööö" hänen valintakysymyksiinsä, ja kaksi pyytää pelkän keksin.
 

Tänään on sitten taas kansallinen itsekkyyspäivä. Vielä viikko Luciferuksen päivään, ainoaan valopilkkuun tässä hengeltään routaantuneiden maassa. Mutta mitenkähän suomalaiset tyhjensivät talvihuussinsa vuosisata sitten? Routaiseen maahan ei lokakuoppia kaivella. Ehkä se kaikki museoitiin? Ehkä vain sisäistettiin. Täyttyi kansallinen tyhjiö.

Joutokuu, 9. päivä

Lauantaina maailmanhistoria mullistui Syyriassa. Merkillepantavaa suomalaisen näkökulmasta oli, että suomalainen Yle ei huomioinut sitä lainkaan. Tämä on se toistuvin Ylen ongelma. Juhlapyhien aikaan vähät välitetään mitä maailmassa tapahtuu, toimittajat makaavat krapulassa. Uutistoimitus kierrättää linnanjuhlien luksuskuvia läpi viikonlopun ja sitten sunnuntai-iltana väännetään Syyrian yllättävyys siihen muotoon, että vika onkin vastaanottajissa:  Syyrian kansannousun tiivistelmä otsikoidaan "putositko kärryiltä", jotta huomio ei kiinnittäyisi siihen, miten vähän Yle asiasta tietää. Kun kaikki oleellinen on jo tapahtunut ja Yleltä seuraamatta. Riittäisi jos toimituksessa olisi hereillä yksi toimittaja, joka valikoisi kansainvälisten uutistoimistojen virrasta olennaisen. Resurssien sijaan ongelma on edelleen asenteissa. Umpimielisen kansan oletetaan ansaitsevan umpimielisen uutistoiminnan. Tähän ei sitten muuta elävää todistetta Yle tarvitsekaan kuin persupuolueen.

Sunnuntaina oli aurinkoista, vietimme itse pelipäivää, mutta nostalgisoimme puurokäynnillä Annikilla, jossa niin ikään tutustuimme peliharrastajiin. Omaan pöytään pöydättiin Viticulture, vaihteeksi jopa 5 pelaajaa.

Näin on viikko taas mennyt. Viikon scifistisin uutinen oli "halpisläheinen", kiinalainen muutaman euron kuvasimulaatio vainajasta. Kyllä, todellisuus saavuttaa pian tieteisfiktion preesensin.

Edellisen viikon kovinta scifiä oli uutinen, että päivittäin (!) dumpataan maailmassa 15 miljoonaa kännykkää. Ja tällaiselta globaalilta kuluttajakunnalta pitäisi odottaa asenteiden ekologista U-käännöstä? Itsepetoksen kulttuuriset kerrokset ovat niin paksu sedimentti, että mikään ydinsotaa vähäisempi uutispommi ei sitä enää murra.

Tänään maanantaina taas kirjastokierroksen arkeen eli kauempana en kotoa käy kuin Sampola, Gopal ja marketti. Raitsikkakorttia käyttäen ei kävelyä kerry päivässä yhteensäkään kuin runsas kilometri. Paljon alle terveysrealismin. Kaikki alle unelmoitavan.

Antonin oletettu reitti 23.11.-14.12. Herzogilainen fantasia elvytettynä.

Illalla Monroen leffavisa. Vain yksi on joukosta pois: filmillistä (ja filmaattista...) pyhiinvaellustaan tahollaan suorittavan Antonin pitäisi olla parhaillaan jo vuoriston paremmalla puolella, jos hänellä on patikoinnista jäljellä keskimääräisillä päivämatkoilla 35*5 kilometriä. Meillä muilla ovat fantasiat tänään visailtavana.



Joutokuu, 13. päivä

Tiistaina oli syksyn ainoa seurapiiritapahtuma, Pirkkalaisten ja Taiteilijaseuran yhdistetty
pikkujoulu Mältinrannassa. Väkeä oli 40–50, suurin osa kirjailijoita. Laitoin ainoan punaisen paidan pikkujoulun kunniaksi, jälkeenpäin huomasin, että kainalo oli siitä revennyt. Ehkä huidoin liikaa runoa esittäessä. Tänä vuonna pysyttelin onneksi oluessa, niin olo ei ollut seuraavana aamuna entistäkin tukkoisempi.

Torstaina kävimme sosieteeraamassa kissojen kanssa. Niitä on täkäläisessä kissakahvilassa 13 kappaletta, mutta suurin osa nukkui pattereiden kupeessa huomaamattomina karvakääröinä. Täydellinen paikka kaamoksen käsittelyyn. Missään ei ole niin hiljaista kuin kolmentoista kissan uneksiessa.

Tänään huomaa viikon taas vierähtäneen, perjantaisauna on ainoa asia, joka enää muistuttaa arjen viikkorytmistä. Täytyy katsoa memotiedostojen päiväyksiä uskoakseen, että on jotain oikeasti edistänyt: Class War – A Literary History; Chaucer, Language, and Nation; Literatures of the Hundred Years War.

Joutokuu, 16. päivä

Lauantaina iski lumimyrsky Tampereelle, vaan enpä olisi muutenkaan käynyt kirjastoa ja kauppaa kauempana. S:n ollessa matkalla tein ruoaksi sitä ainoaa lajiketta mitä lapsi suostuu syömään, uunikalaa ja -perunoita valmispakasteista, tosin usein kuten tänään lapsi nirsoilee sillekin ja hakee omia noutoruokiaan. Mitään kunnollista en tehnyt koko päivänä. 

Luettuani Matti Laineman kirjan Nansenin naparetkeilystä päätin etsiä muutkin Laineman kirjoittamat arktiset seikkailut. Nansenin omaa matkapäiväkirjaa en ole lukenut, mutta uskoakseni Lainema on tiivistänyt omaan teokseensa siitä olennaisen. Lähikirjastosta Laineman (ja hänen tutkijatiiminsä) teoksia ei löytynyt, mutta löytyi sieltä, arvattavasti, Shackletonin antarktisesta seikkailusta 1914–1916 kertova kahvipöytäkirja. Sisällöltäänkin se on liiaksi henkilösankaruuteen keskittyvä teos, jotta viihdyttäisi vaativaa sohvannurkkalukijaa.

Lisäksi löytyi ruotsalaisen Bea Uusman Naparetki (2013) joka puolestaan periruotsalaiseen tapaan tunkee kirjoittajansa egoa hullujen (ruotsalaisten) ilmapalloretkeilijöiden (1897) rinnalle. Uusman tarina on varmasti surkuhupaisin naparetki mistä olen lukenut, etenkin kun suomalaiselle lukijalle se on täysin tuntematon. Mutta kuuluisienkin seikkailijoiden, kuten Shackleton ja Scott, retket ovat täynnä esimerkkejä siitä, miten mielipuolisen huolettomasti arktisen ja antarktisen tappaviin oloihin on suhtauduttu, vaikka edelliseltä retkeltä olisi selviydytty hädin tuskin hengissä. Ei esimerkiksi vaivauduta opettelemaan edes hiihtämistä eikä koiravaljakon hallintaa vaikka tarkoitus olisi juurikin niillä keinoin selvitä etelänavalle saakka.

Sunnuntaina kiristyi pakkanen -15 asteeseen, mikä naparetkeilijöiden tarinoissa olisi kesäisiä lukemia. Nehän käyvät metsästämässäkin vielä 40 asteen pakkasessa, kunnes aseet särkyvät ja sormet mustuvat. Itse kävelen vain tavanomaisen sunnuntailenkin Kalevankankaan ylitse. Kaupunki on aurannut vaihteeksi ällistyttävän hyvin Kalevan jalkakäytävät, mutta jättänyt auraamatta kadut. Sunnuntain eeppisiin lautapeleihin tulee tänään kaksi pelaajaa, M ja E. Istanbul pelataan tunnissa, sitten fillerinä Arnakia kaksi tuntia.

Kun napalukeminen loppui väliaikaisesti kesken, avaan jo ensimmäisen itselleni joululahjaksi tilaamistani pokkareista, Rory Clemenstin historiadekkarin Traitor. Varsinainen yölukeminen on vaikeampi valinta herätessä taas kello 4, mitä helpointa unettavaa e-kirjaa keksisi. Kuuntelen podcasteja. Kuningatar Margaretia käsittelevässä podcastissa kerrotaan Towtonin taistelun (1461) olleen niin verinen, ettei Englannissa vastaavaa koettu vuosisatoihin ennen kuin sitten maailmansodassa. Oma ajatus jumittaa jälleen siihen, etten tiedä mitään moisesta taistelusta (osana Ruusujen sotaa) ja että pitäisikö minun, ja ilmeisesti siihen nukahdan.

Tänään alkaa viimeinen ryöviikko ennen joululomailua, jonka aikana ryövire on aina parempi, kun tietää tekevänsä jotain parempaa kuin enemmistö suomalaisista. Tällä viikolla on turha odottaa itseltä enempää kuin maailmaltakaan. Muuta sähköpostia ei tule kuin kirjaston noutoilmoituksia: sarjakuvia, devareita, naparetkeilyä, ja edelleen muutama sotakirjallisuuden vähäisempi eli modernimpi edustaja, kuten Jean Lartéguyn Kunnian puolesta ja E.L. Doctorowin Marssi. En tiedä tarvitsenko niitä, mutta onpahan aikaa lukea.

Tällä viikolla voisi asettua ryöasentoon edes sen verran, että saisi editoitua sotahistorian johdantoon viimeiset sieltä puuttuvat palaset: kommentit luokkasodasta aiheena ja jonkinlaisen tiivistelmän Simone Weilin Ilias-esseestä. Molemmille olisi johdannossa selvä paikkansa... mutta johdanto on jo nyt paisunut 70-sivuiseksi, kun edes opinnäytteissä ja tutkimuksissa johdanto ei saisi olla kymmenystä enempää tekstistä. Kirjan etupainotteisuudelle ainoa selitys on se, ettei sotakirjallisuuden väkivaltaisuutta ole muualla  selitetty niin kootusti. Suomeksi. Tai ylipäänsä missään, sen perusteella mitä olen tähän mennessä aiheesta lukenut. Tässä itsetyytyväisessä digikuplassa voisi pysytellä hautaan saakka, kun ei apurahaa kirjan loppuunsaattamiselle suotu.

 

Matkalla Lielahteen pysähdyn Metsoon katsomaan mitä niiden hyllyissä olisi naparetkistä. Erikoisempi näkökulma aiheeseen löytyy ranskalaisen de La Martinièren arktisesta kauppamatkasta 1600-luvulta. Mutta kiinnostavampaa tässä pienessä kirjassa on suomentaja Pekosen pitkä esittelevä artikkeli – ja kirjailija de La M:n elämä – kuin pohjoisiin kansantapoihin keskittyvä matkakuvaus. Kirjan nimi on sikäli huijausta: jäämerellä seilaamista teoksessa on minimaalisen vähän.

Metson hyllyssä olisi tietysti paljon myös suomalaisia naparetkikirjoja, mutta suomalaiseen matkakirjallisuuteen en koske. Suomalainen matkakirjallisuus on yhdistelmä urheilusuorituksia ja naiivia terapiapuhetta, tai sitten asialla ovat nuo sankarijournalismistaan vakuuttuneet rantalat ja vakkurit ja rämöt, joille seikkailu merkitsee sitä etteivät he osaa paikallisten kieltä, puhumattakaan kirjoitustaidottomista julkkisseikkailijoista eli "kato äiti ilman lisähappea" -gustafssoneista & hintsoista. Samaa sarjaa on kyllä tuo toinen Metsosta nappaamani naparetkikirja, reppumatkailevan isoäidin Forty Shades of White (2016). Kirjaa mainostetaan sillä, että kerrankin tarjolla on maallikon näkökulma antarktiseen. Mutta jostain syystä juuri maallikolla on tarve infodumpata enemmän kuin yksikään asiansa ja alueensa tunteva napa-ammattilainen tekisi. Ällisytyttävän tylsä teos maailman eristyneimmästä seudusta. Kuten nimestä olisi pitänyt päätellä.

Joutokuu, 17. päivä

Aamun uutiset ovat junauutisia, jotka voisivat olla vuosisadan takaa:  

• Maailmalta kuuluu, että Pariisin ja Berliinin välille on avattu säännöllinen junayhteys... siis ilmeisestikin on keksitty, että Euroopassa voisi matkustaa muutenkin kuin hevospelillä...
   
• Suomesta kuuluu, että junat eivät kulje, koska eläimet heittäytyvät niiden alle... siis ilmeisestikin tämän sadistikansan joulumielen tuntien possut ovat keksineet viimeisen keinon päättää itse kohtalostaan.

Eilen tuli vielä yksi hylsypäätös apurahahakemukseen. Tiedetoimittajien yhdistys sentään osaa perustella päätöksensä, päinvastoin kuin säätiöt ja muut yhdistykset: hakemuksia on niin paljon, että kaikki 2022–2024 yhdistykseltä apurahoja saaneet ovat karenssissa. Tämä on lähes lohdullista. Vaikkei annakaan ylimääräistä kiksiä nousta sängystä uuteen pimeään aamuun ja valosarjatulta hohtavaan uutispäivään.

 

 Joutokuu, 20. päivä

Keskiviikkona pakkanen kävi 10 asteessa, mutta jo illalla ilmapuntarin neula tippui alemmaksi kuin olen koskaan nähnyt. Ainoa ohje mitä olen koskaan puntarin lukemiseen saanut on neulan muutosten seuranta. Googlaamalla ei löydy yhtään järjellistä ohjetta siihen, miten varsinaisia numerolukemia pitäisi tulkita. Se on yksi todiste lisää, että sään ennustaminen on varmempaa kyökin ikkunasta kuin supertietokoneen monitorista.

Torstain ja perjantain on satanut. Hyvällä huonolla tuurilla joulu on yhtä musta kuin sen hallituksen sydämet, joka jakoi joululahjarahoina 200 000 euroa panssarijunan museointiin ja saman verran fundamentalistikristittyjen propagandatyöhön. Lähes kirjaimellisesti hallitus jyrää köyhien ja kulttuurin ylitse ääriuskovaisten ohjastamalla panssarijunalla. Tämä sietää pitää mielessä, kun vuoden suurinta vertauskuvien juhlaa vietetään.

Itselleni liikuttavin vertauskuva on Kumma Yhteensattuma. Torstaina kävin pitkästä aikaa tutkimassa Lukulaarin scifi-hyllyä ja ostin Greg Eganin romaanin. Täsmälleen samana iltana joku helsinkiläinen kyseli myytävänä olevasta Egan-novellikokoelmastani. Yleensähän Tori-foorumille myytäväksi laittamiini kirjoihin tulee kyselyjä ehkä pari kertaa vuodessa. Yhteensattuma on aivan uskomaton. Sitä voi selittää vain siten, että olen ainoa ihminen tässä maassa joka lukee Egania ja juuri joulun aikaan vanhojenkin kirjojen kierto vilkastuu. Kun tänään vein Egan-kirjan Tampereella vierailevalle ostajalle, kävi ilmi, että kyse oli hänen isänsä joululahjatoiveesta. Siinä vaiheessa olisin antanut kirjan ilmaiseksi...

Joutokuu, 22. päivä

Perjantai-iltana sää viileni pakkasen puolelle, lauantaina oli jäätävä sää ja tänään taas räystäät röpöttävät suojasäätä. Vain aatoksi on luvassa aste pari pakkasta. Viikko on ollut vieläkin laiskempi kuin millaisena se alkoi. Arktisia matkakuvauksia lukisin vaikka vuorokauden ympäri, mutta niitä ei loputtomiin riitä. Ainakaan sellaisia vanhan maailman arktisia seikkailuja, jotka vastaisivat sitä, millaisena ihmisen eli maailman rajat haluan nähdä. E-kirjaksi yölukemiseen on nyt Felicity Astonin Alone in Antarctica sekä Mawson’s Will: The Greatest Polar Survival Story Ever Written. 

Päiväpuolen kirjaksi löytyi omasta hyllystä Michael Gregoryn Critique of Criminal Reason, riittävän samantapainen synkkänä historian opetuksena kuin Rory Clementsin Shakespeare-dekkarit, mutta monin tavoin myös kirjallisempi eli tylsempi: sarjamurhaajaa jahtaavana salapoliisina on Immanuel Kant. Niin iso tähti, että vielä 48 sivun jälkeenkään hän ei ole edes näyttäytynyt romaanissa. Mutta noin kovajärkistä dekkaria olisi vaikea päihittää suomalaisen kirjailijan. Salapolisiiksi J.V. Snellman? Tai Eino Kaila?

Pitkään keskeneräisten projektien joukossa on itselläni tarina Kustaa III:n murhasta, mutta se ei ole edennyt juurikaan murhakohtausta pidemmälle. Ostin jopa Alf Henriksonin erinomaisen Ekot av ett skott -täsmähistoriikin ja ajattelin että tässähän on avain tuohon omituisimpaan ruotsalaiseen kruunupäähän, joka hulluuksissaan perusti SEKÄ Kuopion ETTÄ Tampereen kaupungin. Enää en muista mikä se avain mahtoi olla. Ja ruotsinkielisen kirjan lueksiminen pelkäksi huviksi kivistää päätä kuin ajatus koulunpenkille palaamisesta.

Samaan aikaan toisaalla eli lähikirjastossamme Sampolassa on Syyrian kansannousun inspiroima esittely Syyriaan liittyvistä tieto- ja kaunokirjoista. Siis, jopa pieni lähikirjasto osaa reagoida älykkäämmin ja kattavammin maailman tapahtumiin kuin valtiollinen mediatalo YLE, joka Syyrian uutisoinnissaan tyytyy eksploitaatioon. Pimeää digiaikaa.

Tänään sunnuntaipeleissä jälleen vain yksi vieraspelaaja. Pelattiin Agricolaa perheversiona, jossa siinäkin saa sentään laittaa lapset kerjuulle. Saksalaista hyvän mielen pelikulttuuria.

Joutokuu, 25. päivä

Joulun odotus lähtee parkkiluolan jonotusnumerosta.
Joulu on 24 vakuumipakkaukseksi sanitoitu sarjavalhe.
Joulu on napapiirin kiertotalous, muille kaljaa ja nirhamia.
Joulu on pakohuonepelin vastakohta, kryptokapitalistinen ummetus.

Joulu on jäätynyt suomi: ehdotonta vapaaehtoisuutta, pakkoperheellisyyttä.
Joulun sanoma on maakuntakolumnistien hengellisillä harteilla.
Joulun ihme on sinivalkoisessa hangessa kirkastettu hyppymiina.
Joulun lapsi - läsnäolokorvikkeet vihan omaisilta.

Joutokuu, 29. päivä

Aaton tienoon vietimme perinteiseen tapaan kotona, vieraina viipyivät jälleen V&R. Itse lähdimme vieraiksi Kuopioon 47 tunniksi. Sen aikana ehdimme kiivetä 15 000 senttimetrin korkeuteen Puijon huipulle ilman lisähappea. Paikallisille savolaisille tosin sekin on jo liikaa: ne tulevat autoillaan arktiselle huipulle taapertaakseen valopalloilla koristellun polun jossa hissimusiikki pauhaa tuulen sijaan. 

Urotekoihimme laskettakoon, että S siivosi taas mummon taloutta, kantoi roskikseen useita säkillisiä vanhoja vaatteita, laukkuja ja kankaita. Pelkästään vanhoista muovipusseista kertyi kokonainen säkillinen.

Savon matkalla luin loppuun dekkarin, Critique of Criminal Reason. Murhatahti kiihtyi yhä goremmaksi, mutta mitään kirjan lupailemaa "kriminologian synty" -vaihtoehtohistoriaa ei lopultakaan kehitelty. Filosofi Kant, tarinan keskushahmo, typistyi pelkäksi historian vahanukeksi. Huijausta. En voi kirjaa suositella kuin northern gothic -dekkareiden ystäville ja heillekin vain ilmapiirin (talvinen Königsberg vuonna 1804) vuoksi. 

Felicity Astonin Alone in Antarctica (2013), sen sijaan, on osoittautunut odotuksia paremmaksi. Harmi, ettei sitä voi lukea kuin yöllä, koska e-kirjan lukeminen päivänvalossa (harmaan loskasään annostelemassa "valossa") paljastaisi sohvannurkkaelämän mielettömyyden. Aston kuvailee tarkasti ainutkertaista yksinäisyyttä, jossa olosuhteet muuttuvat kirjaimellisesti eksistenssin määrällisiksi JA laadullisiksi rajoiksi. Vain kaksi ihmistä ennen neiti Astonia on aiemmin tehnyt saman yksinäisen suorituksen, hiihtänyt yli antarktisen mantereen. Molemmat ovat olleet miehiä JA norjalaisia. Kumpi on ratkaisevampaa?

Lisää välipäiviä jäljellä. Ainakin 365. Ja sitten seuraavat 365...

 

 

 

Joutokuu, 31. päivä
 

Viime viikon scifistisin uutinen oli se, että Ruotsi varautuu tulevaan sotaan uusia hautapaikkoja etsimällä. AP:n uutisessa esimerkkinä käytetty Göteborg tarvitsee 40470 neliötä uutta ruumismaata arvioidulle 30 000 siviiliuhrille. Kiinnostavaa uutisessa on se, että tämä tarkoittaisi 1.349 neliömetrin tilavarausta per hauta. Lukemaa tulee verrata siihen, että arkkuhaudan normimitat ovat 1*2.5 eli 2.5 neliömetriä. Ainakin Suomessa. Veikkaan että pitkät ruotsalaiset tarvitsevat vähintään saman verran tilaa.

Vaikuttaakin siis siltä, että Ruotsi varautuu sijoittamaan keskimäärin kaksi ruumista kuhunkin normihautaan. Mutta ev-lut rituaalit ovatkin Ruotsissa joustavia. Jos siviiliuhrit vihitään toisiinsa hautaushetkellä, voidaan tuplahautaus perustella perinteiseksi parihaudaksi.

Näissä tunnelmissa kohti spekulatiivista tilastovuotta 2025.

Ainoa toive uudelle vuodelle: että jokainen niistä, jotka kuuluttavat vuodenvaihteessa olemassaoloaan pommeilla ja raketeilla, saisivat vuonna 2025 kokea pommeja ja raketteja siellä missä ne ovat arkea.

MacLeod: A Jura for Julia (novellikokoelma)

Ken MacLeod: A Jura for Julia

222 s.
Newcon Press, 2024


Useammat skottilaisen Ken MacLeodin kirjoista ovat olleet pettymyksiä kuin vetäviä lukukokemuksia tai edes scifinä lajityyppiä avartavia. MacLeodilla on kuitenkin harvinaisen täysipäinen asenne genreen välineenä, jolla sekä viihdytetään että annetaan ajateltavaa, joten hänen jokainen kirjansa on edelleen iso tapaus scifistille.

MacLeodin romaaneista on helppo nimetä suosikkinsa (Tähtijaosto, Learning the World, Beyond the Hallowed Sky), mutta novellistina ei hänestä ole edes mielikuvaa, saati että muistaisi tiettyä novellia. Niinpä tuore kokoelma A Jura for Julia (2024) tuntui konvehtirasian veroiselta lahjalta itselle, sisältäähän kirja tekijän itsensä valikoiman parhaimmiston 18 viime vuodelta... tosin hintaa kirjalla on liki 20e mikä tuntui hieman liioitellulta, kun kyse on lehtinovellien uudelleenjulkaisusta...
 

Ja happamaltahan ne herkuiksi odotetut novellit maistuivat. Helpon viihdyttäviltä kaikki, mutta liian monet sisäpiirivitseiltä tuntuvilta kynäelmiltä.

• "Nineteen Eighty-Nine" on nimensä mukaisesti kepeä jatkokuvitelma Orwellin teokselle, mutta tällä kertaa Winstonin ja O’Brienin hahmot ovatkin kapinan eturintamassa. Huolimatta henkilöhahmojen täydellisestä luonteenmuutoksesta tarina on olevinaan jatkoa Orwellin alkuperäisille hahmoille. Toimintaa on vähän ja novelli päättyy huiskaisten.
• "Lighting Out" on lähes tieteisfantasiaksi yltyvä irroittelu identiteettikopioiksi luoduista tekoälyistä, jotka vapaaksi päästettyinä voivat täyttää (”fast burn”) kokonaisia sivilisaatioita. Juoni etenee teiniromanssina, mutta mitään novellimaista nokkeluutta ja viitseliästä lopetusta ei tässäkään ole. Kyberpunkkia avaruudessa -tarinana sentään erittäin pätevä genretaitojen osoitus kirjoittajalta.
• "Wilson at Woking" on puolestaan kuvitelma siitä, miten viihdespefin sankarit ja sankarittaret yhdistävät voimansa Wellsin Maailmojen sota -romaanin käännekohdassa. Nolostuttavan tyhjänpäiväinen imellysnokare oletetuille nörttilukijoille.
• "Sidewinders" on vaihtoehtohistorioita/todellisuuksia hyvin brittiläiseen rekisteriin pyörittelevä tarina, jossa on paljon takaa-ajoa ja romanssin mahdollisuus, mutta mitään ei oikeasti tapahdu. Tynkä tarinaksi ja yhdentekevä sormiharjoitus alalajissaan.
• "The Surface of Last Scattering" on nimestään huolimatta erittäin viimeistelty ja idealtaan täydellisesti fokusoitu pieni (12 sivua) novelli, jopa parhaita scifi-novelleja mitä olen lukenut. Ideana on Mätä-nimisen sienen aiheuttama paperipandemia, joka hävittää maailmasta kaiken painetun kirjallisuuden. Miksi ja miten tämä pandemia on saanut alkunsa, se selviää vähitellen pienestä kohtauksesta juna-asemalla nuoren miehen odottaessa vankilasta vapautuvaa isäänsä. Jälleen tarinaan on ympätty romanssi, mutta nyt sekin käytetään perustellusti.
• "The Vorkuta Event" on ”salattu historia” -alalajia ja vaihtoehtohistoriaa näppärästi yhdistelevä tarina, jonka sisäiskertomuksessa tavataan Stalin ja Lysenko. Kuten nimestä voi arvata, kyse on jälleen kerran Venäjän syrjäkolkkaan sijoittuvasta BDO:sta. Vaihtoehtohistorian poliittinen kuvio on paljon kiinnostavampi kuin BDO:n tutkiminen. Keskeneräisen tuntu tässäkin. Novellin voi lukea ilmaiseksi Clarkesworldista: https://clarkesworldmagazine.com/macleod_11_14_reprint/
• "‘The Entire Immense Superstructure’: An Installation". Novellin nimi on hauskempi ja taiteellisempi kuin novelli, jossa leikitellään WikiThing-nimisellä… eeh, käsitetaide-installaation idealla? En päässyt sisään novellin tarkoitukseen lainkaan. Tarinassa seurataan hoitolaitoksesta vapautetun taiteilijan kuljeskelua ja referoidaan tämän kirjallista yritelmää. Näennäisen syvällinen kuin kuplavaahto.
• "The Last Word" on sinänsä hauska, lähelle nykypäivän nettielämää tulevaa kuvitelma meemigeneraattorista, joka alkaakin tuottaa filosofiaa. Kuuden sivun tarinana täyttä scifiä, mutta voisi olla genregeneraattorinkin luomus.
• "Fat Man in the Bardo" on vähän kuin "Wilson at Woking" edellä, yhdistelmä spefistisen idea-avaruuden ideoita, kuten ihmemaan Liisa, Hitler-vauva ja (tietysti) Schrödingerin kissa. Niin yhdentekevä höpötelmä, että kirjailija on käyttänyt sinä-muotoista kerrontaa tehdäkseen sen taiteellisemmaksi.
• "[citation needed]" - siinä on tosiaan novellin nimi kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tarina sijoittuu vaarallisina pidettyjä kirjoja kieltävään yhteiskuntaan, eräänlaiseen huomispäivän Amerikkaan, jossa sensuuriviranomaisia voi kuitenkin jallittaa filosofialla. Ideavetoinen kuvaelma, jossa taaskaan ei ole tarinaa edes nimeksi, kuten otsikosta selviää.
• "The Shadow Ministers" on MacLeodin Lightspeed-maailmaan sijoittuva tarina, jossa skottiteinit harjoittelevat hallituksen simuloimista. Itsenäisenä novellina tämä ei toimi lainkaan, mutta voi sen lukea ilmaiseksi Sf-Caledonian sivuilta: https://www.sfcaledonia.scot/the-shadow-ministers-by-ken-macleod/
• "The Excommunicates" on muita kokoelman novelleja parempi niin tarinana kuin ideankäsittelyltään: perheenisä perustaa Kirjakirkon digikulttuurista kieltäytyville, kaiken kirjallisuuden säilyttämiseen ja sallimiseen pyrkiville ihmisille. Tarinan lopetus yllätti hölmistyttävällä tavalla: miksi päähenkilö tekikään näin. Ehkä jotain ideasta meni sittenkin ohitseni.
• "A Jura for Julia" on jälleen Orwellin 1984-variaatio ja jatkoa kokoelman ensimmäiselle novellille. Tällä kertaa romaanin Julia etsii selitystä, mitä Ison Veljen aikakausi salasi, ja päätyy Jura-saarelle Skotlannin Hebrideille, siis sinne missä Orwell kirjoitti viimeisinä elinvuosinaan kyseistä romaania. Vain viihdyttävä turistikuvaus, sen sijaan että tästäkään tarinasta löytyisi jotain fiksua kommenttia 1984:sta.

Lisäarvona kokoelmalle on Fangorn-nimisen taiteilijan piirroskuvitus novelleihin. Kuvat ovat novellien lopussa jotta ne eivät spoilaa tapahtumia, mutta sillä tavoin ne eivät myöskään viritä novellin tunnelmiin ennen kuin se onkin jo ohitse.


 

Mökkipäiviä eli "Surviving Jari"

 

18.11. Ma. Vielä viikko sitten sääennusteet lupailivat leudon harmauden jatkuvan marraskuun loppuun saakka. Lauantaina puhalsi kuitenkin se tuuli, joka toi ensin syyskuumaisen lämmön ja vaihtui illalla oikeaksi marraskuiseksi kylmyydeksi. Hetkessä ilmatieteelliset ennustajat käänsivät vesikelkkansa kuin pahimmat poliittiset tuuliviirinkantajat mainitsematta mitään edellisen päivän täydellisen vääristä pitkän aikavälin ennusteista.

Omalta kannaltani sään nopeat muutokset riitti selittämään se, että olin lähdössä mökille. Silloin tapaavat säätilat vaihtua maagisesti vuodenajasta toiseen.

Kuopioon tulin aamujunalla, jätin läppärin Suokadulle ja hyppäsin iltapäiväbussiin, joka on syksy toisensa jälkeen yhä täydempi koulukkaista. Se siitä väestön vähentymisestä Savon korkeudella. Ehdin mökiin ennen pimeää, ulkona -1C ja hieman lunta, salmi jäässä paitsi ei juurikaan mökin rannasta. 

Käytin lämpimänä pysymiseen uusinta metodia, että pidän tulta sekä mökin takassa että rannalla saunan kiukaassa. Siinä vaiheessa, kun pääsee saunan löylyistä luitaan myöten lämmenneenä, on mökissäkin jo 10 astetta. Helpompi metodi olisi syksysäissä lämmittää sähköllä vain makuukamaria, jonka saisi 5-6 tunnissa mukavaksi. Talvella se metodi ei toimi, koska jäistä kamaria ei saa lämpiämään pelkällä sähköllä, ei ainakaan nykyisellä lämmittimellä. Nyt nukuin ekan yön makuupussissa, koska kamari ja tupa olivat molemmat 10 asteessa.


19.11. Ti. Sähkö on lämmittänyt yön aikana tuvan ja kamarin 20 asteeseen. Kävelen Mänärille hakemaan mehua ja olutta. Kauppias on aina yhtä jörön oloinen asiakkaan nähdessään, toivottavasti se ei johdu bisnesten vähyydestä. Ilman Mänäriä olisimme mökissä yhtä korvessa kuin Jerisjärvellä.

Ehdin juuri takaisin mökille, kun nuohooja saapuu. Sovittu aika on minun muistaakseni klo 14-15, mutta ilmeisesti olen ymmärtänyt jotain väärin; nuohooja kertoo että pyrkivät tekemään kuusi keikkaa päivässä ja olemaan valmiit töistä jo 14:een mennessä. Kari-nuohooja on niin lupsakka savolainen kuin kaikki paikalliset yrittäjät ovat metsurista taksikuskiin, vain kauppias poislukien. Kari kertoilee paikallistietoa: lähistöllä on surullisen kuuluisa saari, josta aikoinaan (?) kouluun matkannut lapsilasti oli hukkunut, koska kulkivat soutamalla. 

Kun arvelen, että nuohoojien ammattikunta on lähiseudulla huvennut, Kari kertoo että päinvastoin ”viime aikoina” on tullut neljä uutta yrittäjää alalle. Puolessa tunnissa nuohooja on apulaisensa (isokokoinen nainen joka kiipeää ketterästi kuin orava) kanssa putsannut sekä mökin että saunan röörit, selittänyt siinä ohessa varaavan takan rakenteen. Illalla takka tuntuu vetävän paremmin kuin ennen. En silti lue Tsehovia takan valossa, vaan katselen devariboksilta Alan Bennett -elokuvia. Hartaan hitaassa dramatiikassaan takkatulen tapaisia.


20.11. Ke. Ympäri vuorokauden on ollut pakkasasteen jähmettämä pilvipeite, mutta se on nyt muuttumassa: Jari lähestyy etelästä, vaikka puhaltaa koillisesta. Tuuli alkaa hönkiä puolelta päivin ja yltyy tunti tunnilta. Meteorologeilla on elämänsä kenttäpäivä julistaa maailmanloppua teiden päälle. Ennusteet lupaavat Jari-myrskyn iskevän ensin etelään ja sitten ”keskiosaan” Suomea, mikä tarkoittaa mitä tahansa Jyväskylästä Oulun korkeudelle. Lunta ei kuitenkaan kuulu kuten luvattua. Tuulen varoitetaan olevan jo illan aikana ”navakka”. 

Mitä hittoa tarkoittaa ”navakka”? Määritelmä kuulostaa siltä kuin tuuli olisi ”naseva” ja ”rapsakka”. Mutta miltään kansanperinteelliseltä haitarinhuokaukselta se ei oikeasti kuulosta. 

Kello 17 tuo ”navakka” jytisee takapihalla sellaisina puuskina, etten uskalla takaovea avata. Kirjaan ei pysty keskittymään, kun kuulostaa siltä, että metsä tulee kohinalla läpi hirsiseinistä. Mietin pitäisikö nukkua tuvassa, kauempana ikkunoista. Vain luvattu lumi puuttuu, se tulee vetenä. Tuulen nopeutta en ryhdy arvioimaan, mutta virallisesti 14-20 m/s tarkoittaa ”kovaa tuulta”. Näissä ilmatieteellisissä käsitteissä on yhtä paljon ilmaa kuin 40 vuotta sitten yliopiston puheopin luennolla, jossa ihan vakavissaan opetettiin, että ”huuto on kova ääni”. Siinä vaiheessa teki mieli huutaa.

Nukahdan 23:n maissa tyyny korvilla. Käyn aamuyöllä kolmelta pihalla, se on äkkiä muuttunut talvimaisemaksi ja lisää lunta pyryttää pohjoisen puolelta. Pahin puuskittainen jytinä on kuitenkin helpottamassa. 

Maisema Jarin jälkeen...

21.11. To. Vaikka olin lämmittänyt illalla takalla ja yöllä sähköllä, oli mökki viilennyt tuntuvasti, ohutta lunta tuiskuttanut takaoven rakosista keittiöön. Myrsky oli kuitenkin ohitse ja mobiilista näin, että varhainen paikallisbussi liikkui reitillään normaalisti. Lukitsin paikat, pakkasin rinkan. Jopa valtatien varteen vievä soratie oli aurattu huolellisesti eikä Nurmeksesta saakka tuleva bussikaan ollut kuin viitisen minuuttia myöhässä. Tuumin askarrella t-paidan ”I survived Jari”. Saisi erilaisia sillanpääläisiä kavereita jos ei muuta.

Jokasyksyisen vakiovitsin mukaan ”talvi yllätti autoilijat”, mutta ei se oikeasti yllätä ketään muuta kuin meteorologit. Ja VR:n. Pohjoisesta tuleva junani on jämähtänyt jonnekin Sukevan taakse ja sen jatkoyhteydet muuttuneet arpapeliksi, kuten VR:llä aina käy tällaisissa tilanteissa. 

Täydellisen tragikomedian saisi kirjoittamalla näytelmän, jossa vaunulastillinen meteorologeja juuttuu samaan hapettomaan ja vessattomaan VR-vaunuun ilmastodenialistien kanssa. Sekin päivä on tuleva. Ja menevä.

Kuopiossa olisi aikaa paikkailla univelkaa, mutta sitten olisi puolikuollut junassa. Aluksi iltapäiväjunan on ilmoitettu olevan puolitoista tuntia myöhässä. Käytännössä se lopulta saapuu ja lähtee miltei kaksi tuntia aikataulusta jäljessä. Iloitkaamme: edellinen etelään menevä juna oli myöhässä kolme tuntia. 

Kuulemma Pieksämäellä on odoteltava sitten seuraavaa yhteysjunaa Tampereelle, joka lähtee 18:lta eli niihin aikoihin kun oli alunperin tarkoitus olla jo Tampereella.

Uutisissa sanotaan, että VR:n liikenne on sekaisin myrskyn jäljiltä, mutta tämähän ei ole koko totuus – muutenhan olisikin helppo "suhteuttaa" nämä myöhästelyt siihen, mitä kaikkea junayhtiöt mokaavat muualla Euroopassa. Oikeasti VR:n sotkut johtuvat jälleen myös "viasta tietojärjestelmässä" ja tämän he kuuluttavat syyksi juna-asemillakin. Tämä VR-todellisuus pitäisi kokea niiden, jotka suunnittelevat "tunnin junaa". Ei sellainen toimi oikeasti kuin Pasilan ja Ilmalan välillä.

Mikään einsteinilaisesta maailmankaikkeudesta tuttu "suhteellisuus" ei päde VR:n toiminnassa. VR on ainoa järjestelmänrakentaja, jolla informaatio liikkuu aina jäljessä informaation kohteeseen nähden. Jos kohde liikkuu tarpeeksi hitaasti, siihen liittyvä informaatio voi liikkua jopa päinvastaiseen suuntaan.

Positiivisesti ajatellen tästä saisi kokoperheen joulunajan nettipelin: arvaa missä päin Suomea junasi tällä hetkellä jumittaa! Geokätköilyn uusi vihreä sukupolvi kasvaisi VR:n umpiansareissa.

 

Maailmojen sota (romaani)

 

H.G. Wells: Maailmojen sota


Suom. Matti Kannosto

288 s.

Tammi, 2024

Charles Darwinin evoluutioteoriassa vallankumouksellista ei ollut suinkaan uskonnon kritiikki. Paljon radikaalimpaa oli se, miten evoluutioteoria innosti darwinistisiin kuvitelmiin kaikkialla vallitsevasta kilpailevasta kehityksestä. Pelkästään Englannissa ilmestyi 1800-luvun lopulla seitsemisenkymmentä tieteiskuvitelmaa, jotka pohjautuivat evoluutioteorialle.

Tunnetuimmat sovellukset darwinismista olivat H.G.Wellsin romaanit Aikakone (1895) ja Maailmojen sota (1898). Klassikkoasemansa säilyttäneet teokset välittävät hyvin sen tarinakaavan, jolla evoluution käsitettä sovellettiin. Maailmojen sodassa brittiläinen imperiumikin on pientä naposteltavaa, kun evoluutio toimii kosmologisessa mittakaavassa.

Wells oli opiskellut biologiaa ja imenyt itseensä darwinistisen maailmankäsityksen, mutta se, mikä teki hänen kirjoistaan sensaatiomaisen suosittuja, oli hänen kykynsä kertoa tarina journalistisin keinoin. Wells kertoi hämmästyttäviä, toden oloisia tarinoita aivan kuin journalisti, joka on löytänyt vuosituhannen ykkösuutisen.

Tämä uutisjournalismia muistuttava asenne edellytti, että kuvatessaan Maailmojen sodassa marsilaisten invaasiota Wells rajasi tarinan tapahtumat siihen, mitä yksittäiset ihmiset kaaoksesta käsittävät. Näin Wells loi mallin tieteisfiktion realismille: olennaista ei ole se, miten tiedettä sovelletaan, vaan miten populaari ymmärrys tieteestä jaetaan maallikkojen välillä.

Toinen 1800-luvun trendikäs aihelma, jota Wells romaanissaan sovelsi, oli kuvitelma totaalisesta sodasta. Wells vertasi ihmiskunnan ja Maahan hyökkäävien marsilaisten eroa siihen epätoivoiseen asetelmaan, jossa tasmanialaiset olivat olleet eurooppalaisten valloittajien tuliaseita vastaan. Marsilaisten tuhovoima oli ennustus siitä, millaisia tulevaisuuden sodat imperiumien välillä voisivat olla.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt Wellsin romaanin kolmas esikuva, Bram Stokerin romaani Dracula (1897), joka oli ilmestynyt vuosi aiemmin. Wells halusi hyödyntää Stokerin menestyksekästä hirviökuvausta, joten hän kuvasi Maahan hyökkäävät marsilaiset verenimijöiksi. Kirjan lopetuskin on tunnelmiltaan paljon synkempi kuin mitä tapaa muistaa, etenkään filmisovitusten pohjalta.

Maailmojen sodan klassikkoarvoon nähden on hämmästyttävää, että romaani ilmestyi ensi kertaa suomeksi vasta vuonna 1979. Tänä syksynä ilmestynyt uusi painos on tuosta Matti Kannoston tekemästä suomennoksesta, joten teoksen kieli ei ole päässyt vielä vanhenemaan.

Toivoa tietysti sopii, että Wellsin tuotannosta kiinnostuttaisiin suomentamaan uusiakin teoksia tai uusia painoksia tehdessä pohjustamaan klassikkoteos arvoisellaan historia-artikkelilla. Kohtuullisen viihdyttävä olisi Maailmojen sodan ”virallinen” jatko-osakin, Stephen Baxterin romaani The Massacre of Mankind (2017).

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2024.

World Vasectomy Day 15.11.

Vuosikymmenten ajan Väestöliitto julisti tavoitteekseen, että jokaisella suomalaisella tulisi olla mahdollisuus toivomaansa määrään lapsia. Tänä syksynä todellinen tahtotila on paljastunut Väestöliiton esittäessä, että valtiovallan pitäisi palkita suomalaisia lasten tekemisestä. Liitto siis myöntää viimeinkin, että lasten saamiselle ei ole ihmisistä itsestään lähtevää ”toivetta”, vaan että etenkin naisia on manipuloitava ”luonnollisen” kutsumuksen löytämiseen. Kyse on enää väestöpoliittisista ohjailuista eli siitä, miten suurilla verohelpotuksilla ja tukisummilla luonnollisuus taataan.

Tästä ns. Unkarin mallista on lyhyt askel muihin ydinperheeksi velvoittaviin poliittisiin ohjelmiin. Erityisen vaarallisena pidän Väestöliiton oman professorin, Anna Rotkirchin lausuntoa, että Suomen ”pitää siirtyä yhteiskuntaan, joka on sopusoinnussa lisääntymisbiologian kanssa” (HS 11.10.) Sen selvempää vaatimusta lapsipakkoon eivät poliitikotkaan uskaltaisi suoraan esittää.

Reaktiona uusimpiin syntyvyyslukujen tilastoihin on mediassa näkynyt viimeisen kuukauden ajan ennätysmäärä äitiys-positiivisia feature-juttuja. Esimerkiksi YLEn tv-uutisten käsitellessä tuoreeltaan Väestöliiton uutta ohjelmanjulistusta oli uutiseen tehty kömpelö insertti synnytysosastolta. Insertissä vastasyntyneen tuore isä sai nääntynein kasvoin pinnistetyksi positiiviseksi tarkoitetun kommentin: "Ei elämä tähän lopu." Mutta se, että juurikin tuon ajatuksen ("Tähän omin elämäni loppuu") torjuminen koetaan pakolliseksi miehen esittää ja uutisen välittää, tulee osoittaneeksi, että täsmälleen sitä se lapsen isälle merkitsee. Edes tuntemusta ei vain saa lausua ääneen, ei missään mediassa eikä missään muistelmissa.

Ainoa uutiskynnyksen ylittänyt järjen ääni oli Hesarissa (30.10.) julkaistu tutkija Tarmo Valkosen haastattelu, jossa tämä totesi tilastojen perusteella, ettei syntyvyyden lasku ole oikeasti mikään ongelma, kuten Väestöliitto väittää. Jutussa todettiin ensimmäistä kertaa suoraan, että Rotkirchin raportti on poliittinen ja sellaisenaan tasan sitä, mitä hallitus on Rotkirchiltä tilannut. 

Valkonen myös muistuttaa, että hallituksen politisoima syntyvyyskeskustelu pyrkii siirtämään huomion pois siitä, miten positiivisia lukemia Strategisen Tutkimuksen Neuvosto on julkaissut maahanmuuton vaikutuksista. Tämä ei sovi Persuille, joten shokkidoktriinia tässäkin noudattaen hallitus pyrkii käyttämään alentuvia syntyvyyslukuja kriisitilan perustelemiseen ja oman perheideologiansa edistämiseen.

Se mitä Valkonenkaan ei tuo esille, on lapsituottavuuden varsinainen kuilukohta. Oikeasti tabuaihe ei olekaan se, tekeekö vastavihitty heteropari välittömästi lapsen vai ei. Todellinen vaiettu aihe kaiken lapsikeskustelun alla on se, miksi yhden lapsen tehnyt pari ei halua enempää lapsia tai enintäänkin se haluaa vain toisen lapsen ensimmäisen "seuraksi". Tilastojen perusteella lapsituottavuuden kansallinen kuilu sijoittuu kuitenkin juuri tähän kohtaan: yhteen tai kahteen lapseen tyytyviä on yhteensä 82% kaikista perheistä; kolmilapsisia on vain 13%. [Virallinen tilasto 2019: Perheet, verkkojulkaisu].

Väestöliiton suurin huoli piileekin siinä, että 2010-luvulla kaksi- ja kolmilapsisten perheiden määrä on edelleen kutistunut. Ja että yli puolet aborteista tekevät kertaalleen synnyttäneet naiset. Mutta näistä asioista ei Väestöliitto halua keskustelua. Silloin kävisi ilmi, mitä suomalaiset oikeasti haluavat.

Tänään (kuten aina marraskuun kolmantena perjantaina) vietetään World Vasectomy Day -juhlaa kaikkialla maailmassa, paitsi Väestöliiton hallitsemassa Suomessa. Jos haluat löytää tai jakaa tietoa siitä, mitä vasektomiassa tehdään, löytyy netistä pdf:nä oma kuvaukseni operaation vaivattomuudesta:

https://illusionisti.net/Mita_vasektomiassa_tapahtuu.pdf

Matka Maan keskipisteeseen

Jules Verne: Matka Maan keskipisteeseen

Suom. Ville Keynäs
292 s.
Wsoy, 2024

Matka Maan keskipisteeseen (1864) kuuluu Jules Vernen tunnetuimpiin, vaikkei luetuimpiin teoksiin. Tarinassa on suuren seikkailun mittasuhteet, ehkäpä suurimman mitä planeetan mittakaavassa voi keksiä, mutta maapallon syvyyksiin yltävällä retkellä kohdataan enemmänkin geologisia haasteita kuin juoneksi kelpaavia inhimillisiä vastuksia.

Romaanin keskushahmo, saksalainen professori Lidenbrock edustaa 1800-luvun jälkipuoliskon ihanteellista tiedemiestä. Tutkija esitetään sankarillisena seikkailijana, joka syöksyy fyysisen ja älyllisen maailman neitseellisille vyöhykkeille. Tiedemiehellä voi olla taiteilijan persoonallisuus, mutta tutkijana hänen tehtävänsä on uusien ilmiöiden ja maailmojen paljastaminen.

Matkassa Maan keskipisteeseen kertojana ja tieteellisen tiedon suodattajana toimii nuori sukulaispoika Axel. Retken kolmantena jäsenenä on paikallinen opas, väkevä Hans. Näin retkikunnassa yhdistyvät ihmiskunnan äly, tunne ja raaka voima, aivan kuten Vernen aiemmassa syvyysseikkailussa Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1870). Islannista alkava pitkä laskeutuminen ei kumminkaan vie kuin 68 kilometrin syvyyteen.

Luolaseikkailu on aikamatka läpi planeetan aikakausien, mukaan lukien liioitellut kuvitelmat esihistoriallisista hirviöistä. Romaania on tosin kulunut runsaat sata sivua ennen kuin varsinainen geologinen seikkailu alkaa. 1860-luvun Euroopassa matka Islantiin oli miltei yhtä eksoottista kuin laskeutuminen maankuoren syvyyksiin.

Ensimmäisen kerran romaani saatiin suomeksi 1879 (tosin ruotsin kautta), toisen kerran 1917 ja kolmannen kerran kokonaisuudessaan vuonna 1974 Pentti Kähkösen toimesta. Uusimman käännöksen on tehnyt scifi-suomennoksistaankin tunnettu Ville Keynäs.

Uuden suomennoksen tarkkuutta voi verrata edelliseen käännökseen vaikkapa kohtauksessa, jossa kertoja fantisoi vuosimiljoonien kulkevan takaperin:

Näin Kähkönen: 

”Keskellä tätä tähtisumua, joka on 14 000 kertaa suurempi kuin se pallo, joka on kerran muodostuva, minä kiidän planetaarisessa avaruudessa! Ruumiini haihtuu vuorostaan kaasuksi ja sekoittuu painottomana hiukkasena noihin suunnattomiin höyrypilviin, jotka piirtävät äärettömyyteen hehkuvaa rataansa!”

Ja sama Keynäksen suomentamana: 

”Keskellä tuota kaasukehää, joka on tuhatneljäsataa kertaa suurempi kuin tämä planeetta joka siitä on kerran muodostuva, syöksyn planeettojen väliseen avaruuteen. Ruumiini hajoaa, härmistyy ja sekoittuu painottomana hiukkasena valtavaan höyrypilveen, joka piirtää hehkuva kehäänsä äärettömyyteen.”

Romaanin uusi editio on painettu harvariviseksi, jykevän kovakantiseksi romaaniksi, epäilemättä nuorta lukijakuntaa ajatellen. Kirjan fantisoivaa kerrontaa tukee Sami Saramäen runsas, sivukokonaisuuksille levittyvä kuvitus. Tyyli on omaan makuuni aivan liian räikeä ja animaatiomainen, mutta tuonee tarpeellista väriä kivenharmaisiin ympäristöihin. Nuoret lukijat voinevat samaistua tarinaan omanlaisenaan taskulamppuseikkailuna.

Kustantaja mainostaa uuden suomennoksen ilmestyvän 160-vuotisjuhlan kunniaksi, mikä kuulostaa enemmänkin onnekkaalta yhteensattumalta kuin tärkeältä juhlavuodelta. Huippukääntäjän saaminen seikkailuromaanin uudeksi suomentajaksi on tietysti eduksi genrekirjallisuudelle.

Pieni sivistävä bonus, juuri Vernen teoksiin sopiva kehystys, löytyy kirjan jälkisanoista. Siinä kaksi suomalaista geologia selittää Vernen kuvitelman sidoksisuutta aikansa sedimenttiteoriaan ja varhaisiin evoluutiokäsityksiin. Geologit toteavat, että joiltakin osin kuvitelma poikkeaa räikeästi omankin aikansa tietämyksestä – alkaen siitä, että vulkaanisesti aktiivisesta Islannista löydetään sammunut tulivuori.

Tieteellisen seikkailun lyhyt loppukommentti häviää kustantajan edelliselle editiolle, johon suomentaja Pentti Kähkösen toiveesta oli lisätty kaksi karttaa ja käsitehakemisto. Uudesta editiosta puuttuvat niin ikään suomentajan selventävät kommentit, esimerkiksi muistutus (luvussa 38) siitä, että Vernen pohdinnat ihmisfossiilien ajoituksesta olivat puheenvuoro ajankohtansa tieteelliseen keskusteluun. Tältäkin osin romaani on esimerkki protoscifin pohjustamasta dialogista tieteen ja ideakirjallisuuden välillä.

1900-luvun scifistä kerronta kuitenkin poikkeaa kirkkaasti siinä, että outoja ilmiöitä ei jätetä ihmeentunnon varaan, vaan niille pyritään antamaan metaforien avulla tuttuutta ja mielekkäitä mittasuhteita. Seikkailun aikana ei kukaan henkilöistä myöskään muutu ja kehity, vaan palaa tuttuun maailmaan tieteelliset oletuksensa vahvistaneena. Tällaisenaan nojatuoliseikkailu viihdyttää edelleen kaikenikäisiä lukijoita.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2024

Kuviteltu tulevaisuus. Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944 (tietokirja)

 

Jari Koponen ja Vesa Sisättö: Kuviteltu tulevaisuus. Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944
341 s.
Avain, 2024

Kuviteltu tulevaisuus on hieno joululahja suomalaiselle scifi-fandomille. Pokkariasun ei pidä antaa hämätä. Sisällöltään teos on perusteellisin lukupaketti ja lähdeteos mitä kotimaisen scifin historiasta on julkaistu.

Kirja on valmistunut samalla tapaa kuin sen edeltäjä Aivopeili (2011), jossa esiteltiin ja uudelleenjulkaistiin varhaisen kotimaisen scifin edustajia. Suurin osa lehtihistoriasta poimituista esimerkeistä ja varhaishistorian tietämyksestä on lähtöisin tiedetoimittaja Jari Koposelta. Nuorempi kirjoittaja Vesa Sisättö on toimittanut ja täydentänyt tekstiä. Hyvin notkeasti niin tarinoiden kuin kirjailijoidenkin esittelyt etenevät yhteistyön tuloksena.

Historiikin lähtökohtana on Suomen autonomian aika. Kirjoittajat esittelevät ulkomaisten esikuvien varassa syntyneitä kotimaisen kirjallisuuden reaktioita, artikkeleita ja kritiikkejä ja fiktiota.

Itsenäistymiseen saakka Suomen suuriruhtinaskunnassa elettiin paljolti käännöksinä julkaistun protoscifin varassa. Nämä teokset tutustuttivat scifin aiheisiin ja ideaan omasta lajistaan. Ensimmäiset lajia haarukoivat termit esiintyivät suomalaisissa lehdissä jo 1880–1890-luvuilla. Suomalaistettuja nimityksiä olivat tiederomaani, tieteellinen romaani ja tulevaisuusromaani.

Kirjan toinen, isompi ja kiinnostavampi kokonaisuus kattaa vuodet 1918–1944 otsikoituna ”Viihdelehtiä ja kansallista uhoa”. Tieteiskirjoiksi laskettavia teoksia ilmestyi 81 kappaletta, joista niistäkin vain 21 oli kotimaisten kirjoittajien.

Aikakauden lehtikertomuksia tekijät ovat löytäneet 430 kappaletta, puolet nimimerkkien tekemiä tai nimettöminä julkaistuja. Mukana ovat niin Apu ja Seura kuin varsinaiset lukemistolehdet, mukaan lukien hämmästyttävä Isku-lehti, jossa julkaistiin amerikkalaisen Wonder Stories -lehden pulp-kertomuksia alkuperäiskuvituksella.

Lehti-scifistä sentään puolet oli kotimaisten kirjoittajien kynästä. Tärkeimpinä heistä esitellään Marton Taiga, Aarne Haapakoski (eli Atoroxin keksijä Outsider), Erkki Savolainen ja Eino Liekki.

Lehti-scifin aiheita kirjoittajat jakavat seitsemään ryhmään: fantastiset keksinnöt, tekniikan edistyminen (mm. robotit), varsinaiset tulevaisuuuskuvitelmat, avaruusseikkailut, maailmanloppukuvitelmat, maapallon tuntemattomat alueet, sekä kryptobiologia, johon kuuluvat tarinat kadonneista kansoista.

Suurimman huomion vuosien 1918–1944 scifistä saa politisoitunut, Suur-Suomi-kuvitelmilla herkutellut proosa. Kirjoittajat muistuttavat, että kyseiset teokset täyttävät odotuksemme varhaisesta scifistä vain sikäli, kun tarkastelemme niitä osana genren polveilevaa historiaa. Aikalaisille teokset olivat poliittista agitaatiokirjallisuutta.

Nationalistiset kuvitelmat superaseista ja totaalisen sodan yllättävyydestä olivat tulleet Euroopassa suosituiksi jo kauan ennen ensimmäistä maailmansotaa. Suomalaisille lukijoille esiteltiin näitä suursodan kuvitelmia hyvinkin tuoreeltaan, vaikka kokonaisia käännöksiä ilmestyi niukasti. Niiden vastapainona olivat utopioivat tulevaisuuskuvitelmat, joille löytyi suomalaisiakin vastineita.

Kirjassa nimetään ennätysvuodeksi 1880, jolloin ilmestyivät ensimmäinen suomenkielinen tulevaisuuskuvitelma ja ensimmäinen naiskirjailijan tieteisteksti sekä ensimmäinen ruotsinkielinen protoscifiksi kelpaava kuvitelma pitkän hiljaisjakson jälkeen. Pysyvää jälkeä nämä eivät jättäneet kirjallisuuteen.

Tietynlainen maailmoja syleilevä suuruudenhulluus on tietysti aina kuulunut kaikkeen tieteisfiktioon. Tämän mittaluokan visionääreistä kirja nostaa esiin fandomiin yllättävästi vaikuttaneen mysteerikon, Sigurd Wettehovi-Aspan. Aikansa kulttuurieliittiin kuulunut, itseoppinut taiteilija julkaisi vuonna 1935 englanninkielisen tieteisromaanin The Diamondking of Sahara. Kirja lahjoitettiin vuoden 1985 ensimmäisessä Finnconissa vierailleelle Brian Aldissille, minkä vuoksi kirjasta tuli ainoa Aldissin arvostetussa scifi-historiikissa esiintyvä suomalainen teos.

Tällaisia fandominsa tuntevia tiedonmuruja on pakattu faktatiedon oheen valtavasti ja aina perustellusti. Materiaalin runsauden vuoksi kirjaa joutuu kuitenkin lukemaan ensyklopediamaisesti. Teoksesta puuttuu selkeä otsikkohierarkia, joten lukijan on vaikea seurata, mitkä ovat tämän historiikin painotukset ja argumentit eli mitkä asiakokonaisuudet ovat tärkeimpiä. Varsinaisia tietolaatikoita on kirjassa vain neljä, vaikka ala-alaotsikoiden erikoistuneisuuden perusteella niitä voisi olla kymmeniä.

Maallikkolukijaa varten kirjasta löytyy poikkeuksellisen hyvä lopputiivistelmä ja käsitehakemisto. Myös lähdeluettelot ovat yhtä perusteelliset kuin Jari Koposen laatimissa scifi-bibliografioissa. Ainoa lähteistö, jota jää kaipaamaan, on tieto siitä, mistä protoscifin edustajista löytyisi uudelleenjulkaisuja. Juuri tähän puoleen genretuntemusta ovat kuitenkin pienkustantajat Helmivyö ja Nysalor tuoneet viime vuosina täydennystä.

Yleissivistävän genretietämyksen ohella Kuviteltu tulevaisuus tulee säilymään pitkään keskeisenä lähdeteoksena, johon viitataan keskusteltaessa siitä, kuka oli ensimmäinen kotimainen utopisti tai kirjoitettiinko Suomessakin paleofiktiota. Jo pelkästään bibliofiilejä innostavina kirjaesittelyinä teos on varsinainen aarrearkku. Historiikki on selvästikin niin pitkäaikaisen perehtymisen tulosta, että toiveet jatko-osasta jäänevät seuraavan sukupolven vastuulle.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2024.

Crossing (elokuva)

 

Ensin on yksi hahmo, puoliksi valveilla oleva nuori mies, joka on puoliksi sisällä, puoliksi ulkona kodissa, joka on hänen veljensä.

Sitten on kaksi hahmoa, toinen umpimielinen vanhus, toinen tuo pälpättävä nuorukainen. He tekevät matkaa Georgiasta Istanbuliin löytääkseen vanhuksen kadonneen sisarentyttären, Teklan.

Sitten on kaksi paria: ulkopuolelta kaupunkiin tulleet vanhus ja nuorukainen sekä sisäpuolella ulkopuolisiksi tönitty pariskunta, transnainen ja queer-vapaa taksikuski. Heillä kaikilla on selvästi paljon syitä kohdata, mutta yhteyksiin viitataan vain katulapsilla, joilla on vielä eniten reittejä kuljettavanaan elämässä ja suurkaupungissa.

Crossing (2024) on esimerkki elokuvasta, joka pärjää pienelläkin tarinalla pitkälle, vaikkei ihan loppuun asti, kun rakenne on tarkkaan harkittu. 

Tarina avautuu hitaasti useamman henkilön näkökulmaan, ensin viitaten rinnakkaisiin elämänkohtaloihin, sitten kuljettaen henkilöitä toistensa tarinaan. Elokuvan nimi opastaa näkemään, että elämänkohtalot ovat jatkuvasti risteämässä ja että yksittäisessä ihmisessäkin risteävät useammat identiteetit.

Ilman monikulttuurisuudessaan rikasta ja – ainakin tämän elokuvan esittämänä – moneudelle suopeaa Istanbulia tuollaiselle jatkuvalle risteämiselle ei olisi kestäviä rakenteita. 

Ensimmäisten päähenkilöiden, orvon nuorukaisen ja yksinäisen vanhuksen, paikattomuus perustelee puolestaan sen, että hekin sopeutuvat parissa päivässä kaupunkiin, josta eivät tunne ketään ja jonka kieltäkään eivät osaa puhua. Heidän Istabulista etsimänsä georgialainen transnainen, Tekla, alkaa tarinan edetessä vaikuttaa tavoitellulta vertauskuvalta kaikelle sille, mitä Georgia ei ole voinut olla.

Varsinaisten trans-identiteettien asemasta turkkilaisessa ja georgialaisessa yhteiskunnassa ei kuitenkaan esitetä mitään somisteltua kuvaa. Istanbulissa elävät transnaiset ovat tässä tarinassa joko prostituoituja tai omaan perheyhteisöönsä eristyneitä.

Ilman erinomaisesti valikoivaa paikalliskuvausta Istanbulin rähjäisemmistä kortteleista kaikkine kauniine kissoineen ja ihmisineen Crossing ei myöskään tarinana kestäisi kauaksi. Välillä henkilöiden sisäistä viehätystä korostetaan hyväntuulisilla tanssi- ja sukimiskohtauksilla, ikään kuin olisi tarpeen piristää katsojaa kaiken ympäristökuvista tulvivan köyhyyden jälkeen. Elokuvan lopetus jää niin ikään ilmaan, koska tärkeämpää on ollut tarinan liikkeessä pitäminen kuin mikään sulkeuma. Sulkeuman myötä identiteetkin saisivat tavallaan ”lopullisen” selityksen.

 

Niagaran iltapäivänäytöksessä katsomo oli hämmästyttävän täynnä seniorikatsojia. Veikkaan sanan kiirineen, että kerrankin elokuvassa on uskottava vanhushahmo (Mzia Arabuli), elämänpetoksensa elämänpettymykseksi valehteleva historianopettaja.

Itse pidin eniten siitä, miten suurkaupungin LGBT-yhteisöä monin tavoin edustavaa Evrimin hahmoa (Deniz Dumanli) pidetään pitkään arvoituksena, ennen kuin paljastetaan mikä hänen tarkoituksensa tarinassa onkaan. Juuri hänen kohdallaan toteutuu parhaiten identiteettipolitiikan kestävin ajatus identiteeteistä reflektiivisinä JA relatiivisina: olemme sitä millaisina liitymme itseämme etsivien ihmisten joukkoon. Ehkä siksi tarinan on pakkokin jäädä keskeneräiseksi.

Georgialaisen Levan Akinin edellinen elokuva, And Then We Danced (2019), jäi mieleen paikalliskuvauksensa rehevyydessä ja rehellisyydessä. Samoilla ansioilla Crossing on lähes pakollista katsottavaa, niin ainutlaatuiselta näyttävät sen kuvat Istanbulista. Pieni tarina ja nokkeluuteensa lopuksi kompuroiva kerronta tulevat kuin kaupanpäällisiksi.