KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- helmikuussa hiihtolomaillaan Savossa ja Virossa
- 13.3. käyn teatterissa Helsingissä
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





perjantai 9. helmikuuta 2024

Putoamisen anatomia (elokuva, ei spoilereita)

 

Putoamisen anatomia (2023) on kaksi ja puoli tuntia ranskalaista oikeussalidraamaa. Kelle sellaista voisi suositella? Ei edes oikeussalidraamojen ystäville, koska kyseessä on realismiltaan ja draamaltaan jotain aivan muuta kuin genreä tyypittäneet amerikkalaiset oikeussalidraamat.  

Putoamisen anatomia ei ole tarinaltaan Tärkeä Elokuva tai tyyliltään Suuri Elokuva, vaan yksinkertaisesti niitä sellaisia teoksia, joita kaikkien elokuvien pitäisi olla: käsikirjoitukseltaan tarkan dokumenttimainen ja kerronnaltaan perusteellisen kirjallinen. 

Tällaista elokuvan normitapausta voisi ihailla – Grenoblen alppimaisemat poislukien – yhtä hyvin videolta tai suoratoistosta. 


 

Selvää on, että tällaista elokuvaa ei voisi syntyä muualla kuin vahvan filmikulttuurin Ranskassa, missä oikeuskäytännöt ovat dialogisempia ja missä filmirealismille riittää vaihtoehtoja fiktion ja dokumentin välimaastossa. Cannesin pääpalkinnon antaminen tällaiselle elokuvalle on kuin omahyväinen kättely metrimitan säilyttämisestä Pariisissa.

Rikoksen lähtökohta, kahden turhamaisen kirjailijan toisiaan syövä luomiskriisi, tuntuu sekin niin periranskalaiselta taiteilijaromantiikalta, ettei sellaisen luonteva käsittely oikeussalissa onnistuisi naapurimaissa... ja tässäkin filmissä romaanien siteeraaminen oikeussalissa on se ainoa myötähävettävä kohta.


On hyvät rikoksen samankaltaisuudesta juontuvat syyt leikitellä ajatuksella, millainen olisi vastaava suomalainen oikeussalidraama Anneli Auerin tapauksesta ja miten hukassa suomalaiset olisivat realismin vaihtoehtoja miettiessään. Milloin viimeksi Suomessa on edes tehty elokuvaa, joka olisi kiinnostava juuri realismin haastajana? Jos itkuisen autistinen näytteleminen ja sinisessä valossa kuvatut pätkätyöpaikat ovat realismia, niin Suomi on yhtä etäällä elokuvataiteesta kuin Kaurismäki on todellisuudentajusta.

Putoamisen anatomia (Anatomie d'une chute) käyttää vartin verran rikoksen, mahdollisen tapon esittelyyn, sitten runsaan vartin sen tutkimiseen. Sitten miltei kaksi tuntia keskusteluihin oikeussalissa. Epäilty rikos on niin äärimmäisen yksinkertainen, että katsojan pohdinnat keskitetään siihen, minkä verran henkilöistä voi tietää heidän oman todistuksensa ja toistensa lausuntojen pohjalta. Mitään ei psykologisoida, ketään ei tyypitellä, mihinkään yllättävään selitykseen ei vihjata. Enimmän aikaa rikosta käydään läpi oikeussalissa, mutta sielläkään dialogi ei perustu – kuten amerikkalaisissa oikeusdraamoissa – katsojan oikeustajun kääntämiseen vuoroin jonkun puolesta ja vuoroin jotakuta vastaan. 

Dokumenttimaista kamerakuvaa tarvitaan harvoin, koska vaikutelma todentunnusta rakennetaan oikeusprosessin eikä tarinan tai varsinkaan draaman ehdoilla. Mitään muuta vertailukohtaa en tälle elokuvalle oikein keksi kuin YLE:ltä aikoinaan näytetty dokumentti Hetkiä oikeudessa (Chambre — Instants d'audience, 2004), jossa seurataan pikkurikosten oikeusprosesseja tuomarin ja syytettyjen eettiseen yhteisymmärrykseen pyrkivinä dialogeina. Suoraan sanottuna ennemmin maksaisin kympin sen näkemisestä uudelleen kuin iltapäivästä Putoamisen anatomian parissa.

Näyttelijät tekevät isoja tunteita vaativat roolinsa pienellä sordiinolla. Keskipisteessä on jälleen saksalainen Sandra Hüller, jonka viikko sitten näin Auschwitzin madamena. Hänen olemuksensa on sillä tavoin suomalaisen arkinen, että siitähän ne vertailut suomalaisen filmirealismin köyhyyteen väistämättä heräävät... ja myös niistä koiristakin joiden läsnäoloa on perusteltu Hüllerin kohdalla (hän toi oman koiransa Auschwitz-elokuvaan) samalla tavoin kuin Kaurismäelläkin realismin takeena!

Putoamisen anatomia voisi menettää uskottavuutensa jos lapsinäyttelijä esiintyisi hiemankin eri rekisterissä kuin aikuiset. Onneksi käsikirjoituksessa on hänen sulkeutuneelle esiintymiselleen hyvä selitys: poika on miltei sokea mutta hänellä on tarkka auditiivinen muisti, joten hän on kuin tallennuslaite, jonka todistusta katsoja voi pitää luotettavana... paitsi jos hän on se joka valehtelee...


Paras puolto tälle elokuvalle voisi olla se, että siitä pitävät väistämättä sekä koiria rakastavat ihmiset että koiraihmisiä vihaavat katsojat kuten minä. 

Ja, kyllä, jopa se ranskalainen koira näyttelee paremmin kuin Kaurismäen elokuvissa koirat. Ja sen nimi on ENSIMMÄISENÄ krediiteissä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti